Avaa päävalikko
Sortalavan diakonissalaitos. Nykyinen Sotahallinnollisen piirin sairaala. Kuva vuodelta 1941.

Sortavalan Diakonissalaitos oli Sortavalassa toiminut oppilaitos, joka valmisti diakonissoja seurakuntasisariksi maalaisseurakuntiin. Muita toimintamuotoja olivat sairaanhoito- ja sosiaalipalvelut. Laitoksen koulutusperinteitä jatkaa Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksikkö.

Sisällysluettelo

AlkuvaiheetMuokkaa

Sortavalan diakonissalaitos perustettiin vuonna 1906, kun opettaja Jenny Ingmanin (vuodesta 1908 Ivalo)[1] Sortavalan evankelisen seuran yhteyteen perustama Sortavalan diakonissakoti[2] siirtyi Suomen Kirkon Sisälähetysseuran hallintaan.[3][4] Aluksi oppilaitos toimi nimellä Sortavalan Diakonitarlaitos[5] Se koulutti edeltäjänsä tavoin diakonissoja seurakuntiin erityisesti Itä-Suomeen ja Karjalaan[6][7] seuraten Sisälähetysseuran tuolloisen johtajan Otto Aarnisalon ohjelmaa diakonian juurruttamiseksi Suomen seurakuntiin.[8] Wivi Lönnin suunnittelema uusi laitosrakennus valmistui vuonna 1908 Laatokan Vakkosalmen rannalle Kuhavuoren juurelle.[9] Siihen kuuluvat nelikymmenpaikkainen sairaalaosasto, koulu- ja talousrakennukset, asunnot oppilaille ja työntekijöille sekä kehitysvammaisten lasten osasto.[10]

Diakonitarlaitoksen aikaMuokkaa

Diakonitar-nimitystä, joka heijasti laitoksen suomalaiskansallista henkeä, käytettiin 1910-luvun loppuun saakka, jolloin myös Sortavalassa siirryttiin ammattinimikkeeseen diakonissa.[11][12] Jenny Ivalo toimi Diakonitarlaitoksen johdossa kuolemaansa saakka, vuoteen 1921, ensin johtajattarena ja myöhemmin laitoksen saatua uuden johtajattaren, vanhempana johtajattarena. Hän myös rahoitti varoillaan ja testamentillaan laitoksen toimintaa. Ylihoitajana oli Kaarina Rancken, opettajana Emmi Budden ja pappina Oskari Kanervo. Lääkärinä potilaista vastasi Sortavalan yleisen sairaalan lääkäri G. J. Winter.[13] Koulutus oli aluksi kaksivuotinen. Ensimmäinen vuosi sisälsi teologisten ja kirkollisten aineiden lisäksi muita tieto- ja taitoaineita kuten kasvatusoppia sekä käytännön harjoittelua. Toinen vuosi käsitti sairaanhoitokurssin Sortavalan yleisessä sairaalassa. Laitos järjesti myös jatkokursseja ja piti yhteyttä jo valmistuneisiin johtajattaren kiertomatkojen ja sisarlehden välityksellä.[14] Diakonitarlaitoksen omassa sairaalassa hoidettiin vuosittain 500-600 potilasta, mm. vaikeaa tuberkuloosia sairastavia.[15] Sortavalan diakonittaret saivat vuonna 1911 lääkintöhallituksen päätöksellä kiertävän sairaanhoitajan pätevyyden.[16] Varsinaisen sairaanhoitajan pätevyyden saamista jouduttiin ponnisteluista huolimatta odottamaan vielä kauan.[17]Lähes kaikki Sortavalasta valmistuneet toimivat seurakuntien työntekijöinä.[18]

Vuonna 1918 Diakonitarlaitoksen apulaisjohtajattareksi valittiin opettaja Ruusu Heininen, joka toimi laitoksen johtotehtävässä vuoteen 1932 saakka. Ylihoitajattareksi valittiin Alma Ritari ja laitos sai myös taloudenhoitajan.[19] Diakonitarlaitoksen yhteyteen perustettiin vuonna 1918 Kasvattajaopisto, joka koulutti henkilökuntaa lastenkoteihin. Lastenkoteja tarvittiin kipeästi vuoden 1918 sodan sotaorvoille.[20][21] Jenny Ivalon kuoltua koko laitoksen johtajuus siirtyi Ruusu Heiniselle.[22]

DiakonissalaitosMuokkaa

Vuonna 1925 oppilaitoksesta alettiin käyttää uusien sääntöjen mukaisesti nimeä Suomen sisälähetysseuran diakonissalaitos tai Sortavalan Diakonissalaitos. Toimintaa kehitettiin perustamalla vanhainkoti vuonna 1926 ja poliklinikka vuonna 1927. Sisarten koulutus muutettiin kolmivuotiseksi. Myöhemmin, vuonna 1934 sisarkurssi pidennettiin nelivuotiseksi. Neljä vuotta kestävän koulutuksen hinta oppilaalle oli 3 000 markkaa, joka oli merkittävä summa tuohon aikaan.[23] Vuonna 1933 käynnistyi erillinen huoltosisarlinja, joka koulutti seurakuntasisaria sielunhoitotyöhön, vammais-, lasten- ja vanhusten huoltotyöhön. Huoltolinja toimi vuoteen 1937 asti, jolloin se yhdistettiin sairaanhoitolinjan kanssa.[24][25] Ruusu Heinisen jätettyä tehtävänsä vuonna 1932 johtajattareksi valittiin Elsa Wennerström (vuodesta 1934 Wennervirta[26] ), jolla oli sekä opettajan että diakonissan koulutus.[27] Kun hänet kutsuttiin vuosiksi 1938–1942 Helsingin diakonissalaitokselle[28], väliaikaisina johtajattarina toimivat noina vuosina ensin Tyyni Hyvärinen ja vuodesta 1941 Alma Ritari.[29]

Talvisodan aikana toiminta keskeytettiin, ja Sortavalan diakonissalaitoksen rakennukset joutuivat sotasairaaloiksi. Välirauhan aikana vuosina 1942–1944 laitos toimi taas Sortavalassa, kunnes siirtyi jatkamaan osittaista toimintaa Kuopioon Kuopion maaseurakunnan kirkkoherran pappilaan.[30][31] Myös sairaalatoiminta hiljeni, kun jouduttiin luopumaan vuonna 1938 62-paikkaiseksi remontoidusta sairaalarakennuksesta, jossa oli hoidettu lähes kaikki Pohjois-Karjalan sisätautipotilaat.[32] Sortavalassa valmistui kaiken kaikkiaan noin 500 sisarta.[33]

Pysyväksi sijaintipaikaksi tuli evakkoajan jälkeen Pieksämäki vuonna 1947. Samana vuonna sosiaaliministeriö myönsi oppilaitoksessa valmistuneille diakonissoille sairaanhoitajan ammattipätevyyden.[34] Laitoksen uudeksi nimeksi tuli Sisälähetysseuran Diakonissalaitos.[35]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Ingman, s. 68
  2. Kansanaho 1960, s. 307
  3. Ingman, s. 51.
  4. Kansanaho 1964, s. 38
  5. Kansanaho 1964, s. 45
  6. Kansanaho 1964, s. 34, 50
  7. Kastarinen, s. 23
  8. Kansanaho 1964, s. 26-27, 365
  9. Kansanaho 1964, s. 51-52
  10. Huhta & Malkavaara, s. 30
  11. Kastarinen, s. 23
  12. Kansanaho 1964, s. 139
  13. Kansanaho 1964, s. 53-54
  14. Kansanaho 1964, s. 54-56, 145
  15. Kansanaho 1964, s. 60
  16. Sorvettula, s. 103
  17. Huhta & Malkavaara, s. 177
  18. Kastarinen, s. 23
  19. Kansanaho 1964, s. 140-141, 159
  20. Kansanaho 1964, s. 195
  21. Huhta & Malkavaara, s. 31
  22. Karppinen, s. 50
  23. Kansanaho 1964, s. 278-281, 289, 297
  24. Kansanaho 1964, s. 289, 294
  25. Rättyä, s. 30
  26. Kansanaho 1964, s. 300
  27. Erkamo, s. 92
  28. Erkamo, s. 104, 112
  29. Kansanaho 1964, s. 300, 355
  30. Kansanaho 1964, s. 360-362
  31. Erkamo, s. 123
  32. Kansanaho 1964, s. 302
  33. Kansanaho 1964, s. 297-299
  34. Huhta & Malkavaara, s. 177
  35. Erkamo, s. 133-134

Aiheesta muuallaMuokkaa