Diakonia eli kirkollinen sosiaali- ja terveystyö on kristillisten kirkkojen ja (alun perin vain) seurakuntien järjestämää sosiaalista palvelu- ja avustustyötä.[1][2][3] Diakonia oli alun perin suppeampaa seurakuntien hyväntekeväisyyttä, mutta oli silloinkin monissa maissa pitkään sekä ainoaa sosiaalityötä että ainoaa terveydenhuoltoa, ja se tarjoaa monissa maissa edelleen ison osan niistä palveluista. Diakoniatyötä tekevät diakonissat ja diakonit.

Kysymyksessä on yksi kirkon perustoimintamuodoista jumalanpalvelustoiminnan ja lähetystyön ohella.[4][5] Eri kirkkokunnissa ja eri aikakausina diakoniatyö on järjestetty ja ymmärretty hieman eri tavoin.

Sisällysluettelo

Diakonian etymologia ja uskonnollinen merkitysMuokkaa

Sana diakonia on kreikkaa ja tarkoittaa palvelua.[6] Diakonian ajatellaan kristinuskossa perustuvan sekä Raamatun opetuksiin lähimmäisenrakkaudesta että alkukirkossa vakiintuneeseen tapaan huolehtia vähäosaisista. Palvelutyön ohella diakoniaan liittyy kristillinen julistustoiminta sekä kristittyjen keskinäisen yhteyden ja yhteistoiminnan vahvistaminen.[7][8][9][10]

 
Oulun Diakonissalaitos

Diakoniatyön historiaMuokkaa

Nykyaikaisen diakonian perustajina pidetään saksalaisia Theodor Fliedneria (s. 1800, k. 1864) ja Johann Hinrich Wicherniä (s. 1808). Theodor Fliender perusti ensimmäisen diakonissalaitoksen 13.10.1839 Kaiserswerthiin. Sisälähetyksen isänä tunnettu Johann Hinrich Wichern perusti Berliiniin Elisabeth-laitos nimisen sairaalan ja hän aloitti miesdiakonien koulutuksen.[11][12]

Tunnetuimpia diakonilaitoksia ovat Aurora Karamzinin vuonna 1867 perustama Helsingin Diakonissalaitos, 1869 perustettu Viipurin Diakonissalaitos, 1905 perustettu Sortavalan Diakonissalaitos ja 1896 perustettu Oulun Diakonissalaitos.[13][14][15]

Diakonissat ja diakonitMuokkaa

Diakoniatyötä tehdään seurakunnissa sekä työntekijöiden että vapaaehtoisten voimin. Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnissa on palkattu diakoniatyöntekijöitä, jotka ovat saaneet joko diakonissan tai diakonin koulutuksen. Diakonissalla tarkoitetaan sellaista diakoniatyöntekijää, jolla on myös sairaanhoitajan ammattipätevyys. Tällöin puhutaan diakonian virasta, joka on papin ja piispan ohella yksi kirkon hengellisistä tehtävistä.[14] Katolisessa kirkossa diakonaatti on eräänlainen pappeuden esiaste.

Katolisessa kirkossa diakoniatyöhön liittyvistä tehtävistä huolehtivat erityisesti luostarit ja niitä ylläpitävät sääntökunnat. Myös erilaiset kristilliset järjestöt tekevät diakoniatyötä, vaikka nimitykset ja toimintamuodot voivatkin vaihdella.[16][17][18]

Nykyisin diakoniatyön painopiste on siirtynyt terveydenhoidosta sielunhoitoon.[19]

Kaupunkilähetykset diakoniatyössäMuokkaa

Diakoniatyötä tehdään myös kaupunkilähetyksien kautta, joita on mm. Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Kaupunkilähetykset auttavat vähävaraisia ja sairaita, sekä ylläpitävät pyhäkouluja ja tarjoavat avioliittoneuvontaa. Kaupunkilähetykset ylläpivät kesäsiirtoloita, lastenkoteja, nuorisotyötä, vanhusten kesäleirejä ja vanhainkoteja.[20]

Diakoniatyöntekijöiden koulutus SuomessaMuokkaa

Alusta alkaen diakonissakasvatus oli sairaanhoitajakoulutusta, mutta myös huoltosisarkoulutusta harjoitettiin 30-luvulla Sortavalan Diakonissalaitoksessa, joka lopetettiin v. 1937, seurakuntien kysyessä pääasiassa sairaanhoitodiakonissoja.[21][22]

Ensimmäinen diakoniatyön oppikirjan laati 1938 Eino Sormusen. Diakonissakoulutus kesti aikaisemmin 4 vuotta, josta 3 vuotta käytettiin sairaanhoitajakoulutukseen.[23] 1950-luvun alkupuolella opiskeluaikaa pidennettiin Helsingin Diakonialaitoksessa 5 vuoteen, Lahden Diakonissalaitoksessa 4 1/2 vuoteen, Oulun Diakonialaitoksessa 4 1/3 vuoteen ja Porin Diakonissalaitoksessa 4 vuoteen.[24]

Vuoden 1957 uusi sairaanhoitajakoulutusasetus vaikutti diakonissakoulutukseen, niin että erityiskoulutus erotettiin sairaanhoitajakoulutuksesta, jonka pituudeksi määrättiin 2 1/2 vuotta. Koulutusaika muuttui vuoteen 1960 mennessä kestämään 3 vuotta 6 kuukautta - 3 vuotta 9 kuukautta.[25]

Suomessa diakoniatyöntekijöitä koulutetaan nykyisin Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Aikaisemmin koulutuksesta vastasivat diakonia- ja diakonissalaitokset, jotka ovat olleet edelläkävijöitä suomalaisen sairaanhoidon ja sosiaalityön koulutuksen ja palveluiden kehittämisessä.[26]

Ruotsinkielisiä diakoni- ja nuorisotyönohjaajia koulutetaan Karjaalla sijaitsevassa Lärkkulla-stiftelsens folkakademin oppilaitoksessa.[27]

Diakonissoiksi on valmistettu evankelis-luterilaisen uskontunnustusta olevia kristillismielisiä naisia, joiden tehtävänä on hoitaa sairaita ja kärsiviä myös seurakunnissa.[28][29]

Diakoneiksi ja diakonissoiksi valmistuneet vihitään kirkossa virkaansa, kun he olivat toimineet tehtävissään 1-2 vuotta. Vihkimyksen suorittavat piispat.[30]

Vuonna 1946 seurakuntien palveluksessa oli 2 diakonia ja 396 diakonissaa, vuonna 1959 17 diakonia ja 536 diakonissaa, vuonna 1965 diakoneja 27 ja diakonissoja 578, vuonna 1968 45 diakonia ja 657 diakonissaa[31] Kuntien ja valtion palveluksessa oli vuonna 1959 diakonissoja 296 ja vuonna 1968 heitä oli 626.[32]

Diakonissoja valmistui vuosina 1960-1965 yhteensä 647.[33] Nykyään diakonian virkaan vihitään kaikki evankelisluterilaisen kirkon jäsenet, jotka ovat käyneet vaadittavan koulutuksen ja ovat saaneet viran tai vähintään 4kk kestävän diakoniasijaisuuden

Kansainvälinen diakoniaMuokkaa

Kansainvälinen diakonia perustuu samaan lähtökohtaan, mutta ulottaa kristillisen lähimmäisenrakkauden kirkon oman, maantieteellisen alueen ulkopuolelle. Kansainvälisen diakonian seuratessa diakonian perusperiaatetta toimia siellä, missä "hätä on suurinta ja missä muut eivät auta" (Kirkkolaki 83 %), toiminta kohdistuu käytännössä maailman köyhimpiin maihin. Vuodesta 1965 alkaen osa Yhteisvastuu-keräyksen tuotosta on käytetty ekumeeniseen diakoniaan, Luterilaisen Maailmanliiton ja Kirkkojen Maailmanneuvoston välityksellä kehitysmaiden auttamiseen.[34]

Kansainvälisen diakonian keskeinen toimija Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on Kirkon Ulkomaanapu. Muita toimijoita ovat lähetysjärjestöt, joiden toiminnasta osa on diakonista.

Nykyaikaisen diakoniatyön avustuksen kohteetMuokkaa

Avustuksen kohteina ovat 1990-luvun laman johdosta ylivelkaantuneet, maahanmuuttajat, lapset, sairaat ja vanhukset.[35]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Kansanaho, Erkki: Sisälähetys ja diakonia Suomenkirkossa 1800-luvulla, Suomenkirkon sisälähetysseura, Pieksämäki, 1960
  • Kansanaho, Erkki:Suomen kirkon sisälähetyksen historia. Sortavalan aika 1905-1944, Suomenkirkon sisälähetysseura, Pieksämäki, 1964
  • Toim. Nikolainen Aimo T., Pirinen Kauko, Simojoki Martti, Sinnemäki Maunu: Kirkko Suomessa, Weilin + Göös Ab, Tapiola, 1968
  • Ljungberg, Emmi: Diakonissatoimi,', Kansanvalistus-seura, Helsinki, 1889
  • Sormunen, Eino: Diakonian oppikirja, Suomen kirkon sisälähetysseura, Sortavala, 1938
  • Toim. Hissa, Pentti I.: Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, Kirkon diakoniatoimikunta, Helsinki, 1970
  • Wiren, Edvin: Verraton tie. Diakonian raamatullinen pohja, historiallinen kehitys ja nykyiset työmuodot, Wsoy, Helsinki, 1947
  • Toim. Helosvuori R, Koskenvesa E, Niemelä P, Veikkola J: Diakonian käsikirja, Kirjapaja, Helsinki, 2002

ViitteetMuokkaa

  1. Kielitoimiston sanakirja
  2. Diakonian oppikirja, s. 11
  3. Verraton tie, s. 176
  4. Kirkko Suomessa, s. 134
  5. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 9-11
  6. Diakonian oppikirja, s. 27-33
  7. Diakonissatoimi, s. 3-5, 118-123
  8. Diakonian oppikirja, s. 35-37
  9. Diakonian käsikirja, s. 13-19
  10. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 60-61, 83, 93
  11. Diakonian oppikirja, s. 69-73
  12. Verraton tie, s. 82-85
  13. Suomen kirkon sisälähetysseuran historia. s. 15
  14. a b Kirkko Suomessa, s. 136
  15. Diakonissatoimi, s. 33
  16. Diakonissatoimi, s. 10-11
  17. Diakonian oppikirja, s. 52-54
  18. Diakonian käsikirja, s. 39-40
  19. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 92
  20. Diakonian käsikirja, s. 50, 307-308
  21. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 107
  22. Diakonian käsikirja, s. 367-368
  23. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 109
  24. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 111
  25. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 113
  26. Diakonian käsikirja, s. 376-379
  27. Diakonian käsikirja, s. 378
  28. Suomen kirkon sisälähetysseuran historia. s. 50
  29. Diakonian oppikirja, s. 76
  30. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 16-18, 109
  31. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 136
  32. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 134
  33. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 133
  34. Kirkko Suomessa, s. 135,138
  35. Diakonian käsikirja, s. 22-32, 183-188,438-444