Diakonia

kristillisten kirkkojen ja seurakuntien järjestämä sosiaalinen palvelu- ja avustustyö

Diakonia eli kirkollinen sosiaali- ja terveystyö on kristillisten kirkkojen ja (alun perin vain) seurakuntien järjestämää sosiaalista palvelu- ja avustustyötä.[1][2][3] Diakonia oli alun perin suppeampaa seurakuntien hyväntekeväisyyttä, mutta oli silloinkin monissa maissa pitkään sekä ainoaa sosiaalityötä että ainoaa terveydenhuoltoa, ja se tarjoaa monissa maissa edelleen ison osan niistä palveluista. Diakoniatyötä tekevät diakonissat ja diakonit.

Kysymyksessä on yksi kirkon perustoimintamuodoista jumalanpalvelustoiminnan ja lähetystyön ohella.[4][5] Eri kirkkokunnissa ja eri aikakausina diakoniatyö on järjestetty ja ymmärretty hieman eri tavoin.

Diakonian etymologia ja uskonnollinen merkitys muokkaa

Sana diakonia on kreikkaa ja tarkoittaa palvelua.[6] Diakonian ajatellaan kristinuskossa perustuvan sekä Raamatun opetuksiin lähimmäisenrakkaudesta että alkukirkossa vakiintuneeseen tapaan huolehtia vähäosaisista. Palvelutyön ohella diakoniaan liittyy kristillinen julistustoiminta sekä kristittyjen keskinäisen yhteyden ja yhteistoiminnan vahvistaminen.[7][8][9][10]

Kristillisen kirkon Diakonian perustana ovat Jeesuksen opetukset ja esimerkki lähimmäisenrakkaudesta sekä alkuseurakunnan vakiintunut tapa pitää huolta vähäosaisista. Eri kirkkokunnissa ja eri aikakausina on diakoniatyö ymmärretty ja järjestetty eri tavoin.

Nykyaikaisen diakonian pioneerina voidaan pitää saksalaista Theodor Fliedneriä, joka perusti ensimmäisen diakonissalaitoksen vuonna 1836. Muutama vuosikymmen myöhemmin Helsinkiin perustettiin Diakonissalaitos fliedneriläisen mallin mukaisesti.lähde?

Käsitykset diakoniasta ovat eläneet ajan mukana. Diakonissalaitoksen nykyinen käsitys diakoniasta on tiivistetty kolmeen kohtaan:lähde?

  • Kristillinen lähimmäisenrakkaus on diakonian voimanlähde
  • Diakonian kärki on siellä missä hätä ja häpeä ovat suurimmat
  • Diakoniaa ei kukaan jaksa tehdä yksin – yhteisö kantaa[11]
 
Oulun Diakonissalaitos

Työmuodot muokkaa

Diakonian työmuodot käsittävät kristillisten seurakuntien ja järjestöjen harjoittaman kuntoutus-, vammais-, sielunhoito- ja retriittitoiminnan.[12]

Kaupunkilähetykset muokkaa

Diakoniatyötä tehdään myös kaupunkilähetyksien kautta, joita on mm. Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Kaupunkilähetykset auttavat vähävaraisia ja sairaita, sekä ylläpitävät pyhäkouluja ja tarjoavat avioliittoneuvontaa. Kaupunkilähetykset ylläpitävät kesäsiirtoloita, lastenkoteja, nuorisotyötä, vanhusten kesäleirejä ja vanhainkoteja.[13]

Historia muokkaa

Nykyaikaisen diakonian perustajina pidetään saksalaisia Theodor Fliedneria (s. 1800, k. 1864) ja Johann Hinrich Wicherniä (s. 1808). Theodor Fliender perusti ensimmäisen diakonissalaitoksen 13.10.1839 Kaiserswerthiin. Sisälähetyksen isänä tunnettu Johann Hinrich Wichern perusti Berliiniin Elisabeth-laitos nimisen sairaalan ja hän aloitti miesdiakonien koulutuksen.[14][15]

Tunnetuimpia diakonilaitoksia ovat Aurora Karamzinin vuonna 1867 perustama Helsingin Diakonissalaitos, 1869 perustettu Viipurin Diakonissalaitos, 1905 perustettu Sortavalan Diakonissalaitos ja 1896 perustettu Oulun Diakonissalaitos.[16][17][18]

Suuri osa diakoniatoimintaa harjoittavista liikkeistä on perustettu ennen 1970-lukua. Raittiusjärjestöt syntyivät 1900-luvun vaihteessa ja sielunhoito yleistyi ennen toista maailmansotaa. Retriitti- ja vammaishoitotyö yleistyi 1960-luvulla. Liikkeiden syntyyn ovat vaikuttaneet erityisesti yhdysvaltalaiset ja intialalaiset vaikutteet.[12]

Diakonissat ja diakonit muokkaa

Diakoniatyötä tehdään seurakunnissa sekä työntekijöiden että vapaaehtoisten voimin. Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnissa on palkattu diakoniatyöntekijöitä, jotka ovat saaneet joko diakonissan tai diakonin koulutuksen. Diakonissalla tarkoitetaan sellaista diakoniatyöntekijää, jolla on myös sairaanhoitajan ammattipätevyys. Tällöin puhutaan diakonian virasta, joka on papin ja piispan ohella yksi kirkon hengellisistä tehtävistä.[17] Katolisessa kirkossa diakonaatti on eräänlainen pappeuden esiaste.

Katolisessa kirkossa diakoniatyöhön liittyvistä tehtävistä huolehtivat erityisesti luostarit ja niitä ylläpitävät sääntökunnat. Myös erilaiset kristilliset järjestöt tekevät diakoniatyötä, vaikka nimitykset ja toimintamuodot voivatkin vaihdella.[19][20][21]

Nykyisin diakoniatyön painopiste on siirtynyt terveydenhoidosta sielunhoitoon.[22]

Diakoniatyöntekijöiden koulutus Suomessa muokkaa

Alusta alkaen diakonissakasvatus oli sairaanhoitajakoulutusta, mutta myös huoltosisarkoulutusta harjoitettiin 30-luvulla Sortavalan Diakonissalaitoksessa, joka lopetettiin v. 1937, seurakuntien kysyessä pääasiassa sairaanhoitodiakonissoja.[23][24]

Ensimmäisen diakoniatyön oppikirjan laati 1938 Eino Sormunen. Diakonissakoulutus kesti aikaisemmin 4 vuotta, josta 3 vuotta käytettiin sairaanhoitajakoulutukseen.[25] 1950-luvun alkupuolella opiskeluaikaa pidennettiin Helsingin Diakonialaitoksessa 5 vuoteen, Lahden Diakonissalaitoksessa 4 1/2 vuoteen, Oulun Diakonialaitoksessa 4 1/3 vuoteen ja Porin Diakonissalaitoksessa 4 vuoteen.[26]

Vuoden 1957 uusi sairaanhoitajakoulutusasetus vaikutti diakonissakoulutukseen, niin että erityiskoulutus erotettiin sairaanhoitajakoulutuksesta, jonka pituudeksi määrättiin 2 1/2 vuotta. Koulutusaika muuttui vuoteen 1960 mennessä kestämään 3 vuotta 6 kuukautta - 3 vuotta 9 kuukautta.[27]

Suomessa diakoniatyöntekijöitä koulutetaan nykyisin Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Aikaisemmin koulutuksesta vastasivat diakonia- ja diakonissalaitokset, jotka ovat olleet edelläkävijöitä suomalaisen sairaanhoidon ja sosiaalityön koulutuksen ja palveluiden kehittämisessä.[28]

Ruotsinkielisiä diakoni- ja nuorisotyönohjaajia koulutetaan Karjaalla sijaitsevassa Lärkkulla-stiftelsens folkakademin oppilaitoksessa.[29]

Diakonissoiksi on valmistettu evankelis-luterilaisen uskontunnustusta olevia kristillismielisiä naisia, joiden tehtävänä on hoitaa sairaita ja kärsiviä myös seurakunnissa.[30][31]

Diakoneiksi ja diakonissoiksi valmistuneet vihitään kirkossa virkaansa, kun he olivat toimineet tehtävissään 1–2 vuotta. Vihkimyksen suorittavat piispat.[32]

Vuonna 1946 seurakuntien palveluksessa oli 2 diakonia ja 396 diakonissaa, vuonna 1959 17 diakonia ja 536 diakonissaa, vuonna 1965 diakoneja 27 ja diakonissoja 578, vuonna 1968 45 diakonia ja 657 diakonissaa[33] Kuntien ja valtion palveluksessa oli vuonna 1959 diakonissoja 296 ja vuonna 1968 heitä oli 626.[34]

Diakonissoja valmistui vuosina 1960–1965 yhteensä 647.[35] Nykyään diakonian virkaan vihitään kaikki evankelisluterilaisen kirkon jäsenet, jotka ovat käyneet vaadittavan koulutuksen ja ovat saaneet viran tai vähintään 4 kk kestävän diakoniasijaisuuden.

Kansainvälinen diakonia muokkaa

Kansainvälinen diakonia perustuu samaan lähtökohtaan, mutta ulottaa kristillisen lähimmäisenrakkauden kirkon oman, maantieteellisen alueen ulkopuolelle. Kansainvälisen diakonian seuratessa diakonian perusperiaatetta toimia siellä, missä ”hätä on suurinta ja missä muut eivät auta” (Kirkkolaki 83 %), toiminta kohdistuu käytännössä maailman köyhimpiin maihin. Vuodesta 1965 alkaen osa Yhteisvastuu-keräyksen tuotosta on käytetty ekumeeniseen diakoniaan, Luterilaisen Maailmanliiton ja Kirkkojen Maailmanneuvoston välityksellä kehitysmaiden auttamiseen.[36]

Kansainvälisen diakonian keskeinen toimija Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on Kirkon Ulkomaanapu. Muita toimijoita ovat lähetysjärjestöt, joiden toiminnasta osa on diakonista.

Nykyaikaisen diakoniatyön avustuksen kohteet muokkaa

Avustuksen kohteina ovat 1990-luvun laman johdosta ylivelkaantuneet, maahanmuuttajat, lapset, sairaat ja vanhukset.[37]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Kansanaho, Erkki: Sisälähetys ja diakonia Suomenkirkossa 1800-luvulla, Suomenkirkon sisälähetysseura, Pieksämäki, 1960
  • Kansanaho, Erkki:Suomen kirkon sisälähetyksen historia. Sortavalan aika 1905-1944, Suomenkirkon sisälähetysseura, Pieksämäki, 1964
  • Toim. Nikolainen Aimo T., Pirinen Kauko, Simojoki Martti, Sinnemäki Maunu: Kirkko Suomessa, Weilin + Göös Ab, Tapiola, 1968
  • Ljungberg, Emmi: Diakonissatoimi,', Kansanvalistus-seura, Helsinki, 1889
  • Sormunen, Eino: Diakonian oppikirja, Suomen kirkon sisälähetysseura, Sortavala, 1938
  • Toim. Hissa, Pentti I.: Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, Kirkon diakoniatoimikunta, Helsinki, 1970
  • Wiren, Edvin: Verraton tie. Diakonian raamatullinen pohja, historiallinen kehitys ja nykyiset työmuodot, Wsoy, Helsinki, 1947
  • Toim. Helosvuori R, Koskenvesa E, Niemelä P, Veikkola J: Diakonian käsikirja, Kirjapaja, Helsinki, 2002

Viitteet muokkaa

  1. Kielitoimiston sanakirja
  2. Diakonian oppikirja, s. 11
  3. Verraton tie, s. 176
  4. Kirkko Suomessa, s. 134
  5. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 9–11
  6. Sormunen, Eino: Diakonian oppikirja. Suomen kirkon sisälähetysseura, Sortavala, 1938, s. 27–33.
  7. Diakonissatoimi, s. 3–5, 118–123
  8. Diakonian oppikirja, s. 35–37
  9. Diakonian käsikirja, s. 13–19
  10. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 60–61, 83, 93
  11. https://www.hdl.fi/blog/2018/01/17/diakonia/
  12. a b Nilsson, Fred: Parakyrkligt: Om business och bön i Sverige, s. 31–32. Verbum, 1988. ISBN 91-526-1539-1.
  13. Diakonian käsikirja, s. 50, 307–308
  14. Diakonian oppikirja, s. 69–73
  15. Verraton tie, s. 82–85
  16. Suomen kirkon sisälähetysseuran historia. s. 15
  17. a b Kirkko Suomessa, s. 136
  18. Diakonissatoimi, s. 33
  19. Diakonissatoimi, s. 10–11
  20. Diakonian oppikirja, s. 52–54
  21. Diakonian käsikirja, s. 39–40
  22. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 92
  23. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 107
  24. Diakonian käsikirja, s. 367–368
  25. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 109
  26. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 111
  27. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 113
  28. Diakonian käsikirja, s. 376–379
  29. Diakonian käsikirja, s. 378
  30. Suomen kirkon sisälähetysseuran historia. s. 50
  31. Diakonian oppikirja, s. 76
  32. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 16–18, 109
  33. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 136
  34. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 134
  35. Diakonia ja muuttuva yhteiskunta, s. 133
  36. Kirkko Suomessa, s. 135, 138
  37. Diakonian käsikirja, s. 22–32, 183–188, 438–444