Eläkepommi

Eläkepommiksi kutsutaan talousvaikutuksia, jotka aiheutuvat eläkeläisten määrän äkillisestä kasvusta väestön ikääntyessä. Väestö ikääntyy, koska ihmiset elävät teollisuusmaissa nykyisin pidempään kuin aiemmin, ja toisaalta syntyvyyden alennuttua nuoremmat ikäluokat ovat yhä pienempiä, minkä vuoksi eläkevarojen maksajia on yhä vähemmän.

Sosiaaliturvamenojen kasvun kuvaaja Isosta-Britanniasta. Vuonna 1960 yhtä tuensaajaa kohden oli 5,1 työntekijää ja vuonna 2030 on ennustettu olevan vain 2,2 työntekijää.

65 vuotta täyttäneiden osuus Suomen seutukunnissa vuonna 2019

Useissa maissa eläkerahastot ovat yksityisiä, jolloin suhdanteet vaikuttavat voimakkaasti eläkevaroihin. Monet yksityiset eläkerahastot ovatkin ilmoittaneet, että työssäkäyvien maksamat eläkemaksut eivät välttämättä tulevaisuudessa riitä heidän eläkkeidensä maksuun.

Yksityisten eläkerahastojen kohdalla joukkovelkakirjalainat ovat tähän asti vastanneet niistä rahavirroista, joita on tarvittu työeläkejärjestelmien eläkkeiden maksua varten. Joukkovelkakirjojen tuotot ovat kuitenkin alentuneet, minkä vuoksi eläkerahastojen kyky taata eläketulot jäsenilleen on alentunut. Tämä on ajanut eläkerahastot sijoittamaan varansa yhä enemmän osakkeisiin ja muihin riskipitoisempiin sijoituskohteisiin, kuten kiinteistöihin ja pääomasijoituksiin. Tämä aiheuttaa huolta eläkerahastojen tulevista tuotoista.

Suomi

Suomessa 2000-luvulle tultaessa eläkepommia ennakoitiin 2010-luvulle, kun suuret ikäluokat siirtyivät eläkkeelle. Tämän pelättiin aiheuttavan myös työvoimapulaa.

Suomessa eläkeläisten määrän kasvaessa valtion menojen odotetaan nousevan ja verotulojen laskevan. Osittain rahastoivan eläkejärjestelmän vuoksi Suomen talous on eläkkeiden rahoituksen kannalta kuitenkin paremmassa asemassa kuin monissa muissa Euroopan maissa. Toisaalta Suomen väestörakenteen vuoksi huoltosuhde tulee huonontumaan huomattavasti. Valtion rahoituksen ja rahastoinnin ajoitus on avainasemassa, kun eläkepommin epätoivottuja vaikutuksia pyritään välttämään.^lähde?

Asian korjaamiseksi on ehdotettu yksittäisen työntekijän työpanoksen lisäämistä työn tuottavuuden kasvun lisäksi yksittäisen työntekijän työhön käyttämän ajan määrää kasvattamalla. Pääministeri Matti Vanhanen ehdotti työurien pidentämistä alkupäästä ja loppupäästä, pääasiassa nostamalla eläkeikää kahdella vuodella 65 vuoteen. Työmääriä voitaisiin periaatteessa pidentää työpäiviä tai työviikkoa pidentämällä tai lomia vähentämällä, mutta tällainen muutos lienee poliittisesti mahdoton. Työttömyys laskenee, jos työpaikkoja vapautuu luonnollisen poistuman seurauksena. Työperäistä maahanmuuttoa voidaan lisätä, etenkin jos on työvoimapula eli työtä riittää myös ulkomaalaisille.

Vuonna 2015 enää joka kymmenes suurten ikäluokkien jäsen oli ansiotyössä. Eniten ihmisiä jäi eläkkeelle vuonna 2009. Työvoimapulan sijaan suurten ikäluokkien eläköityminen on helpottanut työttömyyttä. Työvoimapula on kuitenkin 2020-luvulla tullut yhä ajankohtaisemmaksi. Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2023 raportti julkistettiin 24.1.2024, ja raportissa muistutettiin, että Suomen työvoima­panos pienenee ja eläke­järjestelmän kesto heikkenee ilman maahan­muuttoa.

Teemu Muhonen ja Jari Hanska väittävät pamflettikirjassaan Eläketurma – Miksi Suomeen tarvitaan uusi sukupolvisopimus, että eläkepommi tapahtui Suomessa, mutta siihen ei kiinnitetty julkisessa keskustelussa huomiota. Heidän mielestään eläkemenot nousivat merkittävästi 18 miljardista 28 miljardiin 2007–2014, ja se on vaikuttanut Suomen kestävyysvajeeseen ja leikkaustarpeeseen. Heidän mielestään eläkemenojen kasvu ei johdu väestön ikääntymisestä eli eläkeläisten määrän kasvusta, vaan siitä että suuriin ikäluokkiin kuuluvien eläkkeet ovat suurempia kuin aiempien ikäpolvien. Muhosen ja Hanskan mielestä ansiotulojen verotusta on jouduttu keventämään, koska eläkemaksuja on nostettu. Se taas on rapauttanut hyvinvointivaltion rahoitusta. Vuonna 2000 ikääntyneiden ja vammaisten pitkäaikaishoitoon sekä kotihoitoon pois lukien perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon pitkäaikaishoidon menot ja kulut olivat noin 1,875 miljardia euroa, kun vuonna 2009 ne ylittivät jo 3,024 miljardia euroa ja vuonna 2019 kustannukset ylittivät 4,006 miljardia euroa. Samalla valtiontalouden alijäämä ja menot ovat paisuneet talousarvion (budjetin) noin viiden prosenttiyksikön ylijäämästä vuonna 2001 yli viiden prosenttiyksikön alijäämään vuonna 2020. Suomen julkisyhteisöjen EDP-velka eli "valtion julkinen velka" suhteessa maan BKT:hen on noussut noin 40 prosenttiyksiköstä vuonna 2001 lähes 70 prosenttiyksikköön vuoteen 2020 mennessä.