Avaa päävalikko

Beckiläisyys

Johann Tobias Beckin teologiaan pohjautuva suuntaus

Beckiläisyys on saksalaisen Johann Tobias Beckin (1804–1878) kristilliseen teologiaan pohjautuva suuntaus. Siitä käytetään myös nimityksiä biblisismi ja raamatullinen suunta tai raamatullisuus. Beckin ajattelussa oli vaikutteita pietismistä, ja hän korosti teologiassaan Raamatun auktoriteettia, mikä näkyi myös oppitunnustusten vieroksumisena. Ajatus Jumalan suuresta maailmansuunnitelmasta johti voimakkaaseen eskatologiseen sävyyn koko hänen teologiassaan. Hän sai ajatuksilleen runsaasti kannattajia Suomessa, ja beckiläisyys oli yksi merkittävimpiä teologisia koulukuntia autonomian ajan Suomessa.

TeologiaMuokkaa

 
Johann Tobias Beck oli beckiläisyyden oppi-isä.

Johann Tobias Beck (1804–1878) toimi Tübingenin yliopiston professorina. Hän oli saanut voimakkaita vaikutteita muun muassa württembergiläisestä pietismistä.[1]

Beckin käsitys RaamatustaMuokkaa

Beckin teologian keskeisimpiin opinkohtiin kuului käsitys Raamatusta jumalallisen elämänprinsiipin synnyttämänä ja läpitunkemana ilmoituksen kirjana, joka välitti sellaisenaan Jumalan ilmoituksen ihmiskunnalle. Beckin mukaan Jumalaa ei voinut tuntea minkään muun kuin Raamatun kautta, sillä Jumala oli tunnettavissa vain tämän oman ilmoituksen kautta. Beck vastusti kaikkia sellaisia suuntauksia, jotka hänen mielestään asettivat ihmishengen Raamatun auktoriteetin rinnalle ja edelle. Niinpä hän torjui sekä idealistiset, konfessionalistiset ja teosofiset virtaukset.[1]

Beckin mielestä teologian tuli muodostaa yksin Raamatun avulla uskon teologinen järjestelmä, sillä Raamattu oli ainoa kristillisen totuuden lähde ja normi. Beckin mielestä Raamattu oli Jumalan hengen läpitunkema elävä organismi, josta oli etsittävä selvyys uskonnollisten kysymysten lisäksi myös muihin ihmiselämän kysymyksiin. Raamattu toimii peilikuvana ja ilmauksena Jumalan toiminnasta historiassa. Raamatun ymmärtämiseen tarvitaan uskon henkeä, joka vie sisäiseen yhteyteen Jumalan sanan eli Raamatun kanssa.[1]

Beckin käsitys Jumalan valtakunnastaMuokkaa

Raamattu-käsityksen ohella Beckin teologian keskeisiin piirteisiin kuului oppi Jumalan valtakunnasta. Beckin mukaan Jumalan valtakunta oli ylimaallinen, ihmiskunnan ja inhimillisen maailman yläpuolella oleva ikuinen maailmanjärjestys, joka pyrkii jumalallista luomissuunnitelmaa noudattamalla muovaamaan maallista maailmaa oman hahmonsa mukaiseksi. Jumala on toteuttanut ikuista maailmansuunnitelmaansa luomansa maailman saattamiseksi kunniaan myös sen jälkeen, kun syntiinlankeemus oli turmellut koko luodun maailman. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi Jumala oli antanut Poikansa tulla ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, antanut ihmiskunnalle Raamatun, säätänyt sakramentit ja perustanut kristillisen seurakunnan. Jumalan ikuisen pelastussuunnitelman keskuksena on Jeesus Kristus, ja sen tarkoituksena ei ole pelastaa ainoastaan ihmistä, vaan koko synnin turmelema luomakunta. Tämä toteutuisi lopullisesti eskatologiassa. Beckin koko teologiaa sävyttikin voimakkaasti eskatologinen ulottuvuus.[2]

Ihmisille on avautunut mahdollisuus päästä sisään transkendenttiseen Jumalan valtakuntaan Kristuksen kautta. Ihminen on jo eläessään ylimaallisen valtakunnan kansalainen ja osallinen sen yli-inhimillisestä ja ylimaallisesta hengestä. Samalla hän kuitenkin tuntee itsensä vieraaksi ja muukalaiseksi eläessään tämänpuoleisessa maailmassa.[3]

Beckin käsitys kristinuskon eettisestä luonteestaMuokkaa

Myös kristinuskon eettisen luonteen korostamista on pidetty keskeisenä piirteenä Beckin teologiassa. Hänen mielestään ihmisen joutuessa kosketuksiin Jumalan valtakunnan kanssa oli tästä samalla seurauksena ihmisen eettinen uudistuminen. Tämän vuoksi vanhurskauttaminen ei ollut ainoastaan ulkonainen toimi vaan se samalla teki ihmisestä vanhurskaan. Tällöin Jumalan oma ylimaallinen vanhurskaus asettui ihmiseen ja synnytti tässä uskon kuuliaisuuden, mikä sai aikaan myös eettisen muutoksen. Beckin mukaan Kristus on paitsi ihmisen syntien sovittaja ("Kristus meidän puolestamme"), myös kristityssä vaikuttava voima ("Kristus meissä"). Kristus antaa näin kristitylle voiman kehittyä kohti hänen kaltaisuuttaan, mikä kyky samalla velvoittaa tähän kehittymiseen. Kristinuskon eettistä luonnetta korostaessaan Beck hylkäsi kaikki perusteiltaan rationalistiset eettiset järjestelmät, sillä hän ei katsonut niiden perustuvan ihmisen todelliseen uudistumiseen.[3]

Vaikutus SuomessaMuokkaa

Beckin teologia tuli Suomeen henkilökohtaisten kontaktien kautta herännäisyyden hajaannuksen aikaan 1800-luvun puolivälissä. Maaperää olivat jo ennalta sille suotuisaksi valmistaneet heränneitten piirissä käytetty vanhapietistinen hartauskirjallisuus, jonka kautta tietyt Beckin opilliset korostukset olivat jo ennestään tuttuja. Beck näet ammensi saksalaisesta, erityisesti württembergiläisestä pietismistä, josta oli aikoinaan ammentanut myös ruotsalainen Henric Schartau, jonka teoksia suomalaiset heränneet lukivat jonkin verran, minkä lisäksi Anders Nohrborg oli ollut varsin lähellä saksalaista pietismiä. Nohrborgin postilla puolestaan kuului heränneiden suosituimpiin hartauskirjoihin.[4]

Ratkaiseva merkitys Beckin käsitysten omaksumiselle oli kuitenkin herännäisyyden sisäisellä skismalla, jonka yhteydessä korostuivat liikkeen sisäiset erimielisyydet. Liikkeestä loitontuneet pappismiehet kohdistivat arvostelunsa liikkeen pappisjohtajaksi noussutta Niilo Kustaa Malmbergia ja muita vanhemman polven auktoriteetteja vastaan ollen sitä mieltä, että ”isien auktoriteetti” oli nostettu liikkeessä Raamatun auktoriteetin tilalle. Lisäksi nämä papit olivat sitä mieltä, että liikkeen piirissä olivat hämärtyneet sekä Kristuksen sovitustyö että kristityn henkilökohtaista elämää koskeva pyhitys. He vaativatkin pelastusvarmuuden, jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen korostamista. Nämä korostukset lähenivät Beckin painotuksia.[5]

Ensimmäinen kontakti oli Tübingenissä oleskellut herännäispappi Alfred Kihlman, joka esitteli Beckin ajatuksia kirjeissään. Aluksi Beckin jokseenkin kriittinen suhtautuminen tunnustukseen ja hänen vanhurskauttamisoppinsa askarruttivat suomalaisia herännäispappeja, mutta vähitellen ne herättivät vastakaikua Kihlmanin lisäksi muissakin. Erityisesti Raamatun arvovaltaa ja kristinuskon eettistä luonnetta koskevat käsitykset ilmeisesti miellyttivät oman ryhmänsä kiistoihin kyllästyneitä ja uutta teologista pohjaa etsineitä heränneitä.[6] Kihlman itse palasi Suomeen vankkana Beckin ihailijana ja oli tämän henkilökohtainen ystävä Beckin kuolemaan saakka.[7]

Beckin ajatuksista viehättyivät muun muassa Lars Stenbäck, C. G. von Essen ja erityisesti A. W. Ingman. Ingman ja von Essen teologian professoreina levittivät beckiläistä näkemystä laajemmalle pappispiireihin.[8] Ingman ei koskaan tavannut Beckiä henkilökohtaisesti, mutta hänestä tuli tämän kirjojen perusteella yksi Beckin määrätietoisimmista oppilaista ja ihailijoista, joka tunsi lähes haaveellista kunnioitusta oppi-isäänsä kohtaan.[9] Beckiläisyys muodosti autonomian aikana ainoan yhtenäisen teologisen koulukunnan.[1]

 
Arkkipiispa Gustaf Johansson oli yksi Suomen merkittävimpiä beckiläisyyden kannattajia.

Yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia beckiläisiä Suomen kirkossa olivat arkkipiispat T. T. Renvall (1817–1898) ja etenkin Gustaf Johansson (1844–1930), joka oli opiskellut Tübingenissä Beckin oppilaana, sekä professori ja piispa Otto Immanuel Colliander. He kuuluivat Suomessa beckiläisen teologian toiseen sukupolveen, jonka oli synnyttänyt beckiläisyyttä edustaneiden yliopistoteologien, kuten Ingmanin ja von Essenin opetus.[10][11] Myös Johansson ja Colliander vaikuttivat yliopistossa, mutta beckiläisyyttä esiintyi myös muitten kuin yliopistoteologien parissa. Näihin kuului muun muassa edellä mainittu Renvall, Porvoon piispaksi valittu Johan Viktor Johnsson, Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzberg, Jyväskylän kirkkoherra Gustaf Adolf Heman, Ulvilan kirkkoherra Karl Emil Stenbäck, Karttulan kirkkoherra Eero Johannes Hyvärinen ja useilla paikkakunnilla kirkkoherrana toiminut Johan Antero Cederberg. Lisäksi oli pappeja, joitten ajattelussa oli beckiläisiä vaikutteita, vaikka eivät kuuluneetkaan tiiviisti Beckin ajatusten kannattajiin. Näihin lukeutui esimerkiksi Porvoon piispa Anders Johan Hornborg.[12]

 
Professori ja Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander oli myös merkittävä suomalainen beckiläisyyden edustaja.

Beckiläisyys levisi Etelä-Pohjanmaan järviseudun pitäjissä myös kansan keskuuteen.[10] Jonkin verran beckiläisyyttä esiintyi myös Iisalmen seudulla, jossa oli kirkkoherrana beckiläinen Henrik Gustaf Theodor Brofeldt. Hän sai mainetta saarnaajana, mutta näkyvää beckiläistä liikettä seudulle ei syntynyt.[13] Beckiläisyydestä ei kuitenkaan tullut sellaista kansanliikettä kuin kirkon herätysliikkeistä.[14]

A. W. Ingmanin toimiessa pappina Vetelissä 1855–1864 hänen saarnojaan käytiin kuulemassa Lappajärveltä, Vimpelistä, Alajärveltä ja Lehtimäeltä. Beckiläishenkisiä olivat myös Vetelin kirkkoherrat Julius Bergroth 1885–1903 ja Oskari Vilho Oksanen 1904–1925. Vimpeliin beckiläisyyttä juurrutti 1860-luvulla Anders Oskar Törnudd. Myös Törnuddia käytiin kuulemassa kauempaakin, kuten Lappajärveltä, Alajärveltä, Kuortaneelta, Lapualta, Kauhavalta ja Kortesjärveltä. Törnuddin seuraajatkin, Wilhelm Johansson ja Julius Bergroth, edustivat raamatullista suuntausta. Wilhelm Johanssonin vaikutus jatkui hänen toimiessaan kahteen otteeseen Kuortaneen kirkkoherrana (1879–1887 ja 1894–1901). Lappajärvellä raamatullista suuntausta edustivat kirkkoherrat Isak Otto Appelberg 1876–1890 ja Anselm Nyström. Peltosen mukaan suurinta beckiläisyyden vaikutus on ollut Vimpelissä ja Kuortaneella. Hänen mukaansa Suomessa beckiläisyyttä on esiintynyt vain herännäisseuduilla ja siihen liittyneet olivat vanhoja heränneitä.[15]

Vielä vuoden 1961 seurakuntakertomuksissa mainitaan Lappajärvellä ja Vimpelissä olevan beckiläisyyden vaikutusta.[16]

LähteetMuokkaa

  • Haavio, Ari: Suomen uskonnolliset liikkeet. Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
  • Murtorinne, Eino: Suomalainen teologia autonomian kautena. Gaudeamus, 1986.
  • Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3. Porvoo 1992: WSOY, 1992.
  • Peltonen, I. E.: Raamatullisen suunnan vaikutus Suomen talonpoikaisväestöön. SKHSV 1936. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1938.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Murtorinne 1986, s. 135
  2. Murtorinne 1986, s. 135-136
  3. a b Murtorinne 1986, s. 136
  4. Murtorinne 1986, s. 136-137
  5. Murtorinne 1986, s. 137
  6. Murtorinne 1986, s. 137-138
  7. Murtorinne 1986, s. 139
  8. Murtorinne 1986, s. 138-139
  9. Murtorinne 1986, s. 150
  10. a b Murtorinne 1992, s. 170–174, 315–316
  11. Murtorinne 1986, s. 157, 173
  12. Murtorinne 1986, s. 173-178
  13. Peltonen 117–118
  14. Murtorinne 1986, s. 138
  15. Peltonen 99–113, 120–121
  16. Haavio 1965, s. 86.