Wikipedia

Aulis Aarnio

suomalainen siviilioikeuden professori ja kirjailija

Aulis Arvi Aarnio (14. toukokuuta 1937 Kymi, Suomi – 28. syyskuuta 2023 Kangasala, Suomi)[1] oli suomalainen oikeustieteilijä ja kirjailija, joka toimi Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina vuosina 1970–1996 ja Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksen johtajana vuosina 1991–2002. Hän oli erikoistunut oikeusfilosofiaan ja -teoriaan sekä siviilioikeuteen, etenkin perhe- ja perintöoikeuteen.[2] Aarnio oli kansainvälisesti tunnettu oikeusfilosofi, jolla oli suuri rooli alan suomalaisen tutkimuksen kehityksessä.[1][3]

Aulis Aarnio
Aulis Aarnio Tampereen kirjamessuilla 2010
Aulis Aarnio Tampereen kirjamessuilla 2010
Henkilötiedot
Syntynyt14. toukokuuta 1937
Kymi, Suomi
Kuollut28. syyskuuta 2023 (86 vuotta)
Kangasala, Suomi
Kansalaisuus  Suomi
Koulutus ja ura
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Instituutti Helsingin yliopisto
Tampereen yliopisto
Tutkimusalue oikeusteoria- ja filosofia
perhe- ja perintöoikeus

Elämä ja ura muokkaa

Aarnio syntyi räätälin perheeseen, ja hänen sukunsa juuret ovat Kangasalla Hämeessä. Nuoruudessaan hän ajehlehti aikansa, kunnes ryhtyi opiskelemaan oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Aarnio valmistui vuonna 1961 ja väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1967 väitöskirjallaan Perillisen oikeusasemasta.[1][3]

Aarnio toimi Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina vuosina 1970–1996, Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksen johtajana vuosina 1991–2002 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina vuosina 1974–1982. Hän oli Lapin yliopiston, jonka perustamisessa hän oli myös mukana, ja Lundin yliopiston kunniatohtori, ja toimi vierailevana professorina useissa yliopistoissa Euroopassa ja Amerikassa, kuten Buenos Airesin yliopistossa vuonna 1984, Lundin yliopistossa vuonna 1989, Minnesotan yliopistossa vuonna 1992, Cornellin yliopistossa vuonna 1993 ja Münsterin yliopistossa vuonna 1998. Aarnio osallistui perustajajäsenenä kansainvälisen Bielefelder Kreis -tutkijaryhmän toimintaan vuodesta 1983 alkaen ja toimi oikeus- ja yhteiskuntafilosofien maailmanjärjestön presidenttinä vuosina 1983–1987.[4][2][1] Hän oli myös jäsen Suomalaisessa Tiedeakatemiassa[5] ja Academia Europæanissa[6].

Aarnio kirjoitti runsaasti monografioita ja artikkeleita, joista suuri osa julkaistiin kansainvälisissä julkaisuissa.[7] Oman tutkimustyönsä ohella Aarniolla oli merkittävä vaikutus tutkijakouluttajana. Hän käynnisti erilaisten keskustelu- ja lukupiirien, kuten Theoria Iuris -oikeusteoriapiirin, avulla toteutetun systemaattisen tutkijankoulutuksen. Aarnio myös edisti suomalaisen oikeustieteen kansainvälistymistä hakeutumalla kansainvälisiin tutkijayhteisöihin ja seminaareihin, jonne hän rekrytoi myös oppilaitaan.[1][3] Aarnio sai useita huomionosoituksia, kuten Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1995, Juristiliiton K. J. Ståhlberg -mitalin vuonna 1997[8] ja saksalaisen Alexander von Humboldt -palkinnon vuonna 1997.[1]

Tutkijanuran ohella Aarnio oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän oli näkyvästi mukana 1970-luvun alussa käydyssä oikeuslaitoksen uudistamista vaatineessa keskustelussa ja myöhemminkin jatkuvasti kommentoi oikeutta ja oikeudenmukaisuutta koskevia päivänkohtaisia kysymyksiä, julkaisten yli 300 lehtiartikkelia ja kolumnia. Vuonna 2000 hän käynnisti demokratian ongelmia pohtivan Tampere Klubi -keskustelufoorumin, jota hän johti 15 vuotta. 1990-luvulta alkaen Aarnio tuli tunnetuksi myös kirjailijana ja julkaisi kahdeksan historiallista romaania ja 20 näytelmää.[1][3]

Aarnio oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen puoliso (1960–1981) oli erikoissairaanhoitaja Marja-Liisa Vähänen (s. 1939), jonka kanssa Aarniolla oli kaksi lasta, ja toinen (1983–2000) lehtori Aira Marjatta Liimatainen (aiemmin Kilpi, s. 1946).[3]

Oikeustiede muokkaa

Oikeusteoria muokkaa

1970-luvulta alkaen Aarnio keskittyi oikeusteoreettiseen tutkimukseen. Hänen kansainvälisesti tunnettu oikeusteoreettinen pääteoksensa on The Rational as Reasonable (1987), joka on käännetty myös ranskaksi ja espanjaksi. Etenkin Aarnion teokset Mitä lainoppi on? (1978), Oikeussäännösten tulkinnasta (1982) ja oppikirja Laintulkinnan teoria (1989) ovat olleet keskeisiä oman alan hahmotuksen välineitä suomalaisen oikeustieteen tiedeyhteisölle.[3] Aarnio edusti analyyttista oikeustiedettä, jonka ajatukset hän muotoili teoreettiseksi synteesiksi,[9] ja kehitti sen pohjalta oikeudellista argumentaatioteoriaa[10][11][12]. Hänen teostensa keskeisiä teemoja ovat tulkinta, oikeuslähdeoppi, oikeustieteellisen lauseen rakenne ja oikeusturvaodotusten sisältö.[13] Aarnion oikeusteoria sai vaikutteita muun muassa oikeustieteilijöiltä Simo Zittingiltä, Kaarle Makkoselta ja Otto Brusiinilta sekä filosofeilta Georg Henrik von Wrightilta, Ludwig Wittgensteinilta ja Chaïm Perelmanilta.[14][15][3] Hän myös teki yhteistyötä useiden ulkomaalaisten oikeusteoreetikoiden, kuten ruotsalaisen Aleksander Peczenikin, saksalaisen Robert Alexyn ja skottilaisen Neil MacCormickin kanssa.

Aarnion mukaan oikeustiede on tulkintatiede, joka tulkitsee ja systematisoi oikeussääntöjä.[16] Aarnio piti oikeustieteen edistymisen mittana sen ongelmanratkaisukykyä, ja oikeudenalojen yleisten oppien arviointikriteerinä niiden kykyä jäsentää oikeudellisia ongelmia ja näin myös ratkaisuja mahdollisimman monivivahteisesti.[17] Hän korosti etenkin oikeudellisten käsitteiden heuristista, oikeudellisten ongelmien jäsentämistä ja muotoilemista palvelevaa tehtävää. Hänen mukaansa näihin käsitteisiin sisältyi myös normatiivinen ulottuvuus, sillä ne rajoittavat sitä, minkälaisia oikeudellisia kysymyksiä voidaan esittää.[18] Aarnio kritsoi käsitelainopille ominaisia induktiivisia käsitepäätelmiä siitä, että oikeusjärjestys ei ole niiden edellyttämällä tavalla säännönmukainen järjestelmä ja että tällainen päättely jättää huomiotta oikeudellisen argumentaation roolin.[19]

Aarnion argumentaatioteoria muokkaa

Aarnion argumentaatioteoria yhdisteli analyyttista kielifilosofiaa ja mannermaista hermeneutiikkaa[20], ja siitä on käytetty nimitystä analyyttinen hermeneutiikka[21][22]. Hän hyödynsi teoriassaan etenkin Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta peräisin olevaa kielipelin ajatusta[23] ja yhdisti sen Perelmanin uusretoriikan kanssa[24].

Aarnion mukaan laintulkintaa ohjaa regulatiivinen periaate, jonka mukaan tulkinnassa tulee pyrkiä sellaiseen ratkaisuun, jonka enemmistö oikeusyhteisöön kuuluvista rationaalisista ihmisistä voisi hyväksyä. Tulkintakannanoton tulee siis olla rationaalisesti hyväksyttävä.[25][26] Oikeudellisessa tulkinnassa ei Aarnion mukaan ole kyse loogisesta vaan diskursiivisesta rationaalisuudesta, jossa korostuu pyrkimys argumentaation koherenssiin.[27] Tulkintakannanotot eivät voi olla ehdottoman varmoja vaan niiden pätevyys on aina suhteellista, eli ne ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja, ja oikeudellinen perusteluketju voidaan katkaista, kun omaksuttu tulkintavaihtoehto on riittävän hyvin perusteltu.[16][28] Tästä syystä Aarnio on itse luonnehtinut teoriaansa heikosti normatiiviseksi.[29] Aarnio mukaan tulkintakannanoton pätevyys määrittyy Wittgensteinin myöhäisfilosofian ja uusretoriikan termein suhteessa siihen tietyn elämänmuodon määrittämään partikulaariin ideaaliauditorioon, jolle argumentaatio on suunnattu.[30][31] Eri tulkintakannanotoista voittaa siis se, joka saisi kuvitteellisen rationaalisen oikeusyhteisön enemmistön tuen, mikä myös ilmentää demokraattista käsitystä oikeudesta.[32][33] Aarnion mukaan oikeudellinen ratkaisuharkinta voidaan hahmottaa tuomioistuimessa käytynä oikeudellisena dialogina, jossa jutun eri osapuolet pyrkivät vakuuttamaan tuomarin oikeusjärjestyksen sisältöä koskevan tulkintansa oikeellisuudesta eri oikeuslähteiden perusteella.[34] Aarnio hahmotti tulkintaa myös tuomarin ratkaisupakon, kansalaisten oikeisturvaodotuksen ja yhteisölliseen kieleen liittyvän epätietoisuuden oikeuden sisällöstä muodostaman oikeusturvakolmion kautta. Tulkinnan tulee täyttää kansalaisten perusteltu oikeusturvaodotus, joka jakautuu ratkaisun ennustettavuuteen liittyvään muodolliseen oikeusturvaan ja ratkaisun sisällölliseen hyväksyttävyyteen liittyvään aineelliseen oikeusturvaan.[35]

Aarnion oikeuslähdeoppi muokkaa

Aarnio muotoili yhdessä Peczenikin kanssa suomalaisessa oikeustieteessä yleisesti hyväksytyn oikeuslähdeopin, jonka hän esitti ensi kertaa teoksessaan Oikeussäännösten tulkinnasta. Aarnio jakoi oikeuslähteet niiden sanktioperusteisen velvoittavuuden mukaan vahvasti velvoittaviin oikeuslähteisiin, joiden sivuuttamisesta seuraa tuomarille virkavirhe, heikosti velvoittaviin oikeuslähteisiin, joiden sivuuttamisesta seuraa todennäköisyys päätöksen kumoamisesta ylemmässä oikeusasteessa, ja sallittuihin oikeuslähteisiin, joiden sivuuttamisesta ei seuraa sanktiota. Aarnion mukaan vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä olivat lainsäädäntö ja maan tapa, heikosti velvoittavia lain esityöt ja korkeimpien oikeusasteiden ennakkopäätökset ja sallittuja muun muassa oikeuskirjallisuus, yleiset oikeusperiaatteet, oikeusvertailevat ja -historialliset argumentit, reaaliset argumentit sekä yhteiskunnalliset arvot ja arvostelmat.[36][37]

Siviilioikeudellinen tutkimus muokkaa

Aarnio toi analyyttisen lähestymistavan jäämistöoikeuteen väitöskirjallaan Perillisen oikeusasemasta (1967), jossa hän jäsensi perimyksen yhteydessä tapahtuvaa omistajanvaihdosta kertakaikkisen tapahtuman sijasta prosessina, jossa kunkin perillisen oikeusasema vaiheittain ja henkilösuhteittain kehittyy kohti normaalin yksinomistajan asemaa. Tällöin perinteiset kysymyksenasettelut esimerkiksi siitä, milloin perintö siirtyy tai onko kuolinpesä oikeushenkilö, osoittautuvat tarpeettomiksi. Toisessa jäämistöoikeudellisessa teoksessaan Kysymyksiä testamenttioikeuden alalta (1969) Aarnio kritisoi niin ikään alan perinteisiä kysymyksenasetteluja ja tapoja käyttää käsitteitä.[38][39][3]

Aarnio laajensi tutkimusaluettaan avioliitto-oikeuteen teoksellaan Aviovarallisuusjärjestelmät (1978), jota on sittemmin laajennettu asteittain alan peruskommentaariksi yhdessä muiden kirjoittajien kanssa.[40] Aarnion tuotanto on ollut virikkeenä myös sopimusoikeudelliselle tutkimukselle.[41]

Teoksia muokkaa

Oikeustieteellinen tuotanto muokkaa

  • Perillisen oikeusasemasta. Porvoo: WS, 1967.
  • Kysymyksiä testamenttioikeuden alalta: Tutkimus eräistä oikeudellisen käsitteenmuodostuksen peruspiirteistä. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1969.
  • Oikeudellisen ajattelun perusteista. Hki, 1971.
  • Laki, teko ja tavoite: Tutkimus tavoitteellisuudesta lain tulkinnassa ja sen soveltamisessa. Helsinki: Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta, 1975. ISBN 978-951-9-56791-4.
  • Aviovarallisuusjärjestelmät. Hki, 1978. ISBN 951-9464-02-6.
  • Mitä lainoppi on?. Forum-oikeustiede. Helsinki: Tammi, 1978. ISBN 951-30-4310-X.
  • Oikeussäännösten tulkinnasta: Tutkimus lainopillisen perustelun rationaalisuudesta ja hyväksyttävyydestä. Helsinki: Juridica, 1982. ISBN 978-951-9-56791-4.
  • The Rational as Reasonable: A Treatise on Legal Justification. Dodrecht: Reidel, 1987. ISBN 90-277-2276-5.
  • Laintulkinnan teoria: Yleisen oikeustieteen oppikirja. WSOY kurssikirjat. Helsinki: Tammi, 1989. ISBN 951-0-15493-8.
  • Aarnio, Aulis; Helin, Markku: Suomen avioliitto-oikeus. 3. uudistettu painos. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1992. ISBN 951-640-554-1.
  • Aarnio, Aulis; Kangas, Urpo: Avioliitto, perintö ja testamentti. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1994. ISBN 951-640-702-1.
  • Reason and Authority: A Treatise on the Dynamic Paradigm of Legal Dogmatics. Aldershot: Dartmouth Publishing cop, 1997. ISBN 1-85521-933-6.
  • Tulkinnan taito: Ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja yhteiskunnasta. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-9027-19-X.
  • Aarnio, Aulis; Kangas, Urpo: Perhevarallisuusoikeus. Uudistettu painos. Helsinki: Talentum, 2010. ISBN 978-952-14-1512-8.
  • Essays on the Doctrinal Study of Law. Dordrecht: Springer, 2011. ISBN 978-94-007-1654-4.
  • Luentoja lainopillisen tutkimuksen teoriasta. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2011. ISBN 978-952-10-5557-77.
  • Lain ja oikeuden tähden: Tampereen raastuvan- ja käräjäoikeus 1830–2010. Tampere: Tampere-Seura, 2012. ISBN 978-951-53-3445-9.
  • Oikeutta etsimässä: Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014. ISBN 978-952-14-2220-1.
  • Aarnio, Aulis; Kangas, Urpo: Suomen jäämistöoikeus I: Perintöoikeus. 6. uudistettu painos. Helsinki: Alma Talent, 2016. ISBN 978-952-14-2554-7.
  • Aarnio, Aulis; Kangas, Urpo: Suomen jäämistöoikeus II: Testamenttioikeus. 5. uudistettu painos. Helsinki: Alma Talent, 2015. ISBN 978-952-14-2551-6.
  • Aarnio, Aulis; Kangas, Urpo; Räbinä, Timo: Perunkirjoitus ja perinnön veroseuraamukset. 9. uudistettu painos. Helsinki: Alma Talent, 2020. ISBN 978-952-14-4014-4.

Kaunokirjallinen tuotanto muokkaa

Muita teoksia muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Juva: WSOY, 1998.
  • Nuotio, Kimmo: Valikoivia huomioita Aulis Aarnion analyyttisesta hermeneutiikasta. Teoksessa Nuotio, Kimmo (toim.): Oikeusteoreettisia katkelmia. Saarijärvi: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 2003
  • Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
  • Tuori, Kaarlo: Oikeusjärjestys ja oikeudelliset käytännöt. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2013.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g Leppänen, Veli-Pekka: Aulis Aarnio 1937–2023 Helsingin Sanomat. 7.10.2023. Viitattu 27.10.2023.
  2. ↑ a b Korte, Henriikka: Aulis Aarnio on kuollut Aamulehti. 29.9.2023. Viitattu 27.10.2023.
  3. ↑ a b c d e f g h Timonen, Pekka: ”Aarnio, Aulis (1937–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 49–50. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.10.2023).
  4. ↑ Fredman, Markku: Professori Aulis Aarnio on kuollut Asianajajaliitto. 29.9.2023. Viitattu 27.10.2023.
  5. ↑ Suomalaisen Tiedeakatemian varsinaiset jäsenet 2.9.2014. Suomalainen Tiedeakatemia. Viitattu 10.3.2020.
  6. ↑ Aulis Aarnio Academia Europaea – The Academy of Europe. Viitattu 10.3.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 181
  8. ↑ Heikki Halila, Suomen laki (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 174
  10. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 176
  11. ↑ Siltala 2010, s. 261
  12. ↑ Tuori 2013, s. 138
  13. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 182
  14. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 181
  15. ↑ Nuotio 2003, s. 148–149
  16. ↑ a b Nuotio 2003, s. 153
  17. ↑ Tuori 2013, s. 111
  18. ↑ Tuori 2013, s. 100
  19. ↑ Tuori 2013, s. 127
  20. ↑ Nuotio 2003, s. 149
  21. ↑ Nuotio 2003, s. 147
  22. ↑ Tuori 2013, s. 86
  23. ↑ Nuotio 2003, s. 148
  24. ↑ Nuotio 2003, s. 156
  25. ↑ Nuotio 2003, s. 151
  26. ↑ Siltala 2010, s. 265–266
  27. ↑ Nuotio 2003, s. 158
  28. ↑ Siltala 2010, s. 266
  29. ↑ Nuotio 2003, s. 150
  30. ↑ Nuotio 2003, s. 167
  31. ↑ Siltala 2010, s. 264
  32. ↑ Nuotio 2003, s. 169
  33. ↑ Siltala 2010, s. 267
  34. ↑ Siltala 2010, s. 264–265
  35. ↑ Siltala 2010, s. 261–262
  36. ↑ Tolonen 2003, s. 22–27
  37. ↑ Siltala 2010, s. 137–143
  38. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 309–310
  39. ↑ Siltala 2010, s. 285
  40. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 304
  41. ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 237

Kirjallisuutta muokkaa

  • Autio, Veli-Matti: Suomen professorit. Finlands professorer, s. 2–3. Professoriliitto, 2000. ISBN 951-95189-6-7.
  • Hallberg, Pekka ym. (toim.): Aulis Aarnio 1937.14/5.1997: Juhlajulkaisu. Oikeustiede, 30. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1997. ISSN 0355-8215. ISBN 951-855-163-4.
  • Helin, Markku – Kangas, Urpo (toim.): Oppilaiden kirja: Professori Aulis Aarniolle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta 14.5.1987. Helsinki: M. Helin, 1987.
  • Koski, Tapio: Kotiseutuihminen – maailmankansalainen: Aulis Aarnion haastattelu. Niin & Näin, 2008, nro 2, s. 96–106. Artikkelin laaja verkkoversio ja haastattelun äänite.

Aiheesta muualla muokkaa

  • Aarnio, Aulis hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aulis_Aarnio&oldid=22018748”