Uusi retoriikka

retoriikan tutkimuksen perinne

Uudeksi retoriikaksi kutsutaan 1900-luvulla alkanutta retoriikan tutkimuksen perinnettä, joka tutkii vaikuttamista ja siihen tähtääviä kielellisiä keinoja esimerkiksi politiikassa ja mainonnassa. Klassisen retoriikan vastaisesti retoriikkaa nähdään muuallakin kuin kasvokkaistilanteissa, joissa puhuja pyrkii vakuuttamaan edessään olevan yleisön. Uuden retoriikan kiinnostus ei kohdistu ensisijaisesti retoriikan tekniikkaan vaan retoriikan kriittiseen analyysiin. Uuden retoriikan keskeisiä teoreetikkoja ovat Kenneth Burke, Chaïm Perelman ja Stephen Toulmin.

Uuden retoriikan nousuMuokkaa

Uusi retoriikka liittyy 1950-luvulla tapahtuneeseen retoriikan kunnianpalautukseen. Tuolloin akateemisen yhteisön kielteinen asenne retoriikkaa kohtaan koki käänteen ja retoriikkaa alettiin jälleen hyödyntää tutkimuksessa. Klassinen retoriikka ei ole menettänyt merkitystään, mutta uudella retoriikalla on nykyään valta-asema tieteellisessä keskustelussa. Uusi retoriikka käsittää klassisen retoriikan ytimen, julkisen esiintymisen ja kaunopuheisuuden, vain yhdeksi retoriikan sovellutukseksi. Uuden retoriikan myötä painopiste siirtyi käytännön neuvoista analyysiin, erittelyyn ja tulkintaan. Uusi retoriikka soveltui uuden aikakauden, 1900-luvun, vaikuttamisen analyysiin: sähköisen viestinnän, maailmansotien ja kaupallistumisen aikaan. Retoriikan merkitys mainonnassa, propagandassa ja kansainvälisessä viestinnässä oli ilmeinen.[1]

Keskeisiä teoreetikkojaMuokkaa

Uuden retoriikan keskeisiä teoreetikoita ovat Kenneth Burke (1897–1994), Chaïm Perelman (1912–1984) ja Stephen Toulmin (1922–2009).[2] Näistä Perelman ja Toulmin keskittyvät argumentoinnin tutkimiseen: heitä kiinnostaa vaikuttamiseen pyrkivä kielenkäyttö. Burke on sen sijaan kiinnostunut inhimillisen toiminnan yleisten ehtojen ja vaikuttimien ymmärtämisestä. Burkelle kaikki inhimillinen toiminta on symbolien käyttöä. Burke näkee retoriikan ihmisten välisiin ristiriitoihin liittyväksi ilmiöksi.[3]

Muita uuden retoriikan teoreetikkoja ovat muun muassa I. A. Richards (1893–1979) ja Richard Weaver (1910–1963). Richardsin tunnetuin retoriikkaa käsittelevä teos on The Philosophy of Rhetoric (1936). Weaverin teoksista merkittävimmät ovat Ideas Have Consequences (1948) ja The Ethics of Rhetoric (1953).[4]

Kenneth BurkeMuokkaa

Burken tärkein retoriikkaa käsittelevä teos on A Rhetoric of Motives (1950). Sitä tukee aiempi, A Grammar of Motives -teos (1945). Retoriikan lisäksi Burke käsitteli myös muita aiheita. Hän oli monipuolinen ja tuottelias kielen, kulttuurin ja politiikan ilmiöiden analyytikko ja kriitikko. Burke korostaa retorisen analyysin hyödyllisyyttä kirjallisuuden tutkimuksessa.[5]

Burken keskeisiä ajatuksia on ajatus neljästä perustroopista, jotka ovat paitsi kielikuvia ja kielellisiä ilmiöitä, myös ajattelun ja ymmärryksen perusulottuvuuksia. Neljä perustrooppia ovat metafora, metonymia, synekdokee ja ironia. Metafora tarkoittaa jonkin asian ymmärtämistä toisen asian kautta. Metonymia on jonkin abstraktin ilmaisemista konkreettisen kautta. Synekdokeessa ilmiön jokin piirre edustaa koko ilmiötä, kuten osa kokonaisuutta tai muoto sisältöä. Ironia tarkoittaa jonkin näkökulman kyseenalaistamista tuomalla esiin vastakkaisen näkökulman mahdollisuus.[6]

Perustrooppien lisäksi Burken keskeinen käsite on identifikaatio, samastuminen. Identifikaatio on keskeinen osa vakuuttamista. Se on ihmisten erillisyyttä kompensoiva tapahtumasarja. Identifikaatio on puhujan pyrkimystä samastaa omat ja yleisön intressit. Identifikaation vastinpari on erottautuminen. Burken mukaan kaikkialla, missä identifikaatio ja erottautuminen esiintyvät yhdessä, on retoriikkaa.[7]

Chaïm PerelmanMuokkaa

Belgialaisen filosofi Chaïm Perelmanin pääteos on yhdessä Lucie Olbrechts-Tytecan kanssa kirjoitettu Traite de l’argumentation: La nouvelle rhetorique (1958). Näkemyksiään retoriikasta Perelman esittelee myös kirjassaan L’empire rhétorique (1977, suom. Retoriikan valtakunta). Perelmanin mukaan uusi retoriikka nojautuu argumentointiin. Retoriikan tulee pyrkiä yhteisymmärrykseen ja sen tulee olla eettisesti kestävää. Eettisesti kestävässä argumentoinnissa osapuolet ovat tasa-arvoisia ja pyrkivät kohti yhteisiä päämääriä.[8]

Argumentaatiossa on kyse premissien eli esisopimusten hyväksynnän siirtämisestä johtopäätöksiin, ei johtopäätöksien todistamisesta.[9] Perelman ottaa uuden retoriikan piiriin kaikenlaiset yleisöt. Tärkeintä on pyrkimys vakuuttaa ja suostutella.[10] Perelman toteaa Aristoteleeseen viitaten, että etiikan ja politiikan kohdalla valinnat ja kiistat ovat väistämättömiä, joten niissä on pakko turvautua argumentaatioon.[11] Argumentaatio tähtää usein myös toimintaan, ei pelkkään mielipiteiden hyväksyntään.[12]

Argumentaatio sovitetaan yleisöön. Yleisöä ei kuitenkaan voi automaattisesti päätellä puhuttelusta tai läsnä olevasta väestä. Yleisöön kuuluvat kaikki ne, jotka argumentoija haluaa vakuuttaa. Tämä tarkoittaa yleisön vaihtelua puhujasta itsestään aina määräämättömään universaaliyleisöön.[13]

Perelman tekee eron suostuttelun ja vakuuttamisen välillä sillä perusteella, pyritäänkö vaikuttamaan erityisyleisöön vai universaaliyleisöön. Suostuttelu on erityisyleisön kohdalla käytetty keino ja vakuuttaminen universaaliyleisön. Vakuuttaminen on tällöin argumentaation nojautumista sellaisiin premisseihin, joiden puhuja voi kuvitella olevan kenen tahansa hyväksymiä. Suostuttelu pohjautuu erityisyleisön tunnettuihin tai heidän oletettuihin arvoihinsa.[14] Perelmanin mukaan retoriikan tulisi ensisijaisesti suuntautua universaaliyleisölle. Sen ei pitäisi vedota henkilökohtaiseen vaan yleisesti hyväksyttävissä olevaan.[15]

Premissejä koskeva hyväksyntä voidaan Perelmanin mukaan siirtää johtopäätöksiin kolmella erilaisella sidoksella: kvasiloogisella argumentilla, todellisuuden rakenteeseen perustuvalla argumentilla tai todellisuuden rakennetta luovalla argumentilla[16]. Nämä ovat assosiatiivisia, ilmiöitä toisiinsa yhdistäviä keinoja.[17]

Kvasilooginen argumentti näyttää muodoltaan loogiselta tai matemaattiselta ajattelulta olematta sitä. Siinä päättely perustuu todellisuuden typistämiselle esimerkiksi loogiseen kaavaan, vaikka johtopäätös koskeekin konkreettista todellisuutta. Tällainen argumentointi pyrkii osoittamaan johtopäätöksensä väistämättömäksi ja välttämään erilaisten näkökulmien ja vastaväitteiden hyväksymisen.[18]

Todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit hyödyntävät esimerkiksi syy–seuraus-suhteita tai rinnakkaisuussuhteita. Ilmiöiden välille pyritään rakentamaan luonnollisen kaltaisia siteitä.[17] Myös kausaalisuhteen osoittaminen tai henkilön ja hänen tekojensa yhdistäminen ovat todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja.[19]

Todellisuuden rakennetta luovissa argumenteissa lähtökohtana on jokin tilanne, josta tehdään malli tai yleinen sääntö. Esimerkiksi analogia ja metafora (perusmerkityksessään) liittyvät tähän argumentointilajiin. Myös esimerkit, havainnollistukset ja kuvailut ovat todellisuuden rakennetta luovia argumentteja.[20]

Dissosiatiivinen argumentointi on erottelevaa ja jaottelevaa. Se pyrkii saamaan hyväksynnän jollekin isommalle ilmiölle sen osien hyväksynnän kautta.[21] Dissosiatiivisesta argumentoinnista on kyse myös silloin, kun halutaan erotella asioita toisistaan tai torjua joitakin tulkintoja.[22]

Stephen ToulminMuokkaa

Yhdysvaltalaistunut britti Stephen Toulmin eroaa kahdesta edellisestä siinä, ettei hän ole varsinaisesti kirjoittanut yhtään teosta retoriikasta – se on pikemminkin sivujuonne hänen tuotannossaan. Silti hänen vaikutuksensa uuteen retoriikkaan on huomattava. Retoriikan kannalta keskeinen on hänen teoksensa The Uses of Argument (1958). Toulminia kiinnostaa argumentointi arjen ilmiönä: retoriikan tutkimuksessa tulisi lähteä empiriasta, sillä argumentaatio ei ole puhtaasti looginen ilmiö. On huomattava, että Toulminin ajattelussa pääosassa tosiaan on argumentti – esittämistilanne tai muu asiayhteys jää huomiotta.[23]

Argumentin anatomiana tunnettu malli on peräisin Toulminilta. Sen lähtökohta on nimenomaan argumentin sisällössä, ei muodossa. Argumentin elementit jakautuvat kahteen kategoriaan: kantavaan rakenteeseen ja sääteleviin tekijöihin. Kantava rakenne muodostuu lähtötiedoista, vahvistuksista ja väitelauseista. Sääteleviä tekijöitä ovat varaukset, taustatuki ja tarkennukset, jotka säätelevät argumentin voimakkuutta, yksiselitteisyyttä ja varauksettomuutta.[24]

Toulmin korostaa argumentaation monitulkintaisuutta ja epätäsmällisyyttä. Nämä ilmiöt johtuvat yleensä argumentaation siirtymäsäännöistä – siis siitä, millä perusteella siirrytään lähtötiedoista väitelauseisiin. Retoriikkaa analysoitaessa on etsittävä se piste, jossa lähtötiedoista siirrytään väitelauseisiin.[25]

Uuden retoriikan jälkeenMuokkaa

Uuden retoriikan jälkeen retoriikan kentällä on noussut vahvasti esiin yhteiskuntafilosofinen retoriikka. Yhteiskuntafilosofisen retoriikan pohja on kuitenkin vahvasti uudessa retoriikassa. Molemmissa on sama henki ja lähestymistapa, joka poikkeaa selvästi klassisesta retoriikasta. Yhteiskuntafilosofinen retoriikan tutkimus on seurausta siitä uudelleentulkinnasta, jonka uusi retoriikka teki yleisöstä, puheesta ja vaikuttamisesta. Sille on tyypillistä kiinnostus retoriikan ja yhteiskunnan väliseen jännitteeseen sekä siihen, millainen asema yksilöllä on tämän jännitteen keskellä.[26]

LähteetMuokkaa

  • Kuusisto, Riikka (1996): ”Sodan retoriikasta. Persianlahden ja Bosnian konfliktit läntisten suurvaltajohtajien lausunnoissa”. Teoksessa Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa: Tutkimuksen ja politiikan retoriikat, s. 267–291. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-000-7.
  • Perelman, Chaïm: Retoriikan valtakunta. (L’empire rhétorique, 1977.) Suomentanut Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-004-X.
  • Puro, Jukka-Pekka: Retoriikan historia. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30090-X.
  • Summa, Hilkka (1996): ”Kolme näkökulmaa uuteen retoriikkaan: Burke, Perelman, Toulmin ja retoriikan kunnianpalautus”. Teoksessa Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa: Tutkimuksen ja politiikan retoriikat, s. 51–83. Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-000-7.

ViitteetMuokkaa

  1. Summa 1996: 51–52; Puro 2005: 107–110.
  2. Summa 1996: 51.
  3. Summa 1996: 52, 55, 57.
  4. Puro 2005: 110, 115–116.
  5. Summa 1996: 52–54.
  6. Summa 1996: 54–55.
  7. Summa 1996: 56–58.
  8. Puro 2005: 130–131.
  9. Perelman 1996: 28.
  10. Perelman 1996: 11.
  11. Perelman 1996: 13.
  12. Perelman 1996: 19.
  13. Perelman 1996: 21.
  14. Perelman 1996: 22–25.
  15. Puro 2005: 132.
  16. Perelman 1996: 59–60, 93.
  17. a b Puro 2005: 133.
  18. Puro 2005: 131; myös Kuusisto 1996: 280–287.
  19. Kuusisto 1996: 282.
  20. Puro 2005: 133; Kuusisto 1996: 284.
  21. Puro 2005: 134.
  22. Kuusisto 1996: 286.
  23. Puro 2005: 134–135, 137.
  24. Puro 2005: 136–137.
  25. Puro 2005: 137.
  26. Puro 2005: 139, 141.