Ääntöpaikka

Konsonantin ääntöpaikka eli artikulaatiopaikka kertoo missä kohdassa ääntöväylää muodostetaan äänteen laatuun olennaisimmin vaikuttava kapeikko aktiivisen (esimerkiksi kielen osa) ja passiivisen puhe-elimen (esimerkiksi kitalaki) avulla. Kullakin kielessä kuin kielessä käytettävällä äänteellä on sille ominainen ääntötapa, ääntöpaikka ja fonaatio.

Ääntöpaikat (aktiiviset ja passiiviset): 1. Eksolabiaalinen 2. Endolabiaalinen 3. Dentaalinen 4. Alveolaarinen 5. Postalveolaarinen 6. Prepalataalinen 7. Palataalinen 8. Velaarinen 9. Uvulaarinen 10. Faryngaalinen 11. Glottaalinen 12. Epiglottaalinen 13. Radikaalinen 14. Postdorsaalinen 15. (Medio)dorsaalinen 16. Laminaalinen 17. Apikaalinen 18. Subapikaalinen

Ääntöpaikkojen luokittelu

Jokaiseen ääntöpaikkaluokkaan liitetään aktiivinen ja passiivinen artikulaattori eli ääntämiseen osallistuva puhe-elin. Esimerkiksi [m]:n kaltaisissa bilabiaalisissa äänteissä alahuuli liikkuu kohti paikallaan pysyvää ylähuulta, jolloin alahuuli lasketaan aktiiviseksi ja ylähuuli passiiviseksi artikulaattoriksi. Labiodentaalisissa äänteissä, joihin muun muassa [f]-äänne kuuluu, samainen alahuuli liikkuu ylöspäin, mutta passiivisena artikulaattorina toimivat ylähampaat. Passiiviseen kovaan kitalakeen taas voi aktiivisena artikulaattorina koskea niin kielen kärki kuin kielen selkäkin. Ensimmäisessä tapauksessa puhutaan retrofleksisesta ääntymäpaikasta ja jälkimmäisessä palataalisesta.

Aktiivisia artikulaattoreita lasketaan tavallisesti olevan viisi: huulet (labiaaliset äänteet), kielen notkea etuosa (koronaaliset äänteet), kielen keski- ja takaosa (dorsaaliset äänteet), kielen tyvi yhdessä kurkunkannen eli epiglottiksen kanssa (radikaaliset äänteet) ja kurkunpää (laryngaaliset äänteet). Kaikki näistä voivat toimia toisistaan riippumatta. Kaksoisartikulaatiossa yhden äänteen muodostamiseen käytetään yhtäaikaisesti kahta eri aktiivista artikulaattoria.

Passiivisten artikulaattorien rajat eivät ole yhtä selviä. Kielen kärki tai selkä voivat liikkua esteettä pitkin kitalakea ja hammasvallia ilman, että pienet paikanmuutokset vaikuttaisivat merkittävästi äänteen laatuun. Lingvolabiaalinen ääntöpaikka liittyy saumattomasti interdentaaliseen, tämä taas dentaaliseen ja edelleen alveolaariseen, palataaliseen, velaariseen ja uvulaariseen. Monesti äänne voidaan tuottaa jossakin kahden nimetyn ääntöpaikan välimaastossa.

Myös aktiivisilla artikulaattoreilla kielen etuosa voidaan laskea jatkumoksi, jossa kielen kärjen alapinta (subapikaaliset äänteet) liittyy asteetta kielen kärkeen (apikaaliset äänteet) ja edelleen kielen lapaan (laminaaliset äänteet).

Konsonantteja, joilla on sama ääntöpaikka mutta eri ääntötapa tai fonaatio, kutsutaan homorgaanisiksi. Esimerkiksi suomen kielen äänteet [n t s l] lausutaan kutakuinkin samassa kohtaa suuta siten, että kielen lapa koskettaa hammasvallia. Niiden ääntymäpaikka on alveolaarinen ja ne ovat keskenään homorgaanisia. Monissa kielissä nasaaleihin liittyy sääntö, jonka mukaan toisen konsonantin edellä ne ääntyvät homorgaanisina. Näin esimerkiksi suomessa sanan elinpiiri keskellä oleva konsonanttiyhdistelmä äännetään tavallisesti [mp], koska [m] ja [p] ovat kumpikin bilabiaalisia äänteitä. Sanassa elinkeino konsonanttiyhdistelmä äännetään [ŋk], koska edelleen [ŋ] ja [k] ovat kumpikin velaarikonsonantteja.

Yksittäiset ääntöpaikat

• Bilabiaalinen: alahuuli ja ylähuuli
• Labiodentaalinen: alahuuli ja ylähampaat
• Lingvolabiaalinen: kielen etuosa ja ylähuuli
• Dentaalinen: kielen etuosa ja ylähampaat
• Alveolaarinen: kielen etuosa ja ylähammasvalli
• Postalveolaarinen: kielen etuosa ja ylähammasvallin takaosa
• Retrofleksinen eli kakuminaalinen: kielen kärki ja kova kitalaki
• Palataalinen: kielen selkä ja kova kitalaki
• Velaarinen: kielen selkä ja pehmeä kitalaki
• Uvulaarinen: kielen selkä ja kitakieleke

Kaikkiin yllä oleviin ääntöpaikkoihin voi liittyä nasaalisuutta ja lateraalisuutta.

• Faryngaalinen: kielen tyvi ja nielu
• Epiglottaalifaryngaalinen: kurkunkansi ja nielu
• Epiglottaalinen: kurkunpään eteispoimut ja kurkunkansi
• Glottaalinen: äänirako

Nasaaliset ja lateraaliset äänteet

• Nasaalisissa äänteissä kitapurjetta lasketaan niin, että ilmavirta pääsee kulkemaan nenän kautta. Tarkalleen ottaen tässäkin on kyse ääntöpaikasta, mutta useimmiten nasaalisuus luetaan ääntötapojen joukkoon.
• Lateraalisissa äänteissä ilma ohjataan kulkemaan kielen laiteilta tai toiselta laidalta. Suomen kielessä on vain yksi lateraali /l/, kun esimerkiksi australialaisessa kalkatungun kielessä lateraaleja on neljä: dentaalinen, palataalinen, alveolaarinen ja retrofleksinen. Monissa Amerikan alkuperäiskielissä on varsinaisten lateraalien lisäksi myös lateraalifrikatiiveja ja lateraaliaffrikaattoja. Joissakin dagestanilaisissa kielissä lateraalisia konsonantteja voi olla viidestä jopa seitsemään.

Kaksois- ja lisäartikulaatiot

Joissakin kielissä esiintyy konsonantteja, joita tuotettaessa suuonteloon luodaan yhtäaikaisesti kaksi yhtä suurta kapeikkoa. Äänteellä voidaan siis laskea olevan kaksi eri ääntöpaikkaa. Ilmiötä kutsutaan kaksoisartikulaatioksi. Kaksoisartikuloidun äänteen aktiivisten artikulaattoreiden tulee olla riippumattomia toisistaan, joten siihen voi osallistua enimillään yksi kustakin artikulaattoriluokasta labiaalinen, koronaalinen, dorsaalinen ja radikaalinen. Äänirakoa eli glottista ei tässä yhteydessä yleensä lasketa artikulaattoriksi, vaikka siinä muodostetaankin monelle äänteelle ominainen sointi. Varsinaista kapeikkoa ei glottiksessa voi kuitenkaan muodostaa. Kaksoisartikulaatiota esiintyy muun muassa monissa länsiafrikkalaisissa kielissä, joissa tavallisia äänteitä ovat labiovelaariset klusiilit [k͡p] ja [ɡ͡b]. Esimerkki tällaisesta kielestä on Nigeriassa puhuttava joruba.

Muita maailman kielissä esiintyviä kaksoisartikulaatioita ovat labioalveolaariset konsonantit [t͡p d͡b n͡m], jotka löytyvät itsenäisinä äänteinä ainoastaan Papua-Uudella-Guinealla puhuttavasta yélî dnyen kielestä. Somalin kielessä taas on uvulaariepiglottaalinen klusiili [q͡ʡ].

Tavallisempi ilmiö maailman kielissä on lisäartikulaatio eli sekundaariartikulaatio. Tässä suuhun muodostetaan yksi kapeikko, joka lasketaan äänteen pääasialliseksi ääntöpaikaksi. Sen lisäksi ääntöväylän jokin toinen osa lähestyy jotakin toista – tai samaakin – passiivista artikulaattoria niin, että siitä syntyy puolivokaalimainen lisäsävy äänteelle. Tällöin puhutaan esimerkiksi labialisoituneista labiaaleista tai palatalisoituneista velaareista.

Tyypillisiä lisäartikulaatioita ovat:

• Labialisaatio, jossa ylimääräinen kapeikko luodaan pyöristämällä huulet. Labialisoitu velaariklusiili [kʷ] esiintyy esimerkiksi amharassa.
• Palatalisaatio, jossa kielen selkää nostetaan kohti kovaa kitalakea. Venäjän kielessä palatalisoituja konsonantteja on kokonainen sarja, esimerkiksi [pʲ] sanassa [pʲatʲ] 'viisi'.
• Velarisaatio, jossa kielen selkää nostetaan kohti pehmeää kitalakea eli velumia. Tällainen äänne löytyy muun muassa englannin kielestä /l/-äänteen tavunloppuisena varianttina: [tʰeɫ] tai [tʰelˠ] 'kertoa'.
• Faryngalisaatio, jossa kapeikko luodaan supistamalla nielun lihaksia. Tällaisia äänteitä löytyy esimerkiksi arabiasta: [tˤuˈjuːr] 'linnut'.

Lähteet

• Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1