Anna (Venäjä)
Anna Ivanovna (ven. А́нна Иоа́нновна, Anna Ioannovna); (7. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1693 Moskova, Moskovan Venäjä – 28. lokakuuta (J: 17. lokakuuta) 1740 Pietari, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen suuriruhtinatar, Kuurinmaan herttuatar ja Venäjän keisarinna vuosina 1730–1740.[1]
Anna | |
---|---|
![]() | |
Venäjän keisarinna | |
Valtakausi |
29. tammikuuta 1730 – 28. lokakuuta 1740 |
Kruunajaiset | 28. huhtikuuta 1730 |
Edeltäjä | Pietari II |
Seuraaja | Iivana VI |
Syntynyt |
7. helmikuuta (J: 28. tammikuuta) 1693 Moskova, Venäjän keisarikunta |
Kuollut |
28. lokakuuta (J: 17. lokakuuta) 1740 (47 vuotta) Moskova, Venäjän keisarikunta |
Puoliso | Kuurinmaan herttua Friedrich Wilhelm Kettler |
Koko nimi | Anna Ivanovna Romanova |
Suku | Romanov |
Isä | Iivana V |
Äiti | Praskovja Fjodorovna Saltykova (1664-1723) |
Uskonto | Venäjän ortodoksinen kirkko |
Nimikirjoitus |
![]() |

Häntä edelsi valtaistuimella kaksi lyhytaikaista hallitsijaa, Pietari Suuren leski Katariina I ja Pietarin pojanpoika Pietari II, joka kuoli isorokkoon 14-vuotiaana.
Suku
muokkaaAnna oli Pietari Suuren perinnöllisestä sairaudesta kärsineen velipuolen Iivana V:n ja tämän puolison Praskovja Fjodorovna Saltykovan (1664–1723) keskimmäinen tytär.[1] Hänellä oli kaksi sisarta, Jekaterina Ivanovna (1691–1733) ja Praskovja Ivanovna (1694–1731).
Avioliitto
muokkaaAnna avioitui Kuurinmaan herttua Friedrich Wilhelm Kettlerin kanssa, joka oli Kuurinmaan herttua Friedrich Kasimir Kettlerin ja tämän toisen puolison Brandenburgin prinsessa Elisabeth Sophien vanhempi poika. Häät järjestettiin 11. marraskuuta (J: 31. lokakuuta) 1710 ruhtinas Menšikovin palatsissa, mutta puoliso kuoli 18-vuotiaana kesken kuherruskuukauden sydänkohtaukseen matkalla Pietarista Kuurinmaalle.[1] Nuori aviomies oli kilpaillut juomingeissa Pietari I:n kanssa ja kuoli kaksi päivää Pietarista lähdön jälkeen alkoholimyrkytykseen Kippinghofin (Kuippina, Kivisenmäki) kartanossa 21. tammikuuta (J: 10. tammikuuta) 1711.
Ruhtinatar
muokkaaLeskeksi jäänyt 17-vuotias Anna jäi asumaan Mitauhun ja hallitsi Puola-Liettuan valtapiiriin kuulunutta Kuurinmaan herttuakuntaa herttuattarena vuodesta 1710 lähtien lähes 20 vuotta.[1]
Keisarinna
muokkaaPietari II:n jälkeen Annalle tarjottiin kuuden ylimyksen (Mihail Golitsyn ja Vasili Lukitš Dolgorukin johdolla),[2] laatiman sopimuksen nojalla Venäjän valtaistuinta tietyillä ehdoilla. Hän ei saisi avioitua tai nimittää seuraajaansa, ja todellista valtaa Venäjällä käyttänyt korkein salaneuvosto saisi jatkaa maan johtamista.[1] Anna allekirjoitti ehdot, mutta perui sopimuksen ruhtinas Aleksei Tšerkasskin edustaman ylhäisaateliston ja kaartin pyynnöstä pian valtaan noustuaan 25. helmikuuta ja ilmoitti hallitsevansa yksinvaltiaana.[1] [2] Hänet kruunattiin Uspenskin katedraalissa Moskovassa 28. huhtikuuta 1730. Arkkipiispa Propovitš asetti hänen päähänsä uuden kruunun, jossa oli yli 2 500 jalokiveä ja 28 timanttia.[2]
Annan hallituskauden alkaessa Venäjä oli taloudellisen heikkouden tilassa. Sadot olivat huonot, ja Venäjän ulkomaankauppa laantui. Anna ei kuitenkaan itse ryhtynyt tarmokkaisiin toimiin tilanteen parantamiseksi, vaan uskoi valtionhoidon suosikeilleen. Keskeisin näistä oli Kuurinmaan herttuaksi Annan tuella valittu, Kuurinmaan saksalaiseen aateliin kuulunut ylikamariherra Ernst Johann von Biron. Bironin lisäksi maan ulkopolitiikasta vastasi keisarinnan varakansleri Andrei Osterman, saksalainen hänkin. Kun vielä armeijan johdossa oli marsalkka Burkhard Christoph von Münnich, puhuttiin ”saksalaisesta puolueesta”.[1]
Termi "saksalainen puolue" sai Venäjällä niin negatiivisen sisällön, että Annan valtakausi tunnetaan yhä edelleen ulkomaalaisten aikana. Todellisuudessa mitään saksalaispuoluetta ei ollut, vaan hovin merkittävät saksalaiset kilpailivat keskenään verisesti.[3] Keisarinna Anna oli aikalaisten mielestä poliittisesti mukautuva eivätkä hallinnon asiat häntä kiinnostaneet.[3] Hän harrasti lähinnä ylellisiä viihteitä ja karkeita sekä makaabeereja huvituksia Pietarin hovissaan.[1][2] Hän alensi aatelisia ilveilemään juhlissaan. Hänen seurueeseensa kuului raajattomia ihmisiä ja kääpiöitä, joitten heittelemisestä pidettiin kilpailuita. Kun veteraanikääpiö Bedrillo pyysi ettei häntä enää heiteltäisi, Anna antoi piestä tämän.[2] Hän oli innokas metsästäjä. Paljon aikaa kului myös erilaisissa juhlissa, joita hän keisarinnana järjesti. Persoonana Anna oli ristiriitainen, sillä hän oli toisaalta äärimmäisen saita, mutta toisaalta saattoi käyttää suuria summia ylellisiin hankintoihinsa.
Annan valtakauden aikana Venäjän ulkopolitiikan johdossa ollut Andrei Osterman tukeutui Itävaltaan. Maa osallistui tappiollisesti sotaan sekä turkkilaisia vastaan Krimillä että taisteluun Puolan vallanperimyksestä.[4] Hänen suosikkinsa saivat Venäjän osalliseksi Puolan perimyssotaan vuosina 1733–1735, minkä jälkeen Puolan valtaistuimelle nousi venäläismielisen kuningas, sekä Venäjän ja Turkin välisessä sodassa vuosina 1736–1739. Venäjän ja Turkin sodan lopputulos ei ollut siihen uhrattujen elämien ja rahan arvoinen, sillä sodassa Venäjän saama alue jätti sen silti ilman pääsyä jäättömään mereen.[1]
Anna ja neuvonantajat kohtelivat kaikkia oletettuja salaliittolaisia kovakouraisesti. Arvioiden mukaan 20 000–30 000 ihmistä karkotettiin Siperiaan Annan hallituskaudella. Annan hallinto uhkaili paikallistason viranomaisia henkilökohtaisen omaisuuden menettämisellä, jos he epäonnistuisivat katovuosien aiheuttamien verorästien keräämisessä. Biron ryhmineen nimitti Moskovaan saksalaisia virkamiehiä, levottomuudet alkoivat yhä enemmän saada väkivaltaisia piirteitä.[5] Annan hallitseva klikki, joka käytti raakoja ja tukahduttavia toimenpiteitä vastustajiaan vastaan, vieraannutti kotimaisen aatelin, joka ei hyväksynyt saksalaisten viranomaisten ylivaltaa. Hovin lisääntyneet menot yhdistettynä sotakuluihin johtivat talonpoikasväestön verojen säälimättömään kiristymiseen, ja heidän sosiaalinen asemansa heikkeni jatkuvasti ylempien luokkien saamien etujen kustannuksella.[1]
Anna pelkäsi, että syntyperänsä vuoksi arvostettu Pietari I Suuren tytär Elisabet saattaisi tehdä vallankaappauksen. Elisabetilla oli tärkeiden armeijan upseereiden tuki ja häntä tukivat muutkin Annaan tyytymättömät. Elisabet kuitenkin vietti hiljaiseloa maatilallaan Moskovan ulkopuolella, eikä juuri ollut kiinnostunut politiikasta, vaan viihtyi harrastusten ja ystäviensä parissa. Anna oli ensin nimittänyt seuraajakseen poliittisesti kykenemättömän sisarentyttärensä Anna Leopoldovnan, jotta hänen suosimansa "saksalainen puolue" säilyttäisi valta-asemansa myös hänen jälkeensä. Kun Anna Leopoldovna synnytti vuonna 1740 pojan, myöhemmän Iivana VI:n, keisarinna Anna muutti kruununperimystä tämän hyväksi nimenomaan Bironin vaatimuksesta hieman ennen kuolemaansa.
Annan voimat alkoivat ehtyä vuoden 1740 aikana. Kun hän kuoli 28. lokakuuta tuskalliseen ja pitkäaikaiseen munuaiskiveen, kruununperijä Iivana VI oli vasta kahden kuukauden ikäinen.[6]
Perintö
muokkaaSaksalainen puolue jatkoi maan johdossa noin vuoden, kunnes Elisabet syöksi palatsivallankaappauksessa lapsi-Iivanan valtaistuimelta. Tämä päätti Annan hallituskautta leimanneen saksalaissuuntauksen silloisessa ilmenemismuodossaan. Uusi saksalaisaalto alkoi vain vähän myöhemmin, kun Elisabet järjesteli omaa kruununperimystään.
Kulttuurin suosija
muokkaaLänsimaisen taidemusiikin kausi Venäjällä alkoi noin vuonna 1735, kun keisarinna Anna perusti vuonna 1734 Pietariin pysyvän oopperan ja toi maahan italialaisia oopperaryhmiä. Siitä pitäen 1800-luvun alkuun Venäjän musiikillista makua hallitsivat italialaiset muusikot.[7][8] Hän perusti Pietariin vuonna 1738 Vaganovan balettiakatemian, joka toimii edelleen ja on maineikas.[9]
Keisarinna Annan käskystä tanskalainen tutkimusmatkailija Vitus Bering lähti toiselle tutkimusmatkalleen. Hän pääsi Alaskaan, mutta kuoli paluumatkalla nykyisellä Beringinsaarella.
Anna teetti vuonna 1731 Lontoossa hopeaseppä Nicholas Clausenilla niin sanotun hopeisen valtaistuimen, jonka Paavali I:n aikana tehdyistä jäljennöksistä yksi on Suomen kansallismuseossa.[10]
Lähteet
muokkaa- Warnes, David: Venäjän tsaarit, s. 115–117. (Kaikki venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin (suom. Kari Klemelä)) Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4313-4
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j Anna | Empress of Russia, Facts, & Biography | Britannica www.britannica.com. Viitattu 6.5.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Sebag Montefiore, Simon: Toinen näytös: Lakipiste Toinen kohtaus: Keisarinnat. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 210-211, 212, 215, 216, 219
- ↑ a b Warnes, s. 115–117
- ↑ Warnes, s. 116–117
- ↑ Warnes, s. 116
- ↑ Warnes, s. 117
- ↑ Kari Rydman: Tri Charles Burneyn matka Italiaan ja Ranskaan 1770 luettu 27.1.2009
- ↑ Venäläisen klassisromanttisen musiikin varhaishistoria luettu 27.1.2009
- ↑ Teatteritanssi.fi, (Arkistoitu – Internet Archive) viitattu 7.7.2014
- ↑ Sirkka Valanto, Poron korvat ja Aleksanteri I:n valtaistuin (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
muokkaa- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anna (Venäjä) Wikimedia Commonsissa
Edeltäjä: Pietari II |
Venäjän keisarinna 1730–1740 |
Seuraaja: Iivana VI |