Avaa päävalikko

Viron murteet tarkoittavat Virossa puhuttuja itämerensuomalaisia kielimuotoja, joiden tavallisesti katsotaan muodostavan viron kielen.

LuetteloMuokkaa

Seuraava perinteinen luokittelu on korkeakouluihin tarkoitetusta oppikirjasta Eesti murded ja kohanimed.[1]:

  1. Pohjoisvirolaiset murteet
    1. sydänvirolaiset murteet
      1. Viron keskimurre
        1. luoteisryhmä (Risti, Harju-Madise, Nissi, Keila, Hageri, Rapla, Juuru, Paide, Türi(paitsi pitäjän kaakkoisosaa) )
        2. koillisryhmä (Jõelähtmen eteläosa, Kuusalun eteläosa, Haljalan eteläosa, Kadrinan pohjoisosa, Rakveren pohjoisosa, Viru-Jaagupin pohjoisosa, Iisakun luoteisosa )
        3. kaakkoisryhmä (Kursi, ? Äksi, Laiusen länsiosa, Palamusen länsiosa )
        4. lounaisryhmä (Kõpu, Viljandi, Suure-Jaani, Pilistvere, Kolga-Jaani, Põltsamaa, Türin kaakkoisosa )
        5. ydinala (Väike-Maarja, Simuna, Ambla, Järva-Madise, Järva-Jaani, Anna, Koeru, Peetri, Jüri, Harju-Jaani, Kose, Kadrinan eteläosa, Rakveren eteläosa, Viru-Jaagupin luoteisosa)
      2. Viron länsimurre
        1. pohjoisryhmä (Noarootsi, Lääne-Nigula, Ridala, Martna, Kullamaa, Märjamaa )
        2. lounaisryhmä (Hanila, Karuse, Lihula, Varbla, Mihkli, Tõstamaa, Audru(paitsi pitäjän pohjoisosaa) )
        3. keskiryhmä (Kirbla, Vigala, Pärnu-Jaagupi, Vändra, Tori, Audrun pohjoisosa )
        4. eteläryhmä (Häädemeeste, Saarde )
      3. Viron saarten murre
        1. Saarenmaa:
          1. länsiryhmä (Jämaja, Anseküla, Kihelkonna, Mustjala )
          2. itäryhmä (Jaani, Pöide, Karja, Valljala, Püha, Kaarma, Kärla )
        2. Hiidenmaa:
          1. länsiryhmä (Emmaste, Reigi )
          2. itäryhmä (Pühalepa, Käina )
        3. Muhu
        4. Kihnu
      4. Viron itämurre [2]
        1. ydinala (Kodaveren pohjois- ja keskiosa, Maarja-Magdaleenan koillisosa)
        2. pohjoisryhmä (Torman pohjoisosa sekä Avinurme, Laiusen koilliskulma, Iisakun lounaisosa eli Tudulinna)
        3. keskiryhmä (muu Torma, Laiusen itäosa, Palamusen itäosa, Maarja-Magdaleenan keskiosa)
        4. eteläryhmä (Äksi, Maarja-Magdaleenan eteläosa)
    2. Viron koillisrannikkomurteet
      1. Viron rantamurre
          1. länsiryhmä (Jõelähtmen pohjoisosa, Kuusalun pohjoisosa, Haljalan länsiranta )
          2. keskiryhmä (Viru-Nigula, Haljalan itäranta )
          3. itäryhmä (Vaivaran ranta )
      2. Alutagusen murre (Lüganuse, Jõhvi, Iisakun pohjois- ja keskiosa )
  2. Etelävirolaiset murteet
    1. Mulkkien murre
      1. länsiryhmä (Halliste, Karksi, Paistu )
      2. itäryhmä (Helme, Tarvastu )
    2. Tarton murre
      1. pohjoisryhmä (Kodaveren eteläosa, Tartu-Maarja )
      2. länsiryhmä (Rannu, Puhja, Nõo )
      3. itäryhmä (Kambja, Võnnu )
      4. eteläryhmä (Rõngu, Otepää, Sangaste )
    3. Võro
      1. länsiryhmä (Karula, Urvaste, Kanepi, Harglan länsiosa )
      2. itäryhmä (Rõuge, Põlva, Räpina, Vastseliina, Harglan itäosa )
      3. Setu:
        1. pohjoissetukaismurteet
        2. länsisetukaismurteet
        3. itäsetukaismurteet
      4. kielisaarekkeet Venäjällä ja Latviassa:
        1. Kraasna
        2. Leivu
        3. Lutsi

Edellä mainitut paikannimet viittaavat pitäjiin eikä kaupunkeihin. Suomen murre-käsitettä vastaa virolaisissa tutkimuksissa murrak-sana, jonka tarkasta merkityksestä ei ole kuitenkaan selvyyttä. Mainittu oppikirja ei myöskään kuvaile varsinaisten murteiden eroja tarkemmin. Siksi se käyttää Viron murteiden sanakirjasta (Eesti murrete sõnaraamat) lähtöisin olevaa pitäjiin perustuvaa luokitusta, koska vastaavia tutkimuksia on niukalti. Kirjassa mainitaan kuitenkin, ettei murteiden määrittelyn tulisi perustua hallinnollisiin rajoihin vaan kielellisiin erilaisuuksiin, jotka todella voivat joskus rajoittua yhteen pitäjään kuten esimerkiksi Käinassa, kuntaan kuten Tahkurannassa tai moisioon kuten Taageperassa, mutta yleensä puhutaan eri murretta joka kyläkunnassa [3] .

Viron sana murre on perinteisesti tarkoittanut edellä mainittujen murrakoiden ryhmää (oppikirjan luokittelussa: Viron keskimurretta, Viron länsimurretta, Viron saarten murretta, Viron itämurretta, Viron rantamurretta, Alutagusen murretta, Mulkkien murretta, Tarton murretta sekä Võron murretta), jonka täsmällinen tarkoite jää sekin hämäräksi. Mainittu oppikirja väittää kyllä, että itse kielenkin käsite on aika mielenvaltainen eikä kielitieteellisesti perusteltu ja että todellisuudessa on olemassa vain murded, mutta siihen se jää [4]

Murrejaon taustaMuokkaa

Kuten edellä olevasta luettelosta ilmenee, Viron murteiden vahvimmat jakolinjat kulkevat seuraavan kolmen ryhmän välillä:

Samoin kuin on suomen kielen länsi- ja itämurteiden jaon laita, nämä kolme murreryhmää ovat taustaltaan melko heterogeeninen joukko itämerensuomalaisia kielimuotoja. Näistä omalaatuisin on viimeksi mainittu, joka tunnetaan eräiden uudempien lähteiden mukaan myös eteläviron kielenä. Eteläviron murreryhmä lienee muodostuneet omaksi murrealueekseen jo hyvin varhain, ennen pohjoisviron eriytymistä muista itämerensuomalaisista kielistä. Rannikkomurteet jakavat puolestaan eräitä piirteitä erityisesti pohjoisten itämerensuomalaisten kielten (mm. suomen, karjalan ja vepsän) kanssa,

"Sydänvirolaisten murteiden" ryhmä on edelleen sekin kuitenkin historiallisesti heterogeeninen: ei juuri löydy kielen piirteitä, joka kattaisi nämä viron murteet, ja vain ne. Eräät ryhmän ominaispiirteet voidaan löytää myös vatjan kielestä.

Murrealueet voidaan erottaa toisistaan etenkin fonologiansa avulla. Kaksi tärkeää piirrettä ovat astevaihtelu ja vokaalin õ esiintyminen.

Eteläisissä itämerensuomalaisissa kielissä esiintyy vokaali õ vastaamassa pohjoisempien itämerensuomalaisten kielten e:tä, sanoissa joissa on alun perin esiintynyt 2. tavussa takavokaali, kuten viro mõrd (vatja mõrta), põld (vatja põlto) ~ suomi merta, pelto. õ voi lisäksi ilmetä myös suomen o:n vastineena, esim. viro õppima (vatja õppõa) ~ suomi oppia.

  • Koillismurteista vokaali õ kokonaan puuttuu; sen sijalla on alkuperäinen e tai o, samoin kuin suomessa.
  • Etelävirossa muutos *e > õ toteutuu säännöllisesti, muutos *o > õ vain melko pienessä joukossa sanoja.
  • Sydänvirolaisissa murteissa *e > õ on myös säännöllinen ja *o > õ yleisempi.
    • Suurin määrä *o > õ -tapauksia on todettavissa viron itämurteista sekä lisäksi vatjasta.
    • Pohjoisvirolaisissa murteissa õ:n asema on jälleen kaventunut: eräissä sanoissa, joissa on alun perin ollut *e ja joissa odottaisi õ:ta, on sen sijaan o: tällaisia ovat viron kirjakielen kord, kollane, kodar, otsima (suomen kerta, keltainen, ketara, etsiä).

Ensimmäisen äännehistoriallisesti perustetun luokittelun laati Tiit-Rein Viitso tutkimuksessaan Itämerensuomalaisten murteiden luokittelun pääpiirteet (1984). Lueteltuista itsenäisistä itämerensuomalaisista päämurteista puhutaan Virossa viittä [5] :

Viitson käsittelyä on kritisoinut Tapani Salminen siitä, ettei hän ole ottanut huomioon adstraattivaikutuksa ja että hän käyttää murreryhmiä toisistaan erottavina tunnusmerkkeinä arkaismeja [6],[7]. Esimerkiksi Viron itämurteen pitkän painollisen tavun kestovaihtelu kyllä erottaa sen Narvan haarasta, mutta sama piirre esiintyy myös sen lähinaapuristossa pohjoisvirolaisiss murteissa, mikä on yksi syy sen liittämiseen niihin, vaikka tämä voi olla myös adstraattivaikutus.

Karl Pajusalun, Ellen Niityn ja Tiit Hennosten oppikirja käsittelee pohjoisvirolaisia ja etelävirolaisia murteita viron päämurteina. Mielenkiintoisimmana kieliopillisena erona kuvaillaan ehkä etelävirossa vieläkin produktiivista mediaalista konjugaatiota [8].

  • Väitetään, että pääosa viron kirjakieltä kirjasuomesta erottavat piirteet ovat ominaisia myös etelävirolaisille murteille [9], vaikkeivät kaikki etelävirolaisia murteitä kirjasuomesta erottavat piirteet ole välttämättä ominaisia myös pohjoisvirolaisille murteille. Esimerkiksi etelävirolaisia murteita kaikista muista itämerensuomalaisista murteista perusteellisesti erottavia imperfektin kieltomuotoja voi oppikirjasta löytää vain ahkeralla etsinnälla joistakin kielinäytteistä vailla mitään selityksiä [10].
  • Viron rantamurre ja Alutagusen murre liitetään oppikirjassa noin vaan pohjoisvirolaisiin murteisiin.[11]. Alutagusen murretta arvellaan ennen 13.-16. vuosisataa rantamurteen alueelle Viron itämurteen alueelta tunkeutuneeksi kiilaksi, joka erottaa Vaivaran rantamurteet läntisistä rantamurteista [12]. Näiden murteiden alkuperä on ollut kiistanalaisena jo pitkään [13],[14],[15],[16],[17]. Viimeksi mainittujen murteiden erikoisuuksien on myös arveltu syntyneen suomen ja vatjan kielen vaikutyksesta, minkä T-R Viitso toteaa kielitieteellisesti mahdottomaksi [18]. Jos rannikkomurteita puhuneet olisivat onnistuneet oppimaan uudestaan naapureiltaan yksitellen kaikki -sanat, jotka niissä mahdollisesti ovat olleet yhteiset pohjoisvirolaisten murteiden kanssa, niin olisi kyse jo kielen vaihdosta eikä vaikutteista.
  • Rantamurteen itäryhmään luokiteltuja Vaivaran pohjois- ja itäreunan kylien murteitä ovat muut tutkijat luulleet koostuvan Alutagusen substraatista ja inkerin-/inkeroissuperstraatista.[19],[20]. Oppikirjassa luetetelluista seikkoja, jotka erottaisivat nämä Alutagusen murteistä ja liittäisivät neVaivaran murteet läntisiin rantamurteisiin [21], on vain yksi, joka voisi erottaa niitä myös inkerinsuomalaisista murteista (, kunnes asiaa tutkitaan tarkemmin): supistumanominien yksikön genetiivin kaltainen monikon partitiivi (amʙo ~ amʙa, rikko ~ rikka, teiʙi ~ teiʙä, līk̀me, rīte, venne [hampaita, rikkaita, seipäitä, jäseniä, vaatteita, veneitä]). Samanlaista ilmiötä on havaittu pari kertaa myös Kuusalun ja Viru-Nigulan murteissa [22].

Mielenkiintoinen Viron murteiden sanastoa koskeva tutkimus on Arvo Krikmannin ja Karl Pajusalu regressioanalyysiin perustuva "Kus on keskmurde keskpunkt" [Missä on keskimurteen keskipiste] (Inter dialectos nominaque. Eesti Keele Instituudi toimetised 7. Tallinn 2000a., s. 131–172). Tällä menetelmällä saatu murrekartta [23] eroaa selvästi kieliopillisestä luokittelusta ja muistuttaa enemmän kansanperinne-alueiden karttoja [24]. Omalaatuisinta sanastoa on käytetty Viron rajaseuduilla, joista merkittävimmät ovat Lüganuse, Vastseliina, Karksi, Martna, Kihelkonna ym. Keskiosan kielikäyttö on ollut stereotyypisempaa [25].

LähteetMuokkaa

  1. Karl Pajusalu, Tiit Hennoste, Elin Niit, Peeter Päll, Jüri ViikbergEesti murded ja kohanimed, s. 56 (kartta), 57 (luokittelu). Tallinna: {{{Julkaisija}}}, 2002.
  2. "Idamurde tekstid" / Aili Univere ; toimetanud: M. Must, V. Pall ; Eesti Teaduste Akadeemia, Eesti Keele Instituut Tallinn, 1996 s 11
  3. Eesti murded ja kohanimed, s 60. Murrakud
  4. Eesti murded ja kohanimed, s. 20
  5. Tiit-Rein Viitso 2008. Liivi keel ja läänemeresoome keelemaastikud. Tartu Ülikooli eesti ja üldkeeleteaduse istituut & Eesti Keele Instituut, "Läänemeresoome murdeliigenduse põhijooned" piirros s 64. selitykset s. 65-67.
  6. Tapani Salminen 1998. Pohjoisten itämerensuomalaisten kielten luokittelun ongelmia. - Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Sulhonen sexagenarii 16.V.1998. Helsinki (Mémoires de Société Finno-Ougrienne 228. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228.) s. 390-406.
  7. Tiit-Rein Viitso 2008. Liivi keel ja läänemeresoome keelemaastikud. Tartu Ülikooli eesti ja üldkeeleteaduse istituut & Eesti Keele Instituut, "Läänemeresoome murdeliigenduse põhijooned" (vastaus kritiikkiin) s. 68-69.
  8. Eesti murded ja kohanimed, s 78.
  9. Eesti murded ja kohanimed, s 73.
  10. Eesti murded ja kohanimed, s. 176.
  11. Eesti murded ja kohanimed, s 81.
  12. Eesti murded ja kohanimed, s 154.
  13. Paul Ariste 1956. Läänemere keelte kujunemine ja vanem arenemisjärk. - Eesti rahva etnilisest ajaloost. Tallinn, s 5-23.
  14. Paul Alvre 1973. Läänemeresoome aluskeele varasest murdeliigendusest, eriti eesti ja soome keelt silmas pidades. - Keel ja Kirjandus. 3, 5 s 151-162, 291-299.
  15. Arnold Kask 1984. Eesti murded ja kirjakeel. s 79-209.
  16. Tiit-Rein Viitso 2008. Liivi keel ja läänemeresoome keelemaastikud. Tartu Ülikooli eesti ja üldkeeleteaduse istituut & Eesti Keele Instituut, "Läänemeresoome esimese silbi õ ajalugu" (1978.) s. 45-62.
  17. Huno Rätsep 1989. Eesti keele tekkimise lugu. - Akadeemia. 7 s 1503-1524.
  18. Tiit-Rein Viitso 2008. Liivi keel ja läänemeresoome keelemaastikud. Tartu Ülikooli eesti ja üldkeeleteaduse istituut & Eesti Keele Instituut, "Läänemeresoome murdeliigenduse põhijooned" piirros s 64. selitykset s. 69.
  19. Mari Must 1987. Kirderannikumurre, s 337
  20. Mihkel Toomse "Kirde-Eesti rannikumurrete ttoin-adjektiivide singulari partitiiv", Eesti Keel 1936, s 102
  21. Eesti murded ja kohanimed, s 160.
  22. M. Must 1987. Kirderannikumurre, s 339 ja 46.3.3.
  23. Eesti murded ja kohanimed, s 97.
  24. [1] Mari Sarven väitöskirja "Loomiseks loodud: regivärsimõõt traditsiooniprotsessis."
  25. Eesti murded ja kohanimed, s. 98

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Must, Mari 1987. Kirderannikumurre: häälikuline ja grammatiline ülevaade. Eesti NSV Teaduste Akadeemia Keele ja Kirjanduse Instituut. Tallinn: Valgus.
  • Must, Mari 1995. Kirderannikumurde tekstid. Toim. H. Viires. (= Eesti murded V.) Eesti Teaduste Akadeemia Eesti Keele Instituut. Tallinn.
  • Toikka, Kaja 2000. Kirderannikumurde idaosa murde- ja keelekontaktid. Magistritöö autoreferaat. Tallinna Pedagoogikaülikooli läänemeresoome keelte õppetool. Tallinn.
  • Alvre, Paul 2000. Kirderannikumurde ja vadja keele ühisjooni. – Inter dialectos nominaque. Pühendusteos Mari Mustale 11. novembril 2000. Koost. ja toim. J. Viikberg. (= Eesti Keele Instituudi toimetised 7.) Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus, 1–13.

ÄänitteetMuokkaa

  • Kirderannikumurde palu - Tallinn : Eesti Keele Instituut, 2001. - 1 CD-ROM (Windows 95/98/XP) on Eesti murdepalu. Kirderannikumurre I (1986 Meloodia) ja Eesti murdepalu. Kirderannikumurre II(1989 Meloodia) levyjen yhteinen toisinta, joka sisältää 12 kertojan 26 kertomuksen tekstejä ja äänitteitä sekä myös karttoja ja selityksiä. - Tallennettu vuosilla 1938, 1962-1982.
  • Eesti murdepalu. Jüri Viikberg, Toivo Peegel. Eesti Keele Instituut 2000. on Eesti murdepalu (1975) toisinta ja sisältää kymmenen kertomusta kymmenestä Viron paikkakunnasta.

Aiheesta muuallaMuokkaa