Venäjän perustuslaillinen kriisi 1993

Venäjän vuoden 1993 perustuslaillinen kriisi alkoi 21. syyskuuta 1993, kun Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin hajotti Venäjän kansanedustajien kongressin ja korkeimman neuvoston, jotka vastustivat hänen yrityksiään vahvistaa valta-asemaansa ja ajaa talousuudistuksia. Jeltsinin syyskuun 21. määräys rikkoi tuolloin voimassa ollutta perustuslakia. Kriisin päättyessä 15. lokakuuta hän järjesti äänestyksen uudesta perustuslaista.

Kansanedustajien kongressi hylkäsi Jeltsinin hajotusmääräyksen ja poisti hänet vallasta virkasyytteellä. Hänen varapresidenttinsä Aleksandr Rutskoi asetettiin presidentinvirkaan perustuslain mukaisesti. Julkiset mielenosoitukset Jeltsiniä vastaan alkoivat 28. päivä. Parlamentti linnoittautui Moskovan Valkoiseen taloon johtajiensa varapresidentti Aleksandr Rutskoin ja puhemies Ruslan Hasbulatovin johdolla. Sisäministeriön joukot saartoivat kapinalliset parlamenttitaloon katkaisten sieltä sähköt, veden ja puhelimen.

Seuraavalla viikolla protestit kasvoivat 2. lokakuuta joukkoprotesteihin asti, jolloin Venäjä oli sisällissodan partaalla. Ulkoa saapuneet nuoret kovaotteiset mielenosoittajat mursivat Valkoisen talon piiritysrenkaan väkivaltaa käyttäen. Tämän jälkeen mielenosoittajat valtasivat pormestarin talon sekä hyökkäsivät melko heikkojen sisäministeriön joukkojen puolustamaa Ostankinon TV-keskusta vastaan. Taisteluissa siellä kuoli kymmeniä.

Tässä vaiheessa turvallisuusjoukot ja armeija asettuivat Jeltsinin puolelle. Ne saartoivat parlamenttirakennuksen ja pakottivat panssarivaunujen tulella opposition ulos. 5. lokakuuta mennessä vastarinta oli kukistettu. Kymmenpäiväisessä konfliktissa kuoli hallituksen arvioiden mukaan 187 ja 437 haavoittui.^lähde? Venäjän parlamenttitalossa näkyi pitkän aikaa mustaa tykinlaukausten synnyttämän tulipalon jäljiltä.

Venäjän perustuslaillisen kriisin taustaa

Syksyllä 1992 Jeltsin oli menettää otteensa maasta parlamentin harjoittaman painostuksen takia. Jeltsin erotti parlamenttia hillitäkseen uudistusmielisen pääministeri Jegor Gaidarin, ja asetti tilalle konservatiivisemman kaasumonopolin johtaja Viktor Tšernomyrdinin. Parlamentti oli aluksi mielissään, mutta huomasi pian, että Tšernomyrdin jatkoi tosin hidastaen Gaidarin linjaa, vaikka lupasi muuttaa nykyistä uudistuspolitiikkaa. Näin uudistusmielisen hallituksen ja vanhoillisen parlamentin riita jatkui.

Vuonna 1993 Venäjän presidentti Boris Jeltsin päätti jättää Neuvostoliiton aikana valitun parlamentin, korkeimman neuvoston, istumaan alkuperäisen toimikautensa loppuun asti. Parlamentti vastusti tässä asiassa Jeltsiniä. Tämä johti siihen, että muun muassa varapresidentti Aleksandr Rutskoi alkoi ajaa omaa linjaansa. Parlamentissa ja hallituksessa oppositioryhmien politiikka käytti vaatimuksiensa tukena etenkin Venäjän talousuudistusten epäonnistumista, jotka johtivat kansan köyhtymiseen.

Presidentin ja häntä vastustavan parlamentin välinen valtakiista lamautti normaalin politiikan. Maata hallittiin tällöin pääosin presidentti Boris Jeltsinin ja hallituksen antamilla asetuksilla. Kevättalvella 1993 oppositio oli moneen otteeseen saamaisillaan Jeltsinin äänestyksissään tilanteeseen, jossa hänen olisi pakko erota tai käyttää väkivaltaa. Maalis-huhtikuussa 1993 parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov aloitti parlamentin maratonistunnon – parlamentti kokoontui seitsemän päivää viikossa. Tällä yritettiin väsyttää Jeltsin, jolla tiedettiin olevan fyysisiä heikkouksia.

Jeltsin ehdotti kansanäänestystä hänen uudistuspolitiikkansa kannatuksesta. Parlamentti suostui tähän, koska se uskoi suuren osan kansaa äänestävän Jeltsiniä vastaan. Kansanäänestys pidettiin ja sen tulos tuki Jeltsiniä. Jeltsin ei vastatoimena hajottanut kansanedustajien kongressia, vaikka hänellä olisi ollut silloin siihen tilaisuus. Jeltsin uskoi yhteistyöhön parlamentin opposition kanssa, mutta turhaan. ^[1] Vappuna 1993 oppositio järjesti mellakoita Moskovassa. Kesän 1993 aikana esiintyi pieniä mellakoita Moskovassa ja Pietarissa.

Kriisi kärjistyy

Syyskuussa 1993 Jeltsin lopulta hajotti häntä vastustavan parlamentin. Tämä tapahtui vastoin Venäjän federaation perustuslakia. Lain mukaan parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov olisi tullut maan presidentiksi silloin.^lähde? Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 21.–22. syyskuuta 1993 kiihtynyt Ruslan Hasbulatov julisti varapresidentti Aleksandr Rutskoin presidentiksi. Rutskoi vannoi virkavalansa.

Korkein neuvosto ei noudattanut perustuslakia, koska se päätti erottaa Jeltsinin vajaalukuisena. Tämän jälkeen Hasbulatov säädätti joukon poikkeustilalakeja, muun muassa kuolemanrangaistuksen Jeltsinin johtaman hallituksen seuraajille.^lähde? Venäjän sisäministeriön turvallisuusjoukot saartoivat valkoisen parlamenttitalon. Parlamentin sähkö, vesi ja puhelinyhteys katkaistiin.

Viikon ajan Hasbulatovin ja Rutskoin johtama parlamentti jatkoi neuvotteluja, järjestelivät vartiointia ja säätivät lakeja. Alussa saartorenkaan läpi pääsi suuntaan ja toiseen, mutta pian se kuitenkin suljettiin. Linnoittautuneet kulkivat renkaan läpi salakäytävien ja viemärien kautta. Tuhansia kommunisteja jäi piiritysrenkaan ulkopuolelle odottaen turhaan parlamenttitaloon pääsyä. Alussa lyhytkestoiseksi aiottuun etäällä Valkoisesta talosta alkaneeseen kommunistien mielenosoitukseen liittyi noin 1000 voimakasta nuorta miestä, jotka marssivat yliopiston sijasta kohti valkoista taloa. Hyvin koulutetut mellakoijat tuhosivat busseja ja autoja sekä hakkasivat miliisejä verille. Mielenosoittajat mursivat Valkoisen talon piiritysrenkaan ajamalla kuorma-autolla piikkilangan läpi. Oppositiota kutsuttiin "punaruskeiksi", koska heissä oli kommunistien lisäksi kansallissosialisteja. Välittäjänä toiminut ortodoksisen kirkon patriarkka Aleksi II järkyttyi pahoin alkaneista murhista ja sai sydänkohtauksen, minkä takia joutui pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Valkoisen talon lähellä taisteltiin vuorokauden verran.

Rutskoi saapui pian suurelle Valkoisen talon pohjoisparvekkeelle, ja käski mielenosoittajia hyökkäämään kohti pormestarin taloa ja Venäjän päätelevisioasemaa, Ostankinon televisiokeskusta. Myöhemmin Rutskoi kiisti ulkomaisen TV-yhtiön CNN:in nauhalle saaman hyökkäyskäskyn. Myös Hasbulatov käski mielenosoittajia hyökkäämään, ja eläkkeellä ollut kenraali Aleksandr Makashov tuli hyökkäykseen mukaan. Kapinalliset ajoivat kahdella kuorma-autolla pormestarin talon katukerroksen ikkunoista sisään, ja talo oli helpolla vallattu. Pian panssarit ja kuorma-autot lähtivät ajamaan kohti Ostankinon televisiokeskusta punaliput liehuen ja Neuvostoliiton hymni soiden. Kremlistä oli kuitenkin samaan aikaan lähtenyt muutama hallituksen panssariauto puolustamaan TV-keskusta. Ostankinossa taisteltiin tunteja, ja kymmeniä kuoli. TV sammui pian sen jälkeen, kun alakerrasta oli alkanut kuulua raskaiden konekiväärien rätinää. Tunnin pimennyksen jälkeen TV:n ykköskanava aloitti lähetykset salaisesta kriisistudiosta. Nyt TV:ssä nähtiin muun muassa itkevä Jegor Gaidar, joka pyysi uudistusmielisiä tulemaan ihmiskilviksi Tverin kaduille kaupungintalon ympärille panssareita vastaan. Sinne saapuikin melko pieni määrä, vain muutamia tuhansia ihmisiä. Moskovan keskiluokka ei pitänyt uudistuksista. Toimintakyvytön hallitus pysyi hiljaa, ja iltapäivää kohti hallituksen edustajia alkoi saapua istuntoon. Samaan aikaan Rutskoi määräsi ilmavoimat pommittamaan Kremliä^lähde?. Rutskoi uskoi kesän laajojen kotimaassaan tekemiensä vierailuretkien pohjalta valtakunnan asevoimien tukevan häntä.

Jeltsin onnistui taivuttamaan politiikkaan sekaantumaan haluttomat asevoimat puolelleen ja määräämään Moskovan lähellä majailevan Tamanin divisioonan kukistamaan kapinaa. Jeltsinin mielestä asevoimien tuli suojella kansaa väkivaltaisesti toimivia, aseita siviiliväestöäkin tappaakseen käyttäviä kapinallisia vastaan. Ostankinon ammuskelu levisi myös Moskovan kaupunkiin. Jo maanantaina hieman yli puolenyön panssarit ajoivat jo piirittämään Valkoista taloa. Aamuyöllä sadat Valkoisessa talossa olevat lähtivät sieltä, mutta kapinallisten ydinjoukko jäi paikoilleen. Maanantaiaamuna panssarit ampuivat tykeillä Valkoista taloa, jonka keskikerroksissa syttyikin tulipalo iltapäivällä.

Valkoisen talon saartajiin kuuluva "Erikoisosasto Alfa" halusi neuvotella kapinallisten kanssa, mutta eräs sen valkoista lippua kantaneista upseereista kuoli kapinallisen luodista. Tämä muutti Alfan johtajan mielen, ja Alfan kommandot hyökkäsivät Valkoiseen taloon edeten siellä kerros kerrokselta varoen. Valkoisesta talosta tulitettiin lähitaloja, ja utelias moskovalaisyleisö seurasi tapahtumia henkensä kaupalla. Valkoinen talo paloi näyttävänä soihtuna, ja siitä nousi taivaalle paksu savupatsas. Kapinalliset ja toimittajat piileksivät kellareissa. Yli tuhat kapinallista nousi talosta antautuen. Antautuva Hasbulatov oli romahtaneen näköinen, Rutskoi ylimielinen. Viemärien kautta paennut fasistijohtaja Aleksandr Barkašov löydettiin aamulla Moskovan kaduilta vaikeasti haavoittuneena, mutta pääsi sairaalaan ja palasi taas oppositiotoimiinsa. Kapinan takia ei rangaistu ketään, vaikka kapinan johtajat joutuivat Lefortovon vankilaan kuulusteluihin. Ketään ei syytetty yli 150 ihmisen kuolemasta. Toiset uudistusmieliset arvostelivat Jeltsiniä asevoiman käytöstä Valkoista taloa vastaan.

Katso myös

Lähteet

Seppänen, Esa: Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa : suomalaiset vallankaappausten melskeissä. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 951-31-2057-0
Sailas, Anne; Susiluoto, Ilmari; Valkonen, Martti: Venäjä – jättiläinen tuuliajolla. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1863-8
Neville, Peter; Toppi, Anne: Matkaopas historiaan : Venäjä. Kuopio: Unipress, 2005. ISBN 951-579-127-8

Viitteet

↑ Sailas et al. 1996 ss. 121–122

[1] Sailas et al. 1996 ss. 121–122

[1]