Vanhan Suomen lahjoitusmaat

Vanhan Suomen lahjoitusmaat olivat yksittäisiä tiloja tai kokonaisia kyliä, joita Venäjän keisarit luovuttivat ansioituneille alaisilleen suuressa Pohjan sodassa ja hattujen sodassa vallatulta Vanhan Suomen alueelta. Lahjoitusmaan saajat eli donetaarit paitsi keräsivät alueelta talonpoikien ja torppareiden verotulot, päättivät pitkälti myös tämän alueen hallinnosta ja oikeudenpidosta.

Lahjoitusmaiden synty

Lahjoitusmaat perustettiin pääasiassa suuren Pohjan sodan aikana vuosina 1713–1721, jolloin Pietari Suuri luovutti Suomessa alueita suosikeilleen. Vuonna 1720 kaikki Viipurin–Käki­salmen tien länsipuolella sijainneita alueita koskeneet lahjoitukset peruutettiin, mutta sodan päättyessä Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitetyllä alueella oli vielä kaikkiaan 736 lahjoitus­maa-aluetta. Myöhemmin niitä perustettiin vielä lisää, mutta myös peruutettiin.

1700-luvun puolenvälin jälkeen ei muutamaan vuosikymmeneen enää perustettu uusia lahjoitusmaita. 1790-luvulla, Ruotsia vastaan käydyn sodan jälkeen, lahjoituksia alettiin kuitenkin myöntää uudestaan, aikaisemmasta poiketen myös Haminan ja Lappeenrannan piirikuntien alueelta, jotka oli liitetty Venäjään vasta hattujen sodan jälkeen Turun rauhassa vuonna 1743.

Alun perin lahjoitus­maan saajilla oli vain oikeus saada haltuunsa niiden asukkaiden maksamat kruununverot, mutta myöhemmin he saivat alueillaan muitakin oikeuksia siinä määrin, että heistä tuli lopulta alueiden tosi­asiallisia omistajia. He saattoivat korottaa veroja, vaatia niiden sijasta päivä­töitä .

Lahjoitusmaaisäntä eli donataari itse asui tavallisesti Pietarissa ja hänen asettamansa tilanhoitaja, vouti (moisneikka, upraviteli) toimi paikallisessa hovissa alueellisena vallankäyttäjänä. Usein nämä voudit olivat taustaltaan saksalaisia tai baltteja ja heidän itsevaltaiset toimintatapansa olivat vieraita paikalliselle väestölle.

Lahjoitusmaahovin kantatilaa nimitettiin hovileiriksi eli ”pääkonttori”. Se sijaitsi alueen parhailla viljelypaikoilla ja töihin käytettiin lampuotien verotyöpäiviä. Pääsääntönä oli, että veroista kuului ⅓ kruunulle ja ⅔ donataarille. Isännän osuuden kasvattamiseksi lahjoitusmaahovi saattoi omavaltaisesti korottaa verojen ja työsuoritusten määriä.

Pinta-alaltaan suurin lahjoitus­maa 1700-luvun lopussa oli kreivi Aleksei Orlov-Tšesmenskin hallitsema Salmin donaatio eli lahjoitusmaa, jonka peri hänen tyttärensä Anna vuonna 1807. Lahjoitusmaita omistivat myös muun muassa Musin-Puškinin, Kušeljev-Besborodkon ja Freedrickszin suvut.

Lahjoitusmaat autonomian aikana

Vuonna 1812 Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja siitä muodostettiin Viipurin lääni. Tähän aikaan lahjoitus­maita pidettiin jo yhteiskunnallisena ongelmana. Kartanonherrat saattoivat riistää talonpoikia julmastikin. Kysymys lahjoitus­maiden aseman järjestämisestä jätettiin Suomen hallituksen ratkaistavaksi, ja vuonna 1817 annettiin asetus, jonka mukaan lahjoitus­maat oli tietyissä tapauksissa katsottava rälssi­tiloiksi, joihin niiden isännillä oli täysi oikeus ja viljelijät olivat vuokralaisia. Tällaisia rälssi­tiloja oli 145, kun taas muut, kaikkiaan 2 400 tilaa katsottiin lahjoitus­tiloiksi, joihin talon­pojilla oli omistus­oikeus, mutta heidän maksamansa verot menivät lahjoituksen saajille. Lahjoitus­maiden haltijat eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä ratkaisua, minkä vuoksi asiaa ratkaisemaan asetetun komitean esityksestä vuonna 1826 annettiin uusi asetus, jonka mukaan kaikki lahjoitus­maat oli katsottava rälsseiksi. Asetus tuli voimaan vuonna 1837, ja se johti siihen, että kymmenet­tuhannet ihmiset häädettiin tiloiltaan, mikäli he eivät suostuneet isäntien ehtoihin. Tätä asetusta voitiin syystä pitää talon­poikien laillisten ja perustus­laillisten oikeuksien törkeänä loukkauksena. Seurauksena oli myös suuri joukko oikeus­riitoja, joita käsiteltiin vuonna 1839 perustetussa Viipurin hovi­oikeudessa.

Lahjoitusmaiden lunastus

Jo vuodesta 1860 lähtien Suomen valtio lunasti muutamia lahjoitus­maita. Vuonna 1864 säätyvaltiopäivät päättivät, että valtio hankkisi vähitellen kaikki lahjoitus­maat, minkä jälkeen talon­pojat saisivat lunastaa ne itselleen perintö­tiloiksi pitkä­aikaisen valtion­lainan avulla. Vuonna 1867 säädyt myönsivät tarkoitukseen 12 miljoonan markan määrärahan, jonka katsottiin riittävän kaikkien lahjoitus­maiden lunastamiseen. Vuoteen 1890 mennessä valtio oli lunastanut kaikki lahjoitus­maat, mutta tämän jälkeenkin kesti vielä kauan, ennen kuin kaikki niillä asuneet talon­pojat olivat saaneet ostetuiksi ne itselleen. Viimeiset, Suo­järvellä ja Korpi­selällä sijainneet tilat myytiin niiden viljelijöille perinnöllisellä omistus­oikeudella vasta vuonna 1922.

Entiset lahjoitusmaat nykyisin

Toisen maailmansodan aikana tehdyillä rauhan­sopimuksilla suurin osa entisistä lahjoitus­maista joutui Neuvosto­liitolle luovutetulle alueelle. Nykyisen Suomen alueella ainoa lahjoitusmaakartano on Koitsanlahti. Se sijaitsee noin kymmenen kilometriä Parikkalan keskustasta Simpelejärven itärannalla korkean harjun laella.

Aiheesta muualla

• Nagaikka päiväpalkkana. Kolmatta vuosisataa kestänyt oikeustaistelu, Suomen Kuvalehti, 23.11.1935, nro 47, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Aarno Karimo : Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Lahjoitusmaiden synkkää historiaa, Suomen Kuvalehti, 28.11.1936, nro 48, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot