Vanhan Suomen lahjoitusmaat

Vanhan Suomen lahjoitusmaat olivat yksittäisiä tiloja tai kokonaisia kyliä, joita Venäjän keisarit luovuttivat ansioituneille alaisilleen suuressa Pohjan sodassa ja hattujen sodassa vallatulta Vanhan Suomen alueelta. Lahjoitusmaan saajat eli donetaarit paitsi keräsivät alueelta talonpoikien ja torppareiden verotulot, päättivät pitkälti myös tämän alueen hallinnosta ja oikeudenpidosta.[1]

Lahjoitusmaiden syntyMuokkaa

Lahjoitusmaat perustettiin pääasiassa suuren Pohjan sodan aikana vuosina 1713–1721, jolloin Pietari Suuri luovutti Suomessa alueita suosikeilleen.[2] Vuonna 1720 kaikki ViipurinKäki­salmen tien länsipuolella sijainneita alueita koskeneet lahjoitukset peruutettiin, mutta sodan päättyessä Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitetyllä alueella oli vielä kaikkiaan 736 lahjoitus­maa-aluetta.[2] Myöhemmin niitä perustettiin vielä lisää, mutta myös peruutettiin.[2]

1700-luvun puolenvälin jälkeen ei muutamaan vuosikymmeneen enää perustettu uusia lahjoitusmaita. 1790-luvulla, Ruotsia vastaan käydyn sodan jälkeen, lahjoituksia alettiin kuitenkin myöntää uudestaan, aikaisemmasta poiketen myös Haminan ja Lappeenrannan piirikuntien alueelta, jotka oli liitetty Venäjään vasta hattujen sodan jälkeen Turun rauhassa vuonna 1743.[1]

Alun perin lahjoitus­maan saajilla oli vain oikeus saada haltuunsa niiden asukkaiden maksamat kruununverot, mutta myöhemmin he saivat alueillaan muitakin oikeuksia siinä määrin, että heistä tuli lopulta alueiden tosi­asiallisia omistajia.[2] He saattoivat korottaa veroja, vaatia niiden sijasta päivä­töitä tai myös kieltää talon­poikia muuttamasta tiloiltaan.[3] Täten monien talon­poikien asema läheni maa­orjuutta.[2][3]

Pinta-alaltaan suurin lahjoitus­maa 1700-luvun lopussa oli Aleksej Orlov-Tšesmenskijn hallitsema Salmin donaatio.[1] Lahjoitusmaita omistivat myös muun muassa Musin-Puškinin, Kuscheleff-Besborodkon ja Freedrickszin suvut.

Lahjoitusmaat autonomian aikanaMuokkaa

Vuonna 1812 Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja siitä muodostettiin Viipurin lääni. Tähän aikaan lahjoitus­maita pidettiin jo yhteiskunnallisena ongelmana. Kartanonherrat saattoivat riistää talonpoikia julmastikin. Kysymys lahjoitus­maiden aseman järjestämisestä jätettiin Suomen hallituksen ratkaistavaksi, ja vuonna 1817 annettiin asetus, jonka mukaan lahjoitus­maat oli tietyissä tapauksissa katsottava rälssi­tiloiksi, joihin niiden isännillä oli täysi oikeus ja viljelijät olivat vuokralaisia. Tällaisia rälssi­tiloja oli 145, kun taas muut, kaikkiaan 2 400 tilaa katsottiin lahjoitus­tiloiksi, joihin talon­pojilla oli omistus­oikeus, mutta heidän maksamansa verot menivät lahjoituksen saajille.[2] Lahjoitus­maiden haltijat eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä ratkaisua, minkä vuoksi asiaa ratkaisemaan asetetun komitean esityksestä vuonna 1826 annettiin uusi asetus, jonka mukaan kaikki lahjoitus­maat oli katsottava rälsseiksi.[2] Asetus tuli voimaan vuonna 1837, ja se johti siihen, että kymmenet­tuhannet ihmiset häädettiin tiloiltaan, mikäli he eivät suostuneet isäntien ehtoihin.[2] Tätä asetusta voitiin syystä pitää talon­poikien laillisten ja perustus­laillisten oikeuksien törkeänä loukkauksena.[2] Seurauksena oli myös suuri joukko oikeus­riitoja, joita käsiteltiin vuonna 1839 perustetussa Viipurin hovi­oikeudessa.[3]

Lahjoitusmaiden lunastusMuokkaa

Jo vuodesta 1860 lähtien Suomen valtio lunasti muutamia lahjoitus­maita.[2] Vuonna 1864 säätyvaltiopäivät päättivät, että valtio hankkisi vähitellen kaikki lahjoitus­maat, minkä jälkeen talon­pojat saisivat lunastaa ne itselleen perintö­tiloiksi pitkä­aikaisen valtion­lainan avulla.[4][5] Vuonna 1867 säädyt myönsivät tarkoitukseen 12 miljoonan markan määrärahan, jonka katsottiin riittävän kaikkien lahjoitus­maiden lunastamiseen.[5] Vuoteen 1890 mennessä valtio oli lunastanut kaikki lahjoitus­maat,[2] mutta tämän jälkeenkin kesti vielä kauan, ennen kuin kaikki niillä asuneet talon­pojat olivat saaneet ostetuiksi ne itselleen. Viimeiset, Suo­järvellä ja Korpi­selällä sijainneet tilat myytiin niiden viljelijöille perinnöllisellä omistus­oikeudella vasta vuonna 1922.[2]

Entiset lahjoitusmaat nykyisinMuokkaa

Toisen maailmansodan aikana tehdyillä rauhan­sopimuksilla suurin osa entisistä lahjoitus­maista joutui Neuvosto­liitolle luovutetulle alueelle. Nykyisen Suomen alueella ainoa lahjoitusmaakartano on Koitsanlahti. Se sijaitsee noin kymmenen kilometriä Parikkalan keskustasta Simpelejärven itärannalla korkean harjun laella.[6]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Jyrki Paaskoski: Vanhan Suomen donataarit ja tilanhoitajat - katsaus aatelisten lahjoitusmaatalouteen vuosina 1710-1811 - Genos 64 (1993), s. 138-152 genealogia.fi. Viitattu 21.1.2016.
  2. a b c d e f g h i j k l ”Lahjoitusmaat”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–Maskotti), s. 920–921. Otava, 1924. Teoksen verkkoversio.
  3. a b c Salme Vehvilä, Matti J. Castren: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 138. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00593-2.
  4. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Lahjoitusmaa”, Historian suursanakirja, s. 278–279. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  5. a b Pirkko Rastas: Lahjoitusmaitten ongelman ratkaisu kolumbus.fi.
  6. Hoidettuja muinaisjäännöskohteita Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa Museovirasto. Viitattu 21.2.2014.