Valashai

hailaji

Valashai (Rhincodon typus) on suurin hailaji ja samalla maailman suurin kala. Se voi kasvaa jopa 18 metriä pitkäksi, mutta keskimäärin se on 12 metriä pitkiä ja painaa noin 15 tonnia. Se on heimonsa ainoa nykyisin elävä laji.

Valashai
Whale shark Georgia aquarium.jpg
OligoseeniHoloseeni
Uhanalaisuusluokitus

Erittäin uhanalainen [1]

Erittäin uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Rustokalat Chondrichthyes
Alaluokka: Leveäsuiset Elasmobranchii
Lahko: Partahaikalat Orectolobiformes
Heimo: Valashait
Rhincodontidae
Müller & Henle, 1839
Suku: Rhincodon
Smith, 1829
Laji: typus
Kaksiosainen nimi

Rhincodon typus
Smith, 1829

Valashain levinneisyys
Valashain levinneisyys
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Valashai Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Valashai Commonsissa

Valashailla on kyljissään kermanvalkoisia täpliä ruutukuvion sisällä, ja sen pää on leveä ja litistynyt. Sitä tavataan lämpimissä vesissä Atlantilla, Intian valtamerellä ja Tyynellämerellä. Sen kanta on selvässä laskussa, ja se luokitellaan erittäin uhanalaiseksi.

Valashai käyttää ravinnokseen planktonia ja muita pieniä eläimiä, joita se suodattaa vedestä kidusaukkojensa kautta. Sen lisääntymisestä ei tiedetä paljoakaan, mutta laji on ovovivipaarinen eli sen munat kuoriutuivat jo naaraan kohdussa.

KuvausMuokkaa

 
Valashain koko suhteutettuna ihmisen kokoon

Valashai on maailman suurin kala. Se voi kasvaa 18 metriä pitkäksi, mutta suurin osa tutkituista yksilöistä on ollut keskimäärin 12 metriä pitkiä ja painaneet noin 15 tonnia.[2] Valashain selkä ja kyljet ovat harmahtavat, sinertävät tai ruskeat, ja niissä on kermanvalkoisia täpliä vaaleiden pysty- ja vaakaviivojen välissä. Vatsapuoli on valkoinen.[3]

Valashailla on virtaviivainen vartalo sekä leveä ja litistynyt pää. Suu on leveä ja iso, ja se on melkein kuonon kärjessä. Pään sivuilla on viisi suurta kidusaukkoa hieman vatsaevien yläpuolella. Kidusaukoissa on erityinen kiduskaarien tukema sienimäinen rakenne, jota valashai käyttää ruokailussa suodattimena. Etummainen selkäevä on suuri, ja taaempi selkäevä ja peräevä ovat selvästi pienempiä.[2] Pyrstöevä on kaksiosainen, ja pienillä keskenkasvuisilla yksilöillä evän yläosa on selvästi alaosaa pidempi.[3]

LevinneisyysMuokkaa

Valashaita tavataan lämpimissä vesissä ympäri maailmaa. Atlantin länsiosassa valashaiden levinneisyysalue on New Yorkin rannikolta Brasilian keskiosiin. Meksikonlahti ja Karibianmeri kuuluvat levinneisyysalueeseen. Atlantin itäosissa valashaita tavataan Kap Verdestä ja Mauritanian rannikolta Guineanlahdelle. Intian valtamerellä valashaita elää Etelä-Afrikasta Punaisellemerelle ja sieltä Pakistanin ja Intian kautta Indonesiaan. Tyynellämerellä valashaita tavataan länsirannikolla Australiasta Japaniin ja itärannikolla Kalifornian eteläosista Chilen pohjoisosiin.[2]

Valashain keskeisin levinneisyysalue on suurin piirtein 30° pohjoisen leveyspiirin ja 35° eteläisen leveyspiirin välillä. Pohjoisimmat yksilöt on tavattu Kanadan Fundynlahdelta ja Japanin rannikolta Ohotanmereltä. Eteläisimmät yksilöt puolestaan on tavattu Australian Victorian osavaltion rannikolta.[1]

KäyttäytyminenMuokkaa

RavintoMuokkaa

 
Valashai pyydystämässä suu auki pieneliöitä.

Valashai on yksi kolmesta suuresta suodattamalla ruokailevasta hailajista. Kaksi muuta ovat kitahai ja jättiläishai. Valashai pyydystää ravintoa meren pintakerroksessa. Se ui suu auki ja suodattaa veden kidusaukkojensa kautta takaisin mereen. Kiduksissa oleva sienimäinen rakenne siivilöi vedestä planktonia ja muita pieniä eliöitä. Eläin- ja kasviplanktonin lisäksi valashain ravintoon kuuluu kaloja ja nilviäisiä, kuten sardiineja, sardelleja, makrilleja, pieniä tonnikaloja ja kalmareita.[2]

Valashai imee aktiivisesti merivettä sisäänsä ja poikkeaa siinä monista muista suodattamalla ruokailevista selkärankaisista. Imiessään valashai myös heiluttaa päätänsä sivulta sivulle tai syöksyy aggressiivisesti saalisparven läpi. Valashai aistii planktonin määrän todennäköisesti hajuaistillaan. Sieraimet sijaitsevat yläleuassa aivan suun reunassa. Pienet silmät puolestaan ovat pään sivuilla, eikä niiden rooli ole todennäköisesti kovinkaan suuri.[3]

Lisääntyminen ja elinkaariMuokkaa

Valashain lisääntymisbiologiaa ei tunneta kovinkaan tarkasti, mutta tieteilijät uskovat, että se synnyttää eläviä poikasia.[2] Valashai on siis ovovivipaarinen eläin, ja munat kuoriutuivat jo naaraan kohdussa. Taiwanin edustalta löydettiin vuonna 1995 naaras, jonka kahdessa kohdussa oli 300 sikiötä.[3] Pienin tavattu poikanen on ollut 46 senttimetriä pitkä, mutta suurimmat sikiöt ovat olleet jopa 64 senttimetriä pitkiä. Valashain syntymäkoon uskotaankin olevan 40–60 senttimetrin tienoilla.[1]

Sitä ei tiedetä missä valashait parittelevat tai missä ne synnyttävät.[4] Raskaana olevia naaraita tavataan kuitenkin säännöllisesti erityisesti Darwinsaarelta Galápagossaarilta, Kalifornianlahdelta ja Saint Helenalta.[1]

Kanta ja uhatMuokkaa

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee valashain erittäin uhanalaiseksi. Vuoden 2016 arvion mukaan sen kannan koko on laskenut yli 50 prosenttia 75 vuodessa eli kolmen sukupolven aikana. Laji on käytännössä jakautunut kahteen populaatioon, sillä Atlantin ja Indopasifisen merialueen yksilöt eivät ole yhteydessä toisiinsa. Atlantilla elää arviolta 25 prosenttia valashaista ja Indopasifisella merialueella 75 prosenttia.[1]

Valashaiden suurimmat uhat ovat kalastus, kalatalouden sivusaaliiksi joutuminen ja vesiliikenne. Erityisesti eteläisessä Kiinassa vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen mukaan valashaiden kalastaminen on yleistymässä. Se ei ole varsinaisesti pääsaalis, mutta sitä pyydystetään tavattaessa. Nuottakalastuksessa valashaita puolestaan jää sivusaaliiksi. Valashailla tavataan usein myös potkureiden aiheuttamia vammoja, ja erityisesti lajin ravintoalueilla olevat liikenneväylät ovat uhkana pinnalla ruokaileville yksilöille. Paikallisesti valashaita uhkaavat myös turismin haitat sekä merten saastuminen.[1]

Luokittelu ja kehityshistoriaMuokkaa

Nykyään valashai on Rhincodon-suvun ja valashaiden (Rhincodontidae) heimon ainoa elossa oleva laji, mutta eri-ikäisten fossiilisten hammaslöytöjen uskotaan kuuluvan valashain sukupuuttoon kuolleille sukulaislajeille. Vanhimmat näistä fossiileista ovat peräisin myöhäiseltä paleoseenilta tai varhaiselta eoseenilta noin 56 miljoonan vuoden takaa, ja ne luetaan Palaeorhincodon-sukuun valashaiden heimossa. Suku sisälsi kolme lajia, joiden fossiileja on löydetty Euroopasta, Aasiasta, Afrikasta ja Pohjois-Amerikasta.[5][6][7] Palaeorhincodon-lajien ravinto oli luultavasti laajempi kuin nykyisellä valashailla, ja ne söivät todennäköisesti planktonin lisäksi pieniä äyriäisiä, kalaa ja kalmareita.[5] Myöhäiselle oligoseenille tultaessa olivat nykyisenlaiset valashait ilmestyneet, ja vanhimmat Rhincodon-sukuun luettavat hammasfossiilit ovat peräisin Etelä-Carolinasta noin 28 miljoonan vuoden takaa. Nämä fossiilit muistuttivat läheisesti nykyisen valashain hampaita, mutta tarkkaa lajinmääritystä ei kuitenkaan voida tehdä, ja hampaat on siksi kuvattu nimellä Rhincodon cf. R. typus.[8][9][7]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Pierce, S.J. & Norman, B.: Rhincodon typus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2016.2. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 6.9.2016. (englanniksi)
  2. a b c d e Whale shark Encyclopædia Britannica. 28.5.2020. Encyclopædia Britannica, inc. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
  3. a b c d Rhincodon typus 20.1.2020. Florida Museum of Natural History. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
  4. Whale Shark Facts Ningaloo Whalesharks. Viitattu 16.8.2020. (englanniksi)
  5. a b Bourdon, Jim: Palaeorhincodon elasmo.com. 19.2.2001. Viitattu 16.8.2020. (englanniksi)
  6. Pollerspöck, Jürgen & Straube, Nicolas: Extinct - valid species Shark-References. 2020. Viitattu 13.10.2020. (englanniksi)
  7. a b Whale Shark Facts Fossilguy.com. Viitattu 13.10.2020. (englanniksi)
  8. Bourdon, Jim: Rhincodon elasmo.com. huhtikuu 2008. Viitattu 13.10.2020. (englanniksi)
  9. Cicimurri, David J. & Knight, James L.: Late Oligocene Sharks and Rays from the Chandler Bridge Formation, Dorchester County, South Carolina, USA. Acta Palaeontologica Polonica, 2009, 54. vsk, nro 4, s. 627–647. doi:10.4202/app.2008.0077. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 13.10.2020. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa