Uudenkaarlepyyn vankileiri

Uudenkaarlepyyn vankileiri oli Suomen sisällissodan aikana Uudessakaarlepyyssä toiminut vankileiri. Valkoisten perustamalla leirillä oli vangittuna lähes 2 000 Venäjän armeijan sotilasta, joista kuoli noin 140. Kaikki sotilaat olivat sisällissodan syttyessä antautuneet ja luovuttaneet aseensa vapaaehtoisesti.

Leirin toiminta muokkaa

Leirin perusti paikallinen suojeluskunta 2. helmikuuta 1918. Vangit sijoitettiin aluksi muun muassa raatihuoneen yhteyteen rakennettuun aitaukseen, kaupungin kahdelle kasarmille sekä työväentalolle, mutta pian otettiin käyttöön Uudenkaarlepyyn seminaarin tilat, jotka aidattiin piikkilangalla. Alun perin kaupunkiin piti perustaa viiden tuhannen vangin leiri, mutta Uudenkaarlepyyn suojeluskunnan esikunta suostui ottamaan vain kaksi tuhatta. Loput Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla vangituista sotilaista sijoitettiin Vaasan vankileirille. Maaliskuun alussa saapuneita uusia vankeja varten otettiin käyttöön vielä keskustassa sijainnut pelastusarmeijan talo.

Ensimmäiset 85 Venäjän armeijan sotilasta oli vangittu jo 28. tammikuuta Andra sjönin tykistöasemalta sekä Ringin kasarmilta. Naapuripitäjistä tuotiin 4.–8. helmikuuta noin 1 500 vankia. Sen jälkeen vankileirille saapui vielä muutamia satoja vankeja pienimmissä erissä, niin että yhteensä heitä tuotiin huhtikuun alkuun mennessä 1 938. Vangeista lähes puolet oli venäläisiä, sen lisäksi joukossa oli virolaisia, latvialaisia, ukrainalaisia, puolalaisia, inkeriläisiä sekä tataareja.

Vankiryhmät erotettiin leirillä toisistaan. Vaarallisimpina pidetyt matruusit sijoitettiin raatihuoneelle, virolaiset Ringin kasarmille ja latvialaisia puolestaan pidettiin Östra Esplanadgatanilla sijainneessa talossa. Myös seminaarin alueella erotettiin ukrainalaiset ja venäläiset vangit toisistaan. Vaikka leiriin tuli lisää vankeja aina huhtikuun alkuun saakka, kotiutettiin ensimmäiset jo helmikuun aikana, jolloin 600 vankia lähetettiin Venäjälle. Lopullisesti leiri tyhjennettiin touko-kesäkuun vaihteessa. Viimeiset 170 sotilasta lähtivät 4. kesäkuuta.

Ruokaa vankileirille tilattiin runsaasti, mutta päätilat seminaarin talossa olivat sietämättömän ahtaat, sillä 1 300 vankia oli ahdettu vain 3 600 kuutiometrin kokoiseen rakennukseen. Luokkahuoneet täytettiin neli- ja viisikerroksisilla kerrossängyillä; juhlasalissa lavereita oli seitsemässä kerroksessa ja kattoon oli puhkaistava reikä ilman vaihtumiseksi. Kunnollisia käymälöitä ei ollut, ja leirin löyhkä häiritsi koko kaupunkia.

Johtajat muokkaa

Leirin päällikkönä toimi aluksi muutaman päivän ajan luutnantti Axel Wikberg, jonka jälkeen tehtävään nimitettiin majuri Robert von Kraemer. Häntä pidettiin ankarana kurin ja järjestyksen miehenä, jota on myöhemmin kuvailtu raaimmaksi ja julmimmaksi kaikista sisällissodan aikaisista vankileirien johtajista.[1] Von Kraemerin ohjeena pienissäkin välikohtauksissa sanottiin olleen vangin ampumisen ja lisäksi hänen aikanaan vankeja ruoskittiin. Uudenkaarlepyyn asukkaat pitivät yleisestikin vankien kohtelua huonoa ja syyttivät siitä nimenomaan von Kraemeria. Kenraali Mannerheim vapautti lopulta hänet johtajan tehtavistä 30. huhtikuuta, jonka jälkeen von Kraemer siirrettiin vastaavaan tehtävään Riihimäen vankileirille. Von Kraemerin ero ei tosin johtunut päämajan epäluottamuksesta, vaan erehdyksestä, sillä hänen luultiin virheellisesti siirtyneen Tampereen poliisimestariksi hänen mentyään lomalle Tampereelle.

Von Kraemerin seuraajaksi nimettiin voimistelunopettaja Lennart Wegelius, joka ei myöskään saavuttanut kaupunkilaisten suosiota. Wegeliusta muun muassa pilkattiin Österbottniska Postenissa julkaistussa kirjoituksessa. Syynä oli, että suojeluskunnan esikunta lähinnä vain "ryyppäsi, juhli ja jakoi tuomioita". Myös seminaarin johtajana toiminut K. J. Hagfors solvasi muutamaan otteeseen kirjoituksissaan von Kraemeria sekä muuta suojeluskunnan johtoa.

Teloitukset ja leirillä kuolleet muokkaa

Maaliskuun alussa vangit uhkasivat nälkälakolla puutteellisen ruokahuollon parantamiseksi. He myös uhkasivat ampumisesta huolimatta lähteä marssimaan kohti Venäjää, mikäli lakko ei tuota tulosta. Nälkälakko kukistettiin teloittamalla 16 vankien johdossa ollutta sotilasta. Lupa siihen oli tullut Seinäjoella toimineesta valkoisten päämajasta ja sen oli antanut vangeista vastannut etappipäällikkö Gösta Theslöf. Päätös ilmeisesti oli tehty yhteisymmärryksessä Mannerheimin kanssa. Varsinaisen päätöksen teloituksista teki sotaoikeus, johon kuuluivat von Kraemerin lisäksi pormestari Oscar Calamnius sekä suojeluskunnan esikuntaan kuuluneet apteekkari Oskar Wilkman ja opettaja Henrik Wik. Tuomion vahvisti päämajan sotapoliisipäällikkönä toiminut varatuomari Ossian Procopé.

Vappuna ammuttiin kuusi pakoa yrittänyttä matruusia. Toinen massateloitus tapahtui toukokuun puolivälissä, kun juopuneet esikuntaupseerit ampuivat 14 vankia Uudenkaarlepyyn hautausmaalla. Paikalla on nykyään muistoristi. Lisäksi oli ainakin yksi joukkohauta, josta vuonna 1970 siirrettiin hautausmaalle noin kymmenen ihmisen jäännökset. Yhteensä Uudenkaarlepyyn vankileirillä kuoli teloituksiin arviolta 40 vankia. Kulkutauteihin ja muihin sairauksiin on arveltu kuolleen noin sata. Mahdollisesti joukossa on myös nälkäkuolemia. Ainoastaan kolmen kuolleen vangin henkilöllisyys on tiedossa.

Venäläisvangit itse kokivat Mannerheimin pettäneen heidät. Ennen antautumista hän oli luvannut venäläisille sotilaille vapaan matkan kotimaahan sekä suojan vangitsemisia ja hyökkäyksiä vastaan. Lupaus täyttyi lopulta kuitenkin vain upseereiden osalta, jotka saivat leirin sijasta asua yksityisasunnoissa, ja Svinhufvudin hallitus maksoi heille myös palkkaa.

Kirjallisuutta muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. Pekkalainen, Tuulikki ja Rustanius, Seppo: "Punavankileirit Suomessa 1918 – Kansallinen murhenäytelmä", s. 81–82. Tammi 2008. ISBN 978-951-31350-5-8. Viitattu 21.2.2014.