Avaa päävalikko
Toisen liittokunnan sota
Osa Ranskan vallankumoussotia
Päivämäärä:

1798–1802

Paikka:

Eurooppa, Lähi-Itä, Välimeri, Karibia

Lopputulos:

Ranskan voitto, Lunévillen rauha, Amiensin rauha

Aluemuutokset:

Ranskan aiemmin tekemät aluevaltaukset vahvistettiin

Vaikutukset:

Ranskan tasavalta säilyi

Osapuolet

Flag of France (1794–1815, 1830–1958).svg Ranska
Flag of Spain (1785–1873, 1875–1931).svg Espanja
Tanska-Norjan lippu Tanska-Norja

Flag of Great Britain (1707–1800).svg Iso-Britannia
Banner of the Holy Roman Emperor with haloes (1400-1806).svg Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Flag of Russia.svg Venäjä
Fictitious Ottoman flag 2.svg Osmanien valtakunta
Flag of Spain (1785–1873, 1875–1931).svg Espanja
Flag of the Kingdom of Sardinia.svg Sardinia
Flag of Portugal (1707).svg Portugali
Flag of the Kingdom of the Two Sicilies (1816).svg Napoli

Komentajat

Paul Barras
Napoleon Bonaparte
Kaarle V
Kristian VII

Frans II
William Pitt
Henry Addington
Paavali I
Maria I
Ferdinand IV
Ferdinand III
Ferdinand von Hompesch zu Bolheim

Toisen liittokunnan sota oli vuonna 1799 alkanut sota Ranskan tasavallan ja toisen liittokunnan välillä Ranskan vallankumoussodissa. Liittokuntaan kuuluivat Iso-Britannia, Itävalta, Venäjä ja Osmanien valtakunta. Sota päättyi vuonna 1801, jolloin rauhansopimuksella vahvistettiin Ranskan omistukset vuoteen 1793 mennessä vallatuilla alueilla.

Liittoutuneiden sotatoimet menestyivät kohtuullisesti, kunnes Venäjä irtautui liittokunnasta vuonna 1799 ja Napoleon nousi valtaan Ranskassa. Napoleon kenraaliensa avustamana torjui kaikki liittokunnan hyökkäykset. Lunévillen rauhassa Ranska sai pitää voittamansa alueet ja se sai vielä lisäksi Toscanalta alueita sekä Itävallalta Venetsian ja osan Dalmatian rannikkoa. Britannian kanssa Ranska teki rauhan Amiensissa maaliskuussa 1802, mikä aloitti neljäntoista kuukauden rauhanjakson Euroopassa. Rauha päättyi toukokuussa 1803 Britannian ja Ranskan aloittaessa sotatoimet uudelleen.

Sisällysluettelo

TaustaaMuokkaa

Ranskan lakiasäätäväneuvosto julisti 20. huhtikuuta 1792 sodan Itävallalle, mikä aloitti ensimmäisen liittokunnan sodan (1792–1798). Sotaan osallistuivat lähes kaikki Euroopan valtiot, joiden kanssa Ranskalla oli yhteistä rajaa, sekä Portugali ja Osmanien valtakunta. Sodan alussa liittokunnan saamista voitoista huolimatta Ranskan onnistui torjua hyökkäykset ja vallata uusia alueita, joista Ranska teki tasavaltoja suojaamaan sen rajoja. Pohjois-Italiassa Napoleonin onnistui ajaa Itävallan joukot takaisin, minkä seurauksena solmittiin 17. huhtikuuta 1797 Leobenin välirauha ja lokakuussa Campo Formion rauha.

Kesäkuussa 1798 Napoleonin johtamat joukot nousivat maihin Egyptissä, jossa joukot jäivät saarroksiin. Napoleonin palattua Ranskaan joukot antautuivat.

Liittokunnan muodostaminenMuokkaa

Campo Formion rauhan allekirjoittajat välttivät sotatoimia maaliskuuhun 1799 asti. Britannian pääministeri William Pitt pyrki kuitenkin palauttamaan Euroopan suurvaltojen välisen voimatasapainon eli vähentämään Ranskan voimaa. Ranskan hyökkäys Egyptiin sai syksyllä 1798 Venäjän liittymään uuteen liittokuntaan. Samaan aikaan myös Turkki julisti sodan Ranskalle ja Itävalta lupasi osallistua liittokunnan sotatoimiin, mutta Preussi jättäytyi puolueettomaksi. Etelä-Italiaa hallinnut Napolin kuningaskunta liittyi myös liittokuntaan. Liittosopimus allekirjoitettiin 19. toukokuuta 1798 Wienissä. Sotatoimet alkoivat marraskuussa 1798 Napolin hyökkäyksellä Italiassa olevia ranskalaisjoukkoja vastaan.[1]

SotatoimetMuokkaa

Liittokunnan sotamenestys oli aluksi hyvä. Mannermaalla liittokunta teki vuonna 1799 useita iskuja kuten Italian ja Sveitsin sotaretket ja brittiläis-venäläisen maihinnousun Alankomaihin. Ranska oli vuonna 1798 perustanut Sveitsiin nukkehallituksen nimellä Helvetian tasavalta. Sitä vastaan taistellut Venäjän armeijan kenraali Aleksandr Suvorov aiheutti joitakin tappioita ranskalaisille Italiassa, mutta Sveitsissä venäläiset joutuivat hyvän alkumenestyksen jälkeen saarroksiin Zürichin toisessa taistelussa. Alankomaissa liittokunnan menestys oli heikko brittien vetäydyttyä pois alueeelta tappion Castricumin taistelun epäonnistuttua. Takaiskut sekä brittien vaatimukset Itämeren kauppasaarrosta johtivat Venäjän eroamiseen liittokunnasta.

Egyptin-retkestä ei tullut Napoleonin odottamaa voittokulkua. Hän löi kyllä Turkin joukot ja valtasi Syyriaa, mutta epäonnistui Akkon linnoituksen valtauksessa 1799. Napoleon vetäytyi takaisin Egyptiin, vaikkakin brittien laivasto oli tukkinut paluutien Ranskaan, eivätkä ranskalaisjoukot voineet perääntyä Egyptistä. Syynä oli se, että brittien amiraali Horatio Nelson oli elokuussa 1798 tuhonnut Napoleonin laivaston Abukirin taistelussa, jossa ranskalaisista 1 700 miestä kuoli ja 3 000 jäi vangiksi. Tiedot kotimaan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen huononemisesta pakottivat Napoleonin palaamaan Ranskaan ja jättämään Afrikan-joukkonsa vaikeaan asemaan ilman johtoa. Pariisissa Napoleon teki kansansuosionsa huipulla marraskuussa 1799 vallankaappauksen julistautuen ensimmäiseksi konsuliksi.

Napoleon kävi seuraavaksi taisteluun itävaltalaisia vastaan. Hän lähti ylittämään Alppeja toukokuussa 1800 St. Pierrestä mukanaan 40 000 miestä.[2] Alppien ylitys kesti seitsemän vuorokautta ja tänä aikana Napoleonin sotilaat joutuivat kuljettamaan raskaiden kantamustensa lisäksi myös armeijan tykit, jotka irrotettiin laveteistaan ja laitettiin onttojen puunrunkojen sisälle. Yhtä tykkiä veti sata miestä. Napoleon johti joukkonsa Marengon taisteluun Itävaltaa vastaan. Taistelusta ei kuitenkaan tullut sellaista kuin Napoleon oli toivonut, vaan tappio oli todella lähellä. Ranskalaiset vetäytyivät tasangolta, jolle vyöryi lisää ja lisää itävaltalaisia. Kranaattisateessa vetäytyvien ranskalaisten perääntyminen alkoi jo muistuttaa pakenemista. Napoleonin kerrotaan vielä kahden vuosikymmenen päästä St. Helenalla ollessaan ja kuolinvuoteellaan maatessaan vielä kuumehoureissaan toistelleen Marengon nimeä epätoivon vallassa mutisten epämääräisiä sanoja.[3] Taistelu näytti jo menetetyltä, mutta äkkiä sen kulku kääntyi. ranskan kenraali Louis Charles Antoine Desaix toi oman divisioonansa taistelukentälle ja muutti ranskalaisten vetäytymisen vastahyökkäykseksi. Muutamassa tunnissa itävaltalaiset olivat hävinneet ja Napoleon oli kiistaton voittaja. Kenraali Desaix itse kaatui Marengon taistelussa, eikä hänestä täten voinut muodostua kilpailijaa Napoleonille.[3] Marengon taistelun voitto lujitti Napoleonin valtaa entisestään ja Lunevillén rauhanteossa Itävallan kanssa helmikuussa 1801 Ranska sai koko Reinin länsirannan Hollantiin saakka. Samalla Itävallan keisarin oli tunnustettava itsenäisiksi Batavian tasavalta, Helvetian tasavalta, Cisalppinen tasavalta ja Ligurian tasavalta. [1]

Britannian kanssa Napoleon teki rauhan 26. maaliskuuta 1802. Kiista Maltasta johti vuonna 1803 Ison-Britannian uuteen sodanjulistukseen ja kolmannen liittokunnan muodostumiseen.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Dodge, Theodore A.: Warfare in the Age of Napoleon: The Egyptian and Syrian Campaigns & the Wars of the Second and Third Coalitions, 1798–1805. Regiments and Campaigns Series: Napoleon 2. UK: Leonaur, 2011. ISBN 978-0-85706-599-5. (englanniksi)

= ViitteetMuokkaa

  1. a b Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 187–189, 210–212. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08772-X.
  2. Kansojen historia, osa 18 s. 49.
  3. a b Kansojen historia osa 18, s. 48.


Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.