Avaa päävalikko

Viidennen liittokunnan sota oli Ranskan sota viidettä liittokuntaa vastaan vuonna 1809. Viidenteen liittokuntaan kuuluivat Britannia ja Itävalta. Samaan aikaan Venäjä kävi Ruotsia vastaan Suomen sotaa, eikä Venäjä tukenut liittokuntaa tässä sodassa. Baijeri soti Ranskan puolella.[1]

Liittokunta ja mannermaasulkemusMuokkaa

Britannian pääministeri William Pitt pyrki ensin pitämään maansa erossa vuonna 1789 alkaneen Ranskan suuren vallankumouksen 1789 tapahtumista, mutta kun Ranskan sotilaallinen valta kasvoi, hän pyrki synnyttämään sotilasliittoja Ranskaa vastaan. Liittoja rakennettiin siten, että Britannia antoi apurahoja eli rahoitti muidenkin maiden sotaretkiä. Napoleon pystyi voittamaan monet liittokuntalaiset, muttei Britanniaa.

Napoleon uskoi, että Englannin talous olisi heikko ja se voitaisiin suistaa talouskriisiin. Tämän vuoksi Ranska pyrki pakottamaan kaikki Euroopan valtiot mannermaasulkemukseen eli kauppasaartoon Britanniaa vastaan. Valtioita pakotettiin siihen uhkauksilla ja voimakeinoilla. Napoleonin marraskuussa 1806 antama Berliinin päätös sisälsi vaatimuksen, että kaikki kaupankäynti ja yhteydenpito brittien kanssa on kielletty. Syksyllä 1807 sitä täydennettiin Milanon päätöksillä, joiden mukaan kaikki Britannian turvalupaa käyttävät laivat otetaan sotasaaliiksi. Venäjä liittyi mannermaasulkemukseen heinäkuussa 1807 solmitun Tilsitin sopimuksen jälkeen ja myös Turkki ja Italian valtiot olivat mukana kauppasaarrossa.[1]

Espanjan ja Portugalin tapahtumatMuokkaa

Portugali kieltäytyi noudattamasta Napoleonin määräystä. Tämän takia Ranska ja Espanja tekivät 1807 Fontainebleaun sopimuksen, jossa maat sopivat hyökkäävänsä yhdessä Portugaliin. Ranskalainen kenraali Jean-Andoche Junot vei 20 000 miehen joukkonsa Lissaboniin marraskuun 1807 lopussa, ja Portugalin kuningasperhe pakeni Brasilian Rio de Janeiroon. Tämä aiheutti kansannousun sekä Portugalissa että Espanjassa. Vapaaehtoiset organisoituivat paikallisiksi kapinajuntiksi, jotka tekivät yllätyshyökkäyksiä ranskalaisten kuljetuksia ja pikku varuskuntia vastaan. Sekä Espanjan että Portugalin paikalliset armeijat löivät Ranskan joukot. Vuoden 1808 heinäkuussa 17 000 ranskalaista valiosotilasta antautui Bailénissa ja elokuussa 9 000 miestä Sintrassa. Britannia sekaantui tilanteeseen, ja heinäkuussa 1808 alueelle tuli 35 000 brittisotilasta Arthur Wellesley Wellingtonin komennossa. [1] Brittiläisen armeijan väliintulo sytytti Portugalissa suurvaltojen välisen Pyreneiden niemimaan sodan, jota kesti vuoteen 1813. Ratkaisutaistelu käytiin 21. kesäkuuta 1813 Vitoriassa. Brittien, espanjalaisten ja portugalilaisten joukot voittivat ylivoimaisesti. Ranskan miehitys päättyi Portugalin osalta jo vuonna 1812.[1]

Espanjan tilanne kävi Ranskalle niin vaikeaksi, että Napoleon järjesti lokakuussa 1808 Erfurtin kokouksen, jossa Napoleon sai Venäjältä lupauksen pysyä puolueettomana, jos Ranska ja Itävalta joutuisivat sotaan. Lupauksen saatuaan Napoleon komensi 200 000 miehen armeijansa kukistamaan Espanjaa. Itävallassa ja Saksassa tämä synnytti haaveen uudesta Napoleonin-vastaisesta rintamasta. Napoleonkin alkoi alkuvuonna 1809 valmistautua Itävallan kukistamiseen.[1]

VihollisuudetMuokkaa

Itävalta piti syntynyttä tilannetta edullisena uudelle sodalle. Venäjältä ei kuitenkaan tullut odotettua tukea eikä Britannian apurahoja maksettu etukäteen. Aluksi Itävalta järjesti keväällä 1809 Tirolin maakunnan kansannousun. Sodan ratkaisutaistelu käytiin heinäkuussa Wagramissa, jossa ranskalaisilla oli selvä miesylivoima ja jonka he voittivat. Britannia avasi tällöin sivurintaman Alankomaiden Walcherenissa, mutta operaatio epäonnistui. Itävalta pyysi aselepoa. [1]

Rauhansopimus solmittiin Schönbrunnissa 14. lokakuuta 1809. Itävalta joutui luovuttamaan Länsi-Galitsian Varsovan suurherttuakunnalle, Itä-Galitsian Venäjälle, Salzburgin Baijerille sekä Ranskalle Istrian, Triesten, Fiumen ja Kärntenin. Itävallan armeijan miesmäärää rajoitettiin. [1]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 240–242, 245–253, 269, 276. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08772-X.

Aiheesta muuallaMuokkaa