Charles Edward Stuart
Charles Edward Louis Philip Casimir Sylvester Maria[1] Stuart (engl. Bonnie Prince Charlie) (31. joulukuuta 1720 Rooma – 31. tammikuuta 1788 Rooma) oli toinen James Stuartin ja Puolan kuningas Juhana III Sobieskin pojantyttären Maria Klementyna Sobieskan (1702–1735) pojista, lisänimeltään "nuori kruununtavoittelija" (the Young Pretender). Stuartit olivat katolisia, ja pojat syntyivät ja kasvatettiin isänsä maanpaon aikana Roomassa.
Vuodesta 1689 lähtien aina 1750-luvulle jakobiittiperimyksen eli Jaakko II:n katolisten perijöitten palauttaminen valtaistuimelle oli tärkein poliittinen liike Britanniassa, ja jolla oli sidosryhmiä myös ulkomailla.
Charlesin veljestä Henry Benedict Thomas Edward Maria Clement Francis Xavier Stuartista (1725–1807) tuli myöhemmin Yorkin kardinaaliherttua.[2] Henry astui kirkon palvelukseen 1748 ja toimi pitkään kardinaalipiispana Ostiassa ja Velletrissä Rooman esikaupungeissa.[3]
Nuoruus ja kasvatus muokkaa
_-_Prince_Charles_Edward_Stuart_-_NPG_5517_-_National_Portrait_Gallery.jpg)
Charlesilla oli kotiopettajana myös protestantti, vaikka hänet kasvatettiin katoliseen uskoon. Hän oppi puhumaan italiaa, ranskaa ja englantia, mutta hänellä ei ollut yhtä varsinaista äidinkieltä eikä hän oppinut kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan.
Stuarteilla oli sukua Charlesin isoisän Jaakko II:n aviottoman pojan James FitzJamesin kautta espanjalaisessa Lirian herttua-suvussa. Charlesin serkku Lirian herttua James Francis Fitz-James Stuart, otti mukaansa 13-vuotiaan pojan, jonka Espanjan Kaarle III oli nimittänyt tykistön kenraaliksi, katsomaan Ranskan ja Espanjan joukkojen suorittaman Gaetan kaupungin piiritystä vuonna 1734.
James Stuart kasvatti pojastaan maailmanmiestä esittelemällä hänet paavin kanssa Italian ylhäisölle ja lähettämällä hänet vuonna 1737 matkalle ympäri Italiaa eri kaupunkivaltioihin kuten Genovaan, Firenzeen, Parmaan, Bolognaan ja Venetsiaan, joissa hänet otettiin vastaan pojan omaksi järkytykseksi Albanyn herttuana eikä kuninkaallisena prinssinä, kuten hän oli itse kuvitellut. 20-vuotiaana hänestä oli tullut roomalaisen yläluokan merkittävä jäsen, hän oli mieltynyt alkoholiin ja hienoihin vaatteisiin, ja eli usein yli varojensa.
Poliittinen toiminta muokkaa
Joulukuussa 1743 James Stuart nimesi Charlesin sijaishallitsija prinssiksi (Prince Regent) ja antoi hänelle valtuudet toimia omissa nimissään, koska hän ei enää itse pystynyt matkustamaan Britanniaan kuin rajoitetusti.
Charles matkusti Ranskaan vuonna 1744 ja yritti isänsä James Stuartin kanssa Ranskan laivaston avulla palauttaa Stuartien monarkian Skotlantiin vuoden 1745 jakobiittikapinassa. Britannia oli tuolloin keskittänyt joukkonsa Ranskaan Itävallan perimyssodassa. Jakobiittien joukot Charlesin johdolla saavuttivat aluksi useita voittoja, kuten Prestonpansin taistelussa syyskuussa 1745 Britannian vajaamiehistä armeijaa vastaan ja Falkirk Muirin taistelussa tammikuussa 1746. Charles joukkoineen kuitenkin voitettiin Cullodenin taistelussa huhtikuussa 1746. Cullodenin tappion jälkeen jakobiittiperimys menetti kannatuksensa ja poliittisen merkityksensä.
Charles pakeni englantilaisten joukkojen jahtaamana Ranskaan eikä enää saanut Ludvig XV:ltä lupausta sotilaallisesti tuesta. Hän yritti 1747 hakea sotilaallista tukea myös Espanjasta kuningas Ferdinand IV:ltä siinä onnistumatta. Tämän jälkeen välit Henry-veljeen ja isään huononivat ja katkesivat osittain kokonaan, koska Henry meni kirkon palvelukseen eikä jatkanut sukua.
Charles vietti raisua elämää Pariisissa mm. olemalla suhteessa naimisissa olevaan äitinsä puoleiseen serkkuunsa Marie Louise de La Tour d'Auvergne'en, joka synnytti myös pienenä kuolleen pojan.[4] Charles pidätettiin ja karkotettiin Ranskasta vuonna 1748, koska Yhdistynyt kuningaskunta ei muuten suostunut allekirjoittamaan Aachenin rauhansopimusta Itävallan perimyssodan päätteeksi.[5] Charles oleskeli tämän jälkeen Avignonin paavillisella alueella ja Lothringenin herttuakunnassa, jotka eivät kuuluneet tuolloin Ranskalle. Hän teki useita salaisia matkoja Pariisiin ja jopa Lontooseen vuonna 1750.
Vuonna 1759 ranskalaisilla oli hetken aikaa suunnitelma Irlannin valtaamisesta ranskalaisten joukkojen tukemana, mutta Charles ei pystynyt kärjekkäällä idealismillaan vakuuttamaan Ranskan ulkoministeriä. Vielä vuonna 1771 Ranskan ulkoministeri kutsui Charlesin neuvonpitoon jakobiittien mahdollisesta maihinnoususta Englantiin, mutta tämä oli niin päihtynyt ettei kyennyt puhumaan ymmärrettävästi.[6]
Paavi Klemens XI oli aikanaan tunnustanut James Stuartin Englannin, Skotlannin ja Irlannin oikeaksi kuninkaaksi ja antanut perheelle asunnon ja runsaan elatuksen. Charles oli ajanut katolisen kirkon ja Englannin poliittiset suhteet siihen pisteeseen, että yli 40 vuotta myöhemmin paavi Klemens XIII ei enää tunnustanut Charlesia Englannin ja Irlannin kuninkaaksi. Kuninkaallinen vaakuna poistettiin asuinpalatsi Palazzo Mutin julkisivusta ja elatus Vatikaanin rahakamarista lakkautettiin. Paavi salli kuitenkin Charlesin palata asumaan synnyinkotiinsa Palazzo Mutiin, mutta hän ei saanut enää tunnustusta Englannin kuningas Charles III:na, ei Ranskan eikä Espanjan kuninkaalta.[7] Heti James Stuartin kuoleman jälkeen tammikuussa 1766 katolinen kirkko tunnusti Hannover-suvun Englannin lailliseksi hallitsijasuvuksi.[8]
Perhe ja suku muokkaa
.jpg)
Koska Stuartit edelleen tarvitsivat laillisen kruununperijän, Charles etsiskeli sopivaa vaimoa pitkään. Vuonna 1772 serkkunsa Charles Fitz-James Stuartin ehdotuksesta, hän meni 52-vuotiaana naimisiin tämän belgialaissyntyisen kälyn, prinsessa Louise Maximilienne Caroline Emmanuèle[1] zu Stolberg-Gedernin (1752–1824) kanssa. Pari asui ensin Roomassa, ja muutti myöhemmin Firenzeen ostamaansa Palazzo di San Clementeen, jossa Charles alkoi käyttää nimeä Albanyn kreivi (Count of d'Albany). Näin hänen vaimonsa arvonimeksi tuli Louise, Albanyn kreivitär (Countess of d'Albany).
Koska paavi Klemens XIII ei tunnustanutkaan pariskuntaa Englannin kuninkaaksi ja kuningattareksi eikä kruununperijääkään syntynyt, Charles alkoi juoda rankasti. Louise jätti Charlesin vuonna 1780 muuttamalla lankonsa Henryn avulla luostariin, vaimon vaatimuksesta he saivat paavilta vuonna 1784 luvan asua erillään. Charles otti raskaasti sen, että vaimo etsi turvaa ja asunnon hänen oman veljensä avulla.
Charles Stuartilla oli paljon rakastajattaria etenkin ajalta Ranskassa, mutta vain yksi aikuiseksi elänyt avioton tytär Charlotte Stuart (1753–1789) vuonna 1745 alkaneesta kahdeksan vuoden suhteesta skotlantilaisen Clementina Walkinshaw'n kanssa (1720–1802) kanssa.[9] Charlesin isä James auttoi Clementinaa ja tämän pientä tytärtä pakenemaan Ranskassa väkivaltaista ja alkoholisoitunutta poikaansa luostariin vuonna 1760 sekä maksoi heille eläkettä. Charlesin veli Henry maksoi Clementinan elatuksen tämän kuolemaan asti.
.jpg)
Charles Stuart tunnusti tyttärensä Charlotten vuonna 1783 ja antoi hänelle arvonimen Albanyn kreivitär. Charlotte muutti isänsä luokse ja oli hänen seuralaisensa Roomassa suvulle annetussa Palazzo Mutissa tämän kuolemaan asti[10] vuonna 1788. Stuartin terveys oli ollut huono 1770-luvulta lähtien ja hänen sanottiin kärsivän astmasta, korkeasta verenpaineesta, turvonneista jaloista, mahahaavasta sekä alkolismista, joka paheni iän myötä. Hän kuoli sydänkohtaukseen (stroke) 67-vuotiaana. Charles Stuart on haudattu Pietarinkirkon kryptaan samaan Stuart-suvun kuninkaalliseen hautaan isänsä Jamesin ja veljensä Henryn kanssa.
Charlotte Stuart oli ollut sairas jo pitkään ja kuoli alle kaksi vuotta isänsä jälkeen 36-vuotiaana maksasyöpään naimattomana, koska hän aviottomana tyttärenä ei ollut saanut isältään lupaa avioitua laillisesti itse.[11]
Charlottella oli kolme salassa isoisältään pidettyä lasta, joiden isä oli hänen rakastajansa Ferdinand Maximilien Mériadec de Rohan (1738–1813) Bordeaux'n arkkipiispa ja Cambrai'n prinssikardinaali, joka katolisena pappina ei voinut avioitua laillisesti. Tyttäret Marie Victoire Adelaiden (s. 1779), Charlotte Maximilienne Amélien (s. 1780) ja poika Charles Edward Stuartin, kreivi Roehenstartin (noin 1784–1854) elivät ensin Ranskassa ja heidät kasvatti Sveitsissä Charlotten äiti Clementina Walkinshaw ja heidän todellinen henkilöllisyytensä piilotettiin valenimien avulla. Charlotte piti heihin yhteyttä tiheällä kirjeenvaihdolla ja toivoi loppuun asti että Charles-isä sallisi Clementinan tulla Roomaan.[12][10][13]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Charles Edward, the Young Pretender | British prince | Britannica www.britannica.com. Viitattu 17.10.2022. (englanniksi)
- ↑ Hill, S: Bonnie Prince Charlie and the Jacobites Scottish History Online. Arkistoitu 17.7.2011. Viitattu 19.5.2008.
- ↑ Encyclopaedia Britannica britannica.com.
- ↑ Bongie, Laurence: The Love of a Prince – Bonnie Prince Charlie in France, 1744–1748., s. 2. Vancouver: University of British Columbia Press, 1986. ISBN 978-0774802581.
- ↑ McLynn, Frank: The Jacobites, s. 35. Lontoo: Routledge & Kegan Paul, 1975. ISBN 978-0710201652.
- ↑ Douglas, Hugh: Charles Edward Stuart, s. 249. Lontoo: Hale, 1975. ISBN 978-0709148159.
- ↑ Douglas, Hugh: Charles Edward Stuart, s. 242. Lontoo: Hale, 1975. ISBN 978-0709148159.
- ↑ Mann, Stephanie A.: Pope Clement XIII and the Hanoverians Supremacy and Survival: The English Reformation. 7.3.2017.
- ↑ The Peerage - A genealogical survey of the peerage of Britain as well as the royal families of Europe thepeerage.com.
- ↑ a b Kybett, Susan MacLean: Bonnie Prince Charlie: A Biography, s. 311, 312. Lontoo: Unwin, 1988. ISBN 978-0044403876.
- ↑ Pininski, Peter: Bonnie Prince Charlie. A Life, s. 88. Amberley, 2010. ISBN 978-1-84868-194-1.
- ↑ Pininski, Peter: ”The Stuart's Last Secret, the Children of Charlotte Duchess of Albany”, Corp, Edward (toim.), The Stuart Court in Rome: The Legacy of Exile, s. 111. Ashgate Publishing, Syyskuu 2003. ISBN 0-7546-3324-1.
- ↑ Sherburn, George: Roehenstart: A Late Stuart Pretender. Being an Account of the Life of Charles Edward August Maximilien Stuart Baron Korff Count Roenenstart. University of Chicago, 1960.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Charles Edward Stuart Wikimedia Commonsissa
