Wikipedia

Kardinaalinepos

nimitys kardinaalille, joka on saanut virkansa paavina olleelta sukulaiselta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 14. joulukuuta 2007 kello 16.57 käyttäjän Green Bonsai (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Kardinaalinepos (lat. cardinalis nepos;[2] ital. cardinale nipote[3]) merkitsi kardinaalia, jonka nimittänyt paavi oli tämän sukulainen. Yleensä kyseessä oli juuri eno tai setä.

Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Pietro Ottoboni, viimeinen kardinaalinepos.[1]

Paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkuna keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvulla.[4] Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen Romanum decet pontificem -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan.[5]

Kardinaalinepokset olivat aikanaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö.[6] Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin epäkohtaiseksi järjestelmäksi, minkä johdosta se lopetettiin asteittain 1600-luvulla.[6] Viimeinen kardinaalinepos oli Pietro Ottaboni – jota ei pidä sekoittaa paavi Aleksanteri VIII:n, jolla myös oli sama nimi. Ottabonin kuoltua kardinaalineposten nimittäminen lopetettiin, ja kardinaalineposten paikan kardinaalikollegion johtajana otti kardinaalivaltiosihteeri.

Historia

Kardinaalinepoksien instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa aina 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien historia liittyi läheisesti paaviuden historiaan, ja kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä myös silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin suurella varmuudella todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa.[7] Vuodesta 1566 vuoteen 1962 kardinaalinepokselle kuului myös paavillisen kuurian voimakkaan viraston johto, minkä kautta kardinaalinepokset olivat paaviin vaikuttavien taustavaikuttajien lisäksi myös virallisessa asemassa kirkon sisällä. Vasta 1700- ja 1800-luvuilla kardinaalinepoksien valta alkoi huomattavasti laskea samalla, kun vastaavasti kardinaalivaltiosihteerien valta nousi. Viimeistään paaviuden maallisen vallan kadotessa nepotistisuus hävisi paavien toiminnasta.

Ennen vuotta 1566

 
Ranuccio Farnese, josta Paavali III teki kardinaalin vain viidentoista vuoden iässä.

Vuonna 1059 annettu paavi Nikolaus II:n säädös In Nomine Domini oli perustana kardinaalien keskinäiselle hierarkialle, jossa kardinaalit jakautuivat kardinaalipiispoihin, kardinaalidiakoneihin sekä kardinaalipappeihin, mikä myös mahdollisti eriarvoisuudet kardinaalineposten ja muiden kardinaalien välillä.[8] Ensimmäinen tunnettu kardinaalinepos oli vuoden 1015 tienoilla kardinaaliksi nimitetty Lotario-niminen mies, joka oli nimittäjänsä paavi Benedictus VIII:n serkku.[9] Benedictus VIII ei nimittänyt ainoastaan yhtä sukulaistaan kardinaaliksi, vaan hän myös teki veljestään Giovannista, josta myöhemmin tuli paavi Johannes XIX, sekä serkustaan Teofilattosta – myöhemmin Benedictus IX – kardinaalidiakoneita.[9] Ensimmäisten kardinaalineposten joukkoon kuuluu myös Anselmo da Baggio Luccasta, josta hänen veljensä tai mahdollisesti setänsä tai enonsa paavi Aleksanteri II teki kardinaalinsa.[9]

Vuosina 1342–1352 hallinnut paavi Klemens VI rikkoi edeltäjiensä ennätykset kardinaalineposten nimittämisessä nimittäen 20. syyskuuta 1342 viisi sukulaistaan kardinaaleiksi samana päivänä. Kardinaalineposten määrää hillitäkseen vuonna 1464 pidetty kirkolliskokous päätti asettaa rajan, jonka mukaan kardinaalinepoksia sai kohottaa virkaansa vain yhden kerrallaan.[10] Viides lateraanikonsiili taas julisti vuonna 1514, että sukulaisista välittäminen oli suositeltavaa, ja että kardinaalineposten nimittäminen oli yleensä myös suositeltavaa, ja joissain tapauksissa sen katsottiin olleen oikeutettua, jotta perheenjäsenistä voitaisiin pitää huolta.[11][12]

Tiedosto:Alexander VI.jpg
Paavi Aleksanteri VI kuvattuna kolikkoon. Aleksanteri VI nousi itse paavinistuimelle nepotismin kautta, ja hän suosi myös omia sukulaisiaan. Aleksanteri VI:n valitsemasta kardinaalista tuli myöhemmin paavi Paavali III, joka hänkin harjoitti nepotismia.

Esimerkkinä paavien harjoittamasta nepotismista kardinaalinimitysten suhteen ja siitä seuranneesta paavinistuimen turmeluksesta voidaan pitää 1400-luvulla hallineen paavi Calixtus III:n toimintaa. Borgian perheeseen kuulunut paavi Calixtus III teki kahdesta veljenpojastaan kardinaalin. Toisesta nepotistisesti nimitetystä kardinaalista tuli myöhemmin Aleksanteri VI, joka tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä historian huonomaineisimpana paavina, ja hänen aikanaan paavius oli selvässä alennustilassa.[13] Paavi Aleksanteri VI harjoitti itsekin nepotismia, ja hän jopa suunnitteli Kirkkovaltion antamista pojalleen.[13] Aleksanteri VI nosti myös rakastajattarensa veljen Alessandro Farnesen kardinaaliksi, ja tästä tuli myöhemmin paavi Paavali III. Paavali III jatkoi perinteitä valitsemalla kaksi veljenpoikaansa – iältään 14 ja 16 vuotta – kardinaaleiksi.

Kardinaalineposten nauttimasta vallasta kertoo vuosina 1555–1559 hallinneen paavi Paavali IV:n vanhoina päivinään antama lausunto, jonka mukaan hän oli "langennut lähes täydellisesti kardinaalinepostensa vaikutusvallan alle".[14] Toinen kardinaalinepoksensa vallassa ollut paavi oli vuosina 1559–1565 paavina toiminut Paavali IV, joka vuosina 1561–1565 siirsi yli 350 000 silloista Italian scudia sukulaisilleen.[15]

Vuodesta 1566 vuoteen 1692

Vuonna 1563 loppuneen Trenton kirkolliskokouksen jälkeen paavi Pius V perusti paavilliselle kuurialle viraston, jonka tehtväksi tuli pitää huolta joistakin Kirkkovaltion sisäisistä asioista sekä huolehtia Pyhän istuimen ulkopoliittisista suhteista. Tätä virastoa johtamaan Pius V valitsi sukulaisensa, kardinaali Michele Bonellin.[16]

Kardinaalinepokset pääsivät myös Paavali V:n jälkeen tärkeisiin tehtäviin paavillisessa kuuriassa, ja näin kardinaalinepoksen virasta tuli yksi kuurian johtavista tehtävistä. Kardinaalinepokset tunnettiinkin vaikutusvaltaisina hahmoina paavillisessa hovissa, ja historioitsijat ovat paikoin käyttäneet kardinaalinepoksista nimityksiä "pääministeri", "alter ego"[16] ja "varapaavi".[17] Kardinaalinepoksesta kehittyi kulloisenkin paavin ensimmäisinä virkaan vihkittävä kardinaali, jonka "luomista" kardinaaliksi juhlistettiin perinteisesti Castel Sant'Angelon tykinlaukauksilla.[18]

 
Ludovico Ludovisi, aikakautensa vaikutusvaltaisin kardinaalinepos.

Avignonin vankeuden aikana kardinaalinepos oli vastuussa Comtat Venaissin – minne Avignonin vankeuden aikaiset paavit olivat asettuneet – hengellisestä hallinnosta, sillä paavi Sixtus IV päätti 1475 nimittää Avignonille arkkipiispa, mihin tehtävään hän valitsi sukulaisensa Giuliano della Roveren.[19]

Kardinaalinepos oli paikoin myös kirjeenvaihdon välityksellä yhteistoiminnassa kaikkien paavin diplomaattien eli nuntiusten kanssa, minkä lisäksi hän oli myös kahden paavilliseen kuuriaan kuuluvan kongregaation prefekti.[11] Kardinaalinepos oli myös korkea sotilaallinen johtaja paavin armeijassa ja "kanava, jonka läpi virtasivat yhtä tietä hyödyt ja yhtä tietä kulta".[18][20] Suuresta vaikutusvallastaan kardinaalinepos pääsi kuitenkin nauttimaan vain siinä tapauksessa, että paavinistuimella istui heikko johtaja. Useimmissa tapauksissa kardinaalinepokset olivat ainoastaan hallitsevan paavin de facto kumileimasimia.[11] Paikoin kardinaalinepos ei edes ollut paavinistuimella olevan sukulaisensa nimittämä, vaikka kardinaalinepos olikin, sillä esimerkiksi kun paavi Leo XI menehtyi ennen kuin ehti nimittää kardinaalinepoksen virkaansa, hoiti paavin seuraaja tämän nimityksen.[21]

” Paavin veljenpoika kuolee kahdesti – toisen kerran kuten kaikki muutkin, ensimmäisen kerran, kun hänen setänsä kuolee.

–Kardinaali Albani[22] 		”

Yksi huippukohta kardinaalineposten vallassa saavutettiin vuosina 1621–1623 välillä hallineen paavi Gregorius XV:n aikana. Hänen kardinaalinepoksensa Ludovico Ludovisi tunnettiin liikanimellä il cardinale padrone (vapaasti suomennettuna "kardinaalijohtaja"), minkä lisäksi hänelle oli kerääntynyt virastaan joukko erilaisia hyötyjä, kuten Bolognan hiippakunta.[17] Yhteensä Ludovico nettosi yli 200 000 scudia etuisuuksistaan, minkä lisäksi hänen on katsottu nauttineen rajoittamattomampaa auktoriteettia kuin yksikään häntä edeltänyt kardinaalinepos.[23]

Kardinaalinepoksien erilaiset etuisuudet eivät aina jääneet pelkästään heidän itsensä käyttöön, sillä kardinaalinepoksilla oli oikeus tehdä facultas testandi -nimellä tunnettu asiakirja. Siten kardinaalinepos saattoi testamentata etuisuuksistaan koituvat tulot jollekin sukulaiselleen.[17]

” Fabio Chiginä minulla on perhe. Aleksanteri VII:nä minulla ei ole. Sinä et tule löytämään minun nimeäni mistään Sienan nimirekistereistä.[24]

–paavi Aleksanteri VII, joka nimitti kaksi kardinaalineposta.[25] 		”

Kaikki kardinaalinepokset eivät olleet kardinaalinepoksia sanan varsinaisen määritelmän mukaan, vaikkakin heidän voidaan katsoa olevan kardinaalinepokseja siksi, että he saivat virkansa paaviin liittyvien sukulaissuhteidensa kautta. Tällaisia kardinaalinepoksia olisivat esimerkiksi ne kardinaalit, joilla oli läheisiä sukulaisia, jotka taas olivat esimerkiksi naimisissa hallitsevan paavin sukulaisien. Esimerkkinä voidaan pitää paavi Klemens X:tä, joka teki Paoluzzi-Altieri –nimisestä miehestä kardinaalin, koska tämän sukulainen oli aiemmin nainut Klemens X:n suvun ainoan perijän.[26] Toinen esimerkki voisi olla Olimpia Maidalchini, jotka monet historioitsijat pitävät Innocentius X:n de facto kardinaalinepksena. Maidalchini, joka oli paavin sukulainen tämän lähisukulaisen avioliiton kautta, ei itse voinut nousta kardinaaliksi, koska oli nainen. Käytännössä Maidalchini nautti selvää kardinaalinepoksen valtaa, sillä paavi teki tämän pojasta, myöhemmin veljenpojasta ja tämän jälkeen vielä serkusta kardinaalin.[27]

Kardinaalineposjärjestelmä perustui nepotismille. Niinpä paavi Innocentius XI:n nousi piispanistuimelle ei vaikuttanut järjestelmän kannalta hyvältä: uusi paavi oli hyväksynyt valintansa vain sillä ehdolla, että kardinaalikollegio sallisi hänen uudistusohjelmansa. Tähän ohjelmaan kuului esimerkiksi nepotismin kieltäminen.[4] Joka tapauksessa Innocentius XI ei onnistunut suunnitelmissaan menetettyään kardinaaliensa enemmistön tuen suunnitelmilleen.[28] Hänen seuraajansa, vuosina 1689–1691 hallinnut paavi Aleksanteri VIII oli tiettävästi viimeinen paavi, jonka tiedetään nimittäneen kardinaalinepoksen itselleen.[4] Kyseinen kardinaalinepos oli nimeltään Pietro Ottoboni.[29]

Vuodesta 1692 eteenpäin

 
Paavi Innocentius XII lakkautti kardinaalinepoksille luodun kuurian viraston, ja vastapainoksi vahvisti toisia virastoja.

Aleksanteri VIII:n kuoleman jälkeen konklaavi valitsi hänen seuraajakseen Innocentius XII:n. Heti valintansa jälkeen Innocentius XII hyökkäsi nepotismia vastaan, sillä se oli ollut yksi eniten paavien arvovaltaa heikentäneitä tekijöitä. Innocentius julisti bullassaan, että paavit eivät enää koskaan saisi luovuttaa kiinteistöjä, toimistoja tai tulonlähteitä sukulaistensa käyttöön, ja kardinaaliksi paavi saisi nimittää sukulaisensa vain, jos tämä olisi "muutoin sopiva". Bulla myös määräsi, että paavin sukulaisista korkeintaan yksi saisi olla kardinaali, ja että paavi saattoi myöntää sukulaisilleen korkeintaan 12 000 scudin avustuksia.[11][30][31] Innocentius XII myös panosti hyväntekeväisyyteen todeten: "Köyhät ovat veljenpoikiani", asettaen näin tulonsiirtonsa vähävaraisille vastakkain edeltäjiensä harjoittaman nepotismin kanssa. Innocentius XII:n säädökset otettiin myöhemmin osaksi kanonista lakia.[32]

Paavi Innocentius XII:n nepotisminvastaisesta taistelusta huolimatta ainoastaan kolme kahdeksasta 1700-luvun paavista ei saanut lähisukulaistaan kardinaaliksi.[33] Näitä nepotistisesti nimitettyjä kardinaaleja ei kuitenkaan lasketa varsinaisiksi kardinaalinepoksiksi, koska Innocentius XII oli lakkauttanut kardinaalinepoksille luodun kuurian viraston. Siten käytännössä 1700-luvun paavien kardinaaleiksi nostetut sukulaiset olivat epävirallisia kardinaalinepoksia, eli pikemminkin tavallisia kardinaaleja, mutta nepostismin kautta virkaansa nousseita.

Paikoin kardinaalikollegio myös kehotti 1700-luvun paaveja nimittämään itselleen kardinaalinepokseja. Taustalla saattoi esimerkiksi olla hallitsevan kardinaalinepoksen huono maine tai kelpaamattomuus kollegiolle, ja tätä tilannetta tasoittaakseen kardinaalikollegio saattoi ehdottaa paaville tämän korvaamista jollain toisella veljenpojallaan. Esimerkkinä voidaan pitää kardinaalikollegion kehotusta vuosina 1724–1730 hallinneelle Benedictus XIII:lle. Kollegio toivoi, että paavi Benedictus XIII asettaisi oman kardinaalinepoksen, joka sitten korvaisi hänen silloisen huonomaineisen nepoksensa Niccolò Coscian.[25]

1700-luvun epävirallisten kardinaalinepoksien valta aleni suuresti suhteessa aikaisempiin kardinaalinepokseihin samalla kun taas kardinaalivaltiosihteerin valta vastaavasti kasvoi.[25] Tästä huolimatta paavin lähisukulaisilla oli olemassa mahdollisuus saada huomattavaa valtaa tästä, mitä käyttikin hyväkseen Neri Corini, joka oli 1700-luvun epävirallisista kardinaalinepokseista vaikutusvaltaisin. Hänen vaikutusvaltaisuutensa johtui pääosin paavi Klemens XII:n korkeasti iästä ja sokeudesta.[25] Kardinaalinepoksien hetkellinen vallanlisäys ei kuitenkaan kestänyt kauan, kuten selviää Hugh Walpolen Benedictus XIV:n kuvauksesta "paavina ilman veljenpoikia".[34]

Vuoden 1800 konklaavi nosti paaviksi Pius VII:n. Hän vierasti kardinaalineposjärjestelmää ja nepotistisen ratkaisun sijasta tukeutui kardinaalivaltiosihteeriinsä Ercole Consalviin.[35] 1800-luvun aikana ainoa kardinaali, joka oli läheistä sukua paaville, oli Gabriel della Genga Sermattei. Hänen lähisukulaisensa oli paavi Leo XII, vaikkakin kardinaaliksi hän nousi vasta tämän seuraajan seuraajan Gregorius XVI:n aikana.[36] 1800- ja 1900-luvuilla paavillinen nepotismi eli viimeisiä aikojaan, vaikkakin vielä paavi Leo XIII teki veljestään Giuseppe Peccistä kardinaalin.

 
Paavi Leo X kahden serkkunsa kanssa. Heistä oikealla on tuleva paavi Klemens VII.

Paaviuden kokema maallisen vallan menetys, Kirkkovaltion tuho, Vatikaanin vankeus ja lateraanisopimukset johtivat lopullisesti siihen, että paavien politikointi omien sukulaistensa hyväksi katosi.[11]

Kardinaalinepoksien rooli konklaaveissa

Jopa vielä 1700-luvulla kardinaalinepoksien osuus paavinvaaleissa eli konklaaveissa oli huomattavaa. Kardinaalin lähisukulaisena olleen paavin kuoleman jälkeen nämä olivat oletettuja ehdokkaita jatkamaan sukulaistensa politiikkaa paavinistuimella. Historiasta tunnetaan esimerkiksi asiakirja nimeltä Ricordi dati da Gregorio XV al cardinale Lodovisio suo nipote, eli Gregorius XV:n muistoadressi kardinaalinepokselleen Lodovisiolle. Asiakirjassa paavi tarjosi sukulaiselleen ohjeita siitä, miten toimia tulevassa konklaavissa.[37]

Analysoimalla viittä paavillista konklaavia välillä 1605 ja 1644 huomataan, etteivät kardinaalinepokset huolimatta vaikutusvallastaan juurikaan saaneet valitsemiaan kandidaatteja nostettua paavinistuimelle.[38] Huolimatta kardinaalinepoksien asteittaisesta epäonnesta konklaaveissa, kuitenkin osa heistä nousi itse piispanistuimelle sukulaisensa kuoleman jälkeen. Esimerkiksi kaksi veljenpoikaansa kardinaalinepoksiksi kohottanut paavi Paavali III oli itsekin aikanaan nimitetty kardinaaliksi nepotismin kautta, ja hänet kardinaaliksi nimittänyt paavi oli myös astunut kardinaaliksi sukulaisensa ansiosta.

Jälkivaikutukset

 
Gregorius XV:n ja hänen kardinaalinepoksensa hautamonumentti.

Nepostismia tunnetaan useissa eri muodoissa, ja sitä esiintyy usein erilaisten vaikutusvaltaisten historiallisten instituutioiden yhteydessä. Paavallisen nepotismin liittyminen juuri veljen- tai sisarenpoikien käyttöön johtui pääosin katolisen kirkon selibaattisäännöistä, ja jatkaakseen politiikkaansa kuolemansa jälkeen monet paavit turvautuivat jälkeläistensä puutteessa muihin lähisukulaisiinsa. Kardinaalinepokset olivat siten yksi keino säilyttää "paavillinen dynastia" suvun hallussa ja kontrolloida kardinaalikollegiota vielä paavin kuoleman jälkeen. Samoin kardinaalinepos oli yksi keino huolehtia, että paavin suku pääsi nauttimaan viran tuomista etuoikeuksista vielä paavin kuolemankin jälkeen.

Kardinaalineposjärjestelmää kritisoitiin jo 1600-luvulla, esimerkkinä Gregorio Letin kirja Papal Nepotism, or the True Relation of the Reasons Which Impel the Popes to make their Nephews Powerful vuodelta 1667. Kritiikkiä ei kuitenkaan siedetty kirkossa, ja kaikki Letin kirjat joutuivat kiellettyjen kirjojen indeksiin Index Librorum Prohibitorumin. [39] Vielä vuoden 1913 Catholic Encyclopedia puolusti kardinaalineposjärjestelmää.

Kardinaalinepoksien menettäessä valtansa ja kyseisen instituution kadotessa korvaavaksi viraksi kirkon sisällä nousi kardinaalivaltiosihteeri. Kardinaalivaltiosihteeri oli kuurian sihteeri sekä valtiosihteeristön johtaja.[40] Nykypäivänä kardinaalivaltiosihteeri on korvannut kokonaan kardinaalinepoksen tehtävät, ja valtiosihteeristö onkin paavillisen kuuria tärkein virasto.[40] Nykyisin se vastaa pääosin maallisten hallitusten ulkoministeriötä.[40] Joidenkin paavien, esimerkiksi vuosina 1566–1572 hallinneen Pius V:n aikana kardinaalinepos ja kardinaalivaltiosihteeri olivat yksi ja sama.[41]

Kardinaalinepokset paaveina ja pyhimyksinä

 
Charles Borromeo, toinen ainoastaan kahdesta kanonisoidusta kardinaalinepoksesta. Kardinaalinepos hänestä tuli 1. tammikuuta 1560.[42]

Monet kardinaalinepokset olivat pelkkiä kardinaaleja koko ikänsä, eivätkä koskaan kohonneet korkeammalle. Paavit nimittivät mitä erilaisimpia sukulaisiaan kardinaaleiksi, ja niinpä kardinaalinepoksien kirjavaan joukkoon kuului historian saatossa esimerkiksi poikia – tunnustamattomia lapsia ja adoptoituja – veljiä, veljen- tia sisarenpoikia, serkkuja ja jopa setiä.[4][5] Kuitenkin näistä veljen- ja sisarenpojat olivat yleisimpiä kardinaalinepoksia.

Neljätoista kardinaalinepokseksi päässeistä nousi myöhemmin vielä ylemmäs paavinistuimelle. Paaviksi valitut kardinaalinepokset olivat Johannes XIX, Benedictus IX, Anastasius IV, Gregorius IX, Aleksanteri IV, Hadrianus V, Gregorius XI, Bonifatius IX, Eugenius IV, Paavali II, Aleksanteri VI, Pius III, Julius II, and Klemens VII. Tämän lisäksi kahdesta kardinaalinepoksesta tuli pyhimys: Charles Borromeo ja Sant'Anselmo da Baggio.

Lista on kuitenkin jokseenkin epätäydellinen, sillä osa tulevistap aaveista oli epävirallisia kardinaalinepoksia, joita ei ole sijoitettu samaan kastiin "oikeiden" kardinaalinepoksien kanssa. Esimerkiksi osa vastapaaveista nimitti itselleen kardinaalinepoksia. Toisen epävirallisen kardinaalinepostyypin muodostivat ne kardinaalit, jotka olivat sukua paaville, mutta jotka kohosivat kardinaaliksi jonkun muun paavin avustuksella. Tästä esimerkkinä voidaan pitää Leone -nimistä miestä, joka oli paavi Leo VI:n veli, mutta joka pääsi kardinaaliksi paavi Johannes XI:n nimittämänä. Myöhemmin Leonesta tuli paavi Leo VII.[43] Samoin paavit Honorius IV, Celestinus IV[44] ja Paavali I[45] olivat Leonen tapaisia epävirallisia kardinaalinepoksia.

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Ottobonin jälkeiset kardinaalinepokset olivat epävirallisia, eivätkä he Ottobonin tavoin johtaneet paavillisen kuurian virastoa.
  2. ↑ Cardinale, Hyginus Eugene. 1976. The Holy See and the International Order. Maclean-Hunter Press. sivu 133.
  3. ↑ Burckhardt, Jacob, and Middlemore, Samuel George Chetwynd. 1892. The Civilisation of the Renaissance in Italy. Sonnenschein. sivu 107.
  4. ↑ a b c d Bunson, Matthew. 1995. "Cardinal Nephew." The Pope Encyclopedia. Crown Trade Paperbacks. ISBN 0-517-88256-6.
  5. ↑ a b Vidmar, John. 2005. The Catholic Church Through The Ages: A History. Paulist Press. ISBN 0-8091-4234-1. sivu 170. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”vidmar” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  6. ↑ a b Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2. s. 9-10
  7. ↑ Yleensä kardinaalinepos oli pelkkä hallitsevan paavin kumileimasin. Lähde: Reinhard, Wolfgang, Levillain, ed., 2002. Nepotism, sivut 1031–1033.
  8. ↑ Miranda, Salvator: Essay of a General List of Cardinals (112-2006) fiu.edu. Viitattu 23. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Miranda, Salvator: General list of Cardinals: XI Century (999–1099) fiu.edu. Viitattu 23. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  10. ↑ Burke-Young, Francis A.: The election of Pope Paul II (1464) fiu.edu. Viitattu 23. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  11. ↑ a b c d e Reinhard, Wolfgang, Levillain, ed., 2002. Nepotism, sivut 1031–1033
  12. ↑ The Fifth Council of the Lateran declared in 1514 that the care of relatives was to be commended, and the creation of cardinal-nephews was often recommended or justified based on the need to care for indigent family members.
  13. ↑ a b Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 59
  14. ↑ Setton, Kenneth Meyer. 1984. The Papacy and the Levant (1204–1571). ISBN 0-87169-114-0. sivu 639
  15. ↑ Ekelund, Robert B., Jr., Herbert, Robert F., ja Tollison, Robert D. 2004, lokakuu. "The Economics of the Counter-Reformation: Incumbent-Firm reaction to market entry." Viitattu 23. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  16. ↑ a b Laurain-Portemer, Madeleine, Levillain, ed., 2002. Superintendent of the Ecclesiastical State, sivut 1467–1469
  17. ↑ a b c Hsia, Ronnie Po-chia. 2005. The World of Catholic Renewal, 1540–1770. Cambridge University Press. ISBN 0-521-84154-2. sivu 102.
  18. ↑ a b Pirie, Valérie: The Triple Crown: An Account of the Papal Conclaves: Preliminary Chapte pickle-publishing.com. Viitattu 23. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  19. ↑ Hakusana "Avignon" vuoden 1913 Catholic Encyclopedia -teoksessa
  20. ↑ "Channel through which flowed benefices one way and gold the other"."
  21. ↑ Signorotto, Gianvittorio, and Visceglia, Maria Antonietta. 2002. Court and Politics in Papal Rome, 1492–1700. Cambridge University Press. ISBN 0521641462. sivu 144
  22. ↑ Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. ISBN 0198269196. sivu 305
  23. ↑ von Rankle, Leopold. 1848. The History of the Popes. p. 307.
  24. ↑ As Fabio Chigi, I had a family. As Alexander VII I have none. You won't find my name anywhere in the baptismal registers of Siena.
  25. ↑ a b c d Chadwick, 1981, p. 305. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”c305” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  26. ↑ Catholic Encyclopedia (1913) hakusanalla Pope Clement X
  27. ↑ Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. ISBN 0198269196. sivu 303
  28. ↑ Chadwick, Owen. 1981. The Popes and European Revolution. Oxford University Press. ISBN 0198269196. sivu 304.
  29. ↑ Catholic Encyclopedia (1913) hakusanalla Roman Curia
  30. ↑ Standen, Edith A. 1981. Tapestries for a Cardinal-Nephew: A Roman Set Illustrating Tasso's "Gerusalemme Liberata. Metropolitan Museum Journal. 16: 147–164.
  31. ↑ Chadwick, 1981, p. 305.
  32. ↑ Miranda, Salvator: Guide to documents and events (76–2005) fiu.edu. Viitattu 30. marraskuuta 2007.
  33. ↑ Chadwick, 1981, sivu 304
  34. ↑ Wilcock, John: Popes and Anti-Popes ojaiorange.com. Viitattu 30. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  35. ↑ Pirie, Valérie: The Triple Crown: An Account of the Papal Conclaves: XIXth Century (sivu 305) Spring Books.. Viitattu 30. marraskuuta 2007.
  36. ↑ Miranda, Salvador: Consistory of February 1, 1836 (VIII) fiu.edu. Viitattu 30. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  37. ↑ Signorotto and Visceglia, 2002, sivu 93.
  38. ↑ Signorotto and Visceglia, 2002, sivu 121.
  39. ↑ Ambrosini, Maria Luisa, and Willis, Mary. 1996. The Secret Archives of the Vatican. Barnes & Noble Publishing. ISBN 0760701253. sivu 138.
  40. ↑ a b c Simo Heininen: Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 10
  41. ↑ Setton, 1984, p. 912.
  42. ↑ Hakusana Pius IV vuoden 1913 Catholic Encyclopediassa
  43. ↑ Miranda, Salvator. 1998. "X Century (900-999). Viitattu 1. joulukuuta 2007
  44. ↑ Miranda, Salvator. 1998. "XIII Century (1198-1303) Viitattu 1. joulukuuta 2007
  45. ↑ Miranda, Salvator. 1998. "VIII Century (701-795)." Viitattu 1. joulukuuta 2007

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kardinaalinepos&oldid=3948280”