Lateraanisopimukset

Lateraanisopimuksiksi kutsutaan kolmea sopimusta, jotka solmittiin Benito Mussolinin käytännössä hallitseman Italian kuningaskunnan ja Pyhän istuimen välillä 1929. Sopimukset ratkaisivat Italian ja paavin välisen kiistan, joka oli syntynyt vuonna 1870, kun Italia liitti Rooman itseensä, mikä lakkautti Kirkkovaltion ja paavin maallisen vallan. Italia takasi paaville aseman, tuloja ja Pyhän istuimen käyttöoikeuden 1871, mutta se ei riittänyt katoliselle kirkolle, joka esitti tarvitsevansa riippumattomuuden maallisesta vallasta. Paavit julistautuivat "Vatikaanin vangeiksi" eivätkä esiintyneet julkisuudessa lähes kuuteen vuosikymmeneen.

Lateraanisopimuksien mukainen Vatikaanin alue.

Sopimuksen allekirjoittaminen.

Vuonna 1926 alkanut neuvotteluprosessi johti sopimuksiin, jotka allekirjoittivat kuningas Viktor Emanuel III, pääministeri Benito Mussolini ja kardinaali Pietro Gasparri paavi Pius XI:n puolesta. Sopimusten mukaan luotiin Vatikaanivaltio, jolle taattiin itsenäisyys. Paavilta edellytettiin ulkopoliittista puolueettomuutta. Sopimukset määrittivät katolisuuden Italian valtionuskonnoksi ja antoivat katoliselle kirkolle jonkin verran suoraa poliittista valtaa Italiassa. Sopimukset uudistettiin toisen maailmansodan ja Mussolinin kaatumisen jälkeen. Vuoden 1984 korvaava sopimus poisti muun muassa katolisuuden aseman Italian valtionuskontona.

Aiheesta muualla

• Kirkkovaltion uudelleenpystyttäminen, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 03.03.1929, nro 9, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot