Thessalonikalaisedikti

Thessalonikalaisedikti, joka tunnetaan myös nimellä Cunctos populus, julkaistiin 27. helmikuuta vuonna 380 keisarien Gratianuksen, Theodosius I:n ja Valentinianus II:n (joka kyseisenä aikana oli vain yhdeksän vuotta) määräyksestä.

Käskykirjeessä (edikti) julistettiin, että kristinuskon suuntauksesta, joka perustui Nikean kirkolliskokouksessa määriteltyyn kaanoniin, tuli valtakunnan virallinen uskonto. Kaikki sellaiset kristityt koulukunnat, jotka eivät noudattaneet kyseistä säädöstä, julistettiin kerettiläisiksi, kuten areiolaisuus ja pakanalliset kultit. Harhaoppien kitkemiseksi kaikilta kristinuskoa tunnustavilta vaadittiin Nikean kirkolliskouksen päätöslauselman mukaista uskontunnustusta. Tämä säädösteksti valmisteltiin alun perin Theodosius I:n kansliassa, mutta vasta Theodosius II lisäsi sen osaksi Theodosiuksen asetuksia. Uudessa laissa tunnustettiin myös kahden kirkon piispan, Aleksandrian ja Rooman piispan, ensisijaisuus teologisissa asioissa.

»Augustus keisarit Gratianuksen, Valentinianus II:n ja Theodosius I:n käskykirje Konstantinopolin kansalaisille.

Haluamme, että kaikki kansat, jotka ovat hallinnollisessa alamaisuudessamme, seuraavat apostoli pyhän Pietarin roomalaisille julistamia opetuksia. Tänä päivänä näitä opetuksia harjoittavat paavi Damasus I ja hänen apostolinen pyhyytensä Aleksandrian piispa Pietari II ja vahvistavat näin apostolisen opetuksen ja evankelisen dogman mukaisesti uskoa yhteen jumaluuteen kolmessa eri persoonassa (Kolminaisuusoppi); Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Niitä, jotka noudattavat tätä sääntöä, kutsutaan katolisiksi kristityiksi, sen sijaan niitä, jotka eivät tunnusta tätä oppia, pidetään tyhminä harhaoppisina, joilla ei ole oikeutta kokoontua kirkon nimissä. Heidät tullaan tuomitsemaan niin jumalallisella rangaistuksella kuin meidän auktoriteettimme valtuuttamalla oikeudellakin, jonka taivaallinen tuomari on meille suonut.

Thessalonikassa 3. päivänä maaliskuuta augustus keisari Gratianuksen viides konsulaatti ja augustus keisari Theodosiuksen ensimmäinen.»
(Codex Theodosianus XVI. I.2[1] )

Vaikka käskykirje julisti kristinuskon Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi, siitä ei kuitenkaan laadittu erityistä käytännön direktiiviä, ennen kuin Theodosius I julkaisi Theodosiuksen asetukset, jotka säätelivät vuosina 391 ja 392 Thessalonikalaisediktin täytäntöönpanoa.

Käskykirjeen seurauksetMuokkaa

Vuosina 391 ja 392 uudet asetukset eli Theodosiuksen asetukset tiukensivat pakanallisten kulttien ja niiden seuraajien palvonta- ja rituaalikieltoja ja mahdollistivat samalla pakanoiden vainot. Useita temppeleitä tuhottiin ja väkivallanteot pakanuuden kukistamiseksi laajenivat. Eräs tunnetuimmista tapauksista oli vuonna 392 Serapeionin temppelialueen tuhoaminen Aleksandriassa, minkä keskiössä oli Aleksandrian piispa Theofilos, jonka johtama munkkiarmeija tappoi lukuisia pakanoita heidän harjoittaessaan uskonnollisia rituaaleja. Arkkipiispa Johannes Khrysostomos järjesti fanaatikkojen retken Antiokiaan, minkä keskeisenä tarkoituksena oli temppelien purkaminen ja pakanauskovaisten surmaaminen. Gazan piispa Porfyrios puolestaan hävitti maantasalle kuuluisan Marnasin temppelin[2][3].

Vuonna 416 Itä-Rooman keisarin Theodosius II:n määräyksessä todettiin, että vain kristityillä oli oikeus hoitaa tuomarin tai muita julkishallinnon tehtäviä ja värväytyä armeijaan. Kaikkien ei-kristittyjen tuomareiden, virkamiesten ja armeijan upseerien oli jätettävä erohakemuksensa. Vuonna 423 Theodosius II julisti, että kaikki pakanalliset uskonnot olivat "paholaisen palvontaa", joiden harjoittamisesta määrättiin rangaistukseksi vankeutta ja kidutusta.

Keisari Valentinianus III antoi 17. heinäkuuta vuonna 445 ediktin, joka lisäsi merkittävästi Rooman piispan auktoriteettia ja valtaa lännessä. Tämä käskykirje, joka ei ollut voimassa valtakunnan itäosissa, myönsi täydet valtuudet ylimpään tuomiovaltaan paaville. Käsky kuului: ”Mitään ei saa tehdä Rooman kirkon auktoriteettia vastaan tai ilman sen lupaa”[4].

Useissa tapauksissa toisiaan seuraavien keisarien politiikka perustui oletukseen, että valtakunnan yhtenäisyys vaati myös uskonnollista ykseyttä. Siksi Justinianus I asetti voimakkaita rajoituksia kaikille ei-kristillisille uskonnoille. Vuonna 527 kaikki pakanat ja harhaoppiset menettivät valtion virkansa, arvonimensä ja opettajan pätevyytensä sekä julkisen palkkansa. Vuonna 529 Platonin Akatemia, joka oli ollut viimeinen aktiivisesti toiminut pakanallista (kreikkalaista) kulttuuria edustava paikka, määrättiin suljettavaksi ja Konstantinopolissa ja Vähässä-Aasiassa lukuisia pakanoita (käännytys) pakkokastettiin.[5] .

Historoitsijat ovat pitäneet Thessalonikalaisediktiä tärkeänä, sillä siitä alkoi tapahtumaketju, joka osoitti, että ”ensimmäistä kertaa uskonto-opillinen totuus asetettiin osaksi valtion lainsäädäntöä, jonka seurauksena uskonnollinen toisinajattelu muutettiin laillisesti (crimen publicum) julkiseksi rikokseksi. Tämän lain nojalla harhaoppisia voitiin vainota, pitää julkisesti vaarallisina henkilöinä ja valtion vihollisina”[6]. Huomattavaa myös on, että Rooman valtakunnan ja myöhemmin Ravennan eksarkaatin vallan aikana, joka kesti vuoteen 752, kirkolla ei ollut siviili- eikä rikosoikeudellista lainsäädäntövaltaa, joka koko kyseisen ajanjakson ajan pysyi valtion yksinoikeutena.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Codex Theodosianus XVI.I.2. la.wikisource.org.
  2. Craveri, Marcello: L'eresia, Mondadori, Milano, 1996
  3. Brown, Peter: La formazione dell'Europa cristiana, Laterza, Roma-Bari, 1995
  4. Ullmann, Walter: Il papato nel Medioevo, Laterza, Roma-bari, 1999
  5. Küng, Hans: Cristianesimo. Essenza e storia, Rizzoli, Milano, 1997
  6. Filoramo, G.: La croce e il potere. I cristiani da martiri a persecutori, Laterza, Bari-Roma 2011, p. xii