Roomalainen mytologia

Roomalainen mytologia tarkoittaa antiikin Rooman tarustoa. Se oli saanut voimakkaita vaikutteita kreikkalaisesta mytologiasta. Rooman perustamistarinan mukaan Rooman kaupungin perustivat Romulus ja Remus. Romulus ja Remus olivat veljeksiä, ja taru kertoo, että heidän äitinsä oli Alba Longan kuninkaan Numitorin tytär, papitar Rhea Silvia, ja heidän isänsä sodanjumala Mars. Rhea Silvian olisi papittarena pitänyt olla naimaton, mutta kun hän sai kaksoset, vauvat hylättiin korissa Tiberjokeen. Eräs susiemo oli tarun mukaan ottanut Romuluksen ja Remuksen huostaansa ja kasvattanut aikuisiksi.

Rooman keisariaikana runoilija Vergilius kirjoitti keisari Augustuksen toiveesta Roomalle ja Augustuksen suvulle sankarieepoksen Aeneis, joka kytkeytyi kreikan mytologiseen tarustoon ja etenkin Troijan sotaan. Vergiliuksen mukaan Troijan hävityksestä pelastunut sankari Aineias perusti roomalaisen sivilisaation Italian niemimaalle saatuaan jumalilta siihen kehotuksen.

Vahvasti uskonnollisuuteen taipuvainen Rooman kuningas Numa Pompilius yhdisti ja yhdenmukaisti vanhoista myyteistä oppirakennelman, josta tuli Rooman virallinen valtionuskonto ja joka tunnetaan hänen mukaansa Numan uskona.

Roomalaisten tärkeitä jumalia muokkaa

 
12 roomalaisen jumalan pantheonin alttari: Venus ja Mars Cupidon yhdistämänä, Juppiter, Minerva, Apollo, Juno, Neptunus, Vulcanus, Mercurius, Vesta, Diana ja Ceres. Marmoria, löydetty Gabiista (Italia), 1. vuosisata jaa.

Roomalaisilla oli myös täysin omia jumalia, kuten Bellona (Sodan jumalatar), Janus, laarit ja penaatit.

Jumalten taantuminen muokkaa

Roomalainen valtionuskonto alkoi menettää asemaansa erilaisille mysteeri- ja muille kulteille, joista suosituimmaksi nousi ennen pitkää Kristuksen kultti. Valtio pyrki säilyttämään valtionuskonnon asemaa määrittelemällä kristinuskon kielletyksi taikauskoksi (superstitio, vastakohtana oikea uskonto religio). Kristinuskon leviämistä yritettiin moneen otteeseen rajoittaa vainoilla. Vainot olivat aluksi katkonaisia. 200 jaa. alkaen vainot kuitenkin yleistyivät, mutta vuonna 310 ne loppuivat, kun keisari Konstantinus Suuri antoi roomalaisille uskonvapauden. Keisari Theodosius I teki kristinuskosta valtionuskonnon 380-luvulla.

Roomalaisten jumalat elävät edelleen aktiivisesti kirjallisuudessa ja länsimaisessa kulttuuriperinnössä.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. (Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund. 3. täydennetty painos (1. painos 1963). Helsinki: WSOY, 1993 (12. painos 2004). ISBN 951-0-18515-9.
  • Hänninen, Marja-Leena & Kahlos, Maijastina & Lehtonen, Ulla: Uskonnot antiikin Roomassa. Helsinki: Teos, 2012. ISBN 978-951-851360-8.
  • Kivimäki, Arto: Akilleen kantapäästä Zeuksen salamaan. Kuvittanut Matti Mustonen. Hämeenlinna: Karisto, 1999. ISBN 951-23-3917-X.
  • Lilja, Saara: Antiikkia ja myyttejä. Helsinki: WSOY, 1990 (2. painos 1999). ISBN 951-0-16609-X.
  • Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-061-9.

Aiheesta muualla muokkaa