Wikipedia

Temppeliherrain ritarikunta

hengellinen ritarikunta, joka vaurastui ristiretkiaikana pankki- ja sotatoiminnalla
(Ohjattu sivulta Temppeliherra)

Temppeliherrain ritarikunta (lat. Pauperes commilitones Christi Templique Solomonici, "Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit") oli keskiajalla ristiretkien aikaan perustettu veljeskunta, joka vaikutti laajalti Euroopassa ja Lähi-idässä vuosina 1119–1307. Temppeliherrain ritarikunta oli ensimmäinen hengellisistä ritarikunnista, ja sen säännöt ja organisaatio olivat esikuvana useille muille ritarikunnille. Temppeliherrat olivat alun perin vaatimattomia soturimunkkeja, mutta heidän järjestönsä kasvoi pian yhdeksi keskiajan Euroopan taloudellisesti vaikutusvaltaisimmista järjestöistä. Temppeliherrojen vaurauden kasvaessa heitä alettiin pelätä ja he alkoivat saada vihamiehiä. Ranskan kuningas Filip IV syytti tekaistuin perustein temppeliherroja jumalanpilkasta ja ristiretkien epäonnistumisesta, ja kuninkaan käskystä temppeliherrojen ritarikunta tuhottiin 1300-luvun alussa.[1]

Järjestö

muokkaa
 
Temppeliherrojen risti

Temppeliherrat olivat munkkiveljeskunta, ja ritarikunnan jäsenet vannoivat köyhyys- ja siveysvalan. Munkkien tavoin temppeliherrat osallistuivat päivän kaikkiin hetkipalveluksiin ja rukoilivat säännöllisesti. Uhkapeli, kiroileminen ja juovuksissa esiintyminen oli kielletty. Metsästää he saivat vain leijonia[2]. Temppeliherrat nukkuivat yhteisissä makuusaleissa ja söivät ateriansa yhdessä. He eivät kuitenkaan eläneet munkkien tavoin luostarissa, eikä heiltä edellytetty samanlaista omistautumista pyhille teksteille, sillä useimmat temppeliherrat eivät olleet saaneet koulutusta, eivätkä he osanneet latinaa. Temppeliherrojen tärkein velvollisuus oli uskon puolesta sotiminen.[1]

Temppeliherrat saivat paavilta useita erivapauksia, jotka soivat heille muun muassa veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla, mikä johti heidän varallisuutensa ja vaikutusvaltansa nopeaan kasvuun. Osa ritarikunnan jäsenistä keskittyi pankkitoimintaan, sillä ristiretkeläiset uskoivat usein kalleutensa temppeliherrojen huostaan.

Ritarikunnan johdossa oli suurmestari, joka oli vastuussa ainoastaan paaville. Suurmestarista seuraava oli senesalkki ja hänestä seuraava marsalkka. Heidän alapuolellaan olivat provinssien komentajat eli mestarit, jotka toimivat suurmestarin alaisuudessa. Provinsseja olivat Antiokia, Akvitania, Apulia, Aragonia, Englanti, Jerusalem, Jerusalemin kuningaskunta, Kreikka, Poitou, Portugali, Provence, Saksa, Sisilia, Tripoli ja Unkari. Provinssit oli jaettu taloihin eli preceptoreihin, joilla jokaisella oli oma komentajansa. Lisäksi oli sekalainen ja vaihteleva valikoima näiden väliin mahtuvia viranhaltijoita, kuten valtakunnalliset tarkastajat, joista ainakin Maurice Druon mainitsee kirjassaan Rautakuningas Ranskan tarkastaja de Payraud'n.

Ritarikunnan jäsenet jakaantuivat neljään ryhmään:

  • ritarit, jotka muodostivat raskaan ratsuväen
  • asemiehet, jotka muodostivat kevyen ratsuväen ja jotka värvättiin alemmasta säädystä kuin ritarit
  • talonpojat, jotka huolehtivat ritarikunnan maaomaisuudesta
  • kappalaiset, jotka huolehtivat ritarikunnan hengellisistä tarpeista.[3]

Alun perin temppeliherrat jakautuivat kahteen luokkaan: ritareihin ja asemiehiin. Veljeskunnan ritarit olivat lähtöisin yläluokasta, ja he olivat saaneet sotilaskoulutuksen. Ritarit olivat ritarikunnan ylimmissä johtotehtävissä sekä palvelivat kuninkaiden ja paavin hovissa. Vain ritarit käyttivät temppeliherrojen tunnusmerkkiä, valkoista asetakkia, jossa oli punainen risti. Suurin osa jäsenistöstä oli asemiehiä, jotka olivat yleensä lähtöisin alemmista säädyistä. He pukeutuivat mustiin vaatteisiin ja toimivat sekä sotilaina että palvelijoina. Myöhemmin temppeliherroihin muodostettiin vielä kolmas luokka, kappalaiset, jotka vastasivat jumalanpalveluksista ja jäsenistön muista hengellisistä tarpeista. Vaikka naisten ei sallittu liittyä ritarikuntaan, näyttää temppeliherroilla olleen ainakin yksi nunnaluostari.[1]

Suurmestarit

muokkaa
 
Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay
  1. Hugues de Payens (1119–1136)
  2. Robert de Craon (1136–1147)
  3. Everard des Barres (1147–1151)
  4. Bernard de Tramelay (1151–1153)
  5. André de Montbard (1153–1156)
  6. Bertrand de Blancefort (1156–1169)
  7. Philippe de Milly (1169–1171)
  8. Odo de Saint Amand (1171–1179)
  9. Arnold de Torroja (1179–1184)
  10. Gérard de Ridefort (1184–1189)
  11. Robert de Sablé (1189–1193)
  12. Gilbert Hérail (1193–1200)
  13. Philippe du Plaissis (1201–1209)
  14. Guillaume de Chartres (1209–1218)
  15. Pierre de Montaigu (1218–1232)
  16. Armand de Périgord (1232–1244)
  17. Richard de Bures (1244–1247)
  18. Guillaume de Sonnac (1247–1250)
  19. Renaud de Vichiers (1250–1256)
  20. Thomas Bérard (1256–1273)
  21. Guillaume de Beaujeu (1273–1291)
  22. Thibaud Gaudin (1291–1292)
  23. Jacques de Molay (1292–1314)[4]

Historia

muokkaa

Synty

muokkaa
 
Munkki Bernhard Clairvauxlainen kehitti Temppeliherrojen säännöstön.

Temppeliherrain ritarikunnan syntyhistoria juontaa juurensa aina sydänkeskiajalle, jolloin lännellä oli kaksi päämäärää: pyrkiä pysäyttämään islamin eteneminen Euroopan mantereelle ja vallata Jerusalem. Vuonna 1095 paavi Urbanus II sanoi Clermontissa Ranskassa, että "antakaa niiden jotka ovat rosvoja tulla ritareiksi". Kristityt lähtivät ensimmäiselle ristiretkelle Palestiinaan 27. marraskuuta 1095 valloittaakseen Jerusalemin takaisin muslimeilta. Saavutettuaan voiton ristiretkeläiset perustivat neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, Jerusalemin kuningaskunnan.

Joulupäivänä vuonna 1119 yhdeksän ranskalaisritaria perusti Hugo Paynsilaisen (Hugues de Payens) ja Godfrey de Saint Adhemarin johdolla munkkiritarien veljeskunnan suojelemaan kristittyjä pyhiinvaeltajia Lähi-idässä[5]. Muut nimeltä tunnetut perustajat olivat Archambaud de Saint-Aignan, Payen de Montdidier, Geoffrey Bissot ja Rossal (tai Roland).[6] Perimätiedon mukaan heidän päämajansa sijaitsi Salomon temppelin raunioissa, minkä vuoksi ritarikunta otti viralliseksi nimekseen "Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit"[5]. Järjestö kuitenkin tunnettiin paremmin nimillä Temppeliherrain ritarikunta, Temppeliherrat tai Temppeliritarit. Joissain yhteyksissä kuulee myös käytettävän muotoja Temppelinherrat ja Temppelinritarit.

Vaikka monet vastustivat ajatusta hengellisestä ritarikunnasta, saivat temppeliherrat useiden maallisten ja kirkollisten johtajien tuen. Vuonna 1127 Hugo Paynsilainen teki kiertomatkan Eurooppaan, jossa useat aateliset ottivat hänet hyvin vastaan ja tekivät järjestölle huomattavia lahjoituksia.[1]

Troyesin kirkolliskokouksessa vuonna 1129 temppeliherrojen ritarikunta sai katolisen kirkon virallisen hyväksynnän, ja luultavasti kirkolliskokous antoi sisterssiläismunkki Bernhard Clairvauxlaiselle tehtäväksi temppeliherrojen säännöstön laatimisen.[1] Bernhard Clairvauxlaisesta tulikin ritarikunnan merkittävä liittolainen ja ystävä. Sääntöjen mukaan jäsenen tuli olla ritari ja aatelinen sekä luovuttaa omaisuutensa ritarikunnalle. Bernhardin ansiosta temppeliherrat saivat arvostusta ja paavi Honorius II:n tuen. Paavin vahvistuksen ritarikunta sai 1128[5]. Bernhard kirjoitti lisäksi vuonna 1136 kirjelmän ”Uuden ritarikunnan ylistys”, jossa hän puolusti ritarikuntaa sen kriitikkoja vastaan. Tämä kirjoitus edisti ritarikunnan kasvua merkittävällä tavalla.[1] Vuonna 1139 paavi Innocentius II määräsi, että ritarikunta oli kaikkien maallisten lakien yläpuolella ja vain paavin määräysvallan alainen[5]. Temppeliherrat saivat myös luvan rakentaa omat pyhäkkönsä eikä heidän tarvinnut maksaa kymmenyksiä[1] . Paavin tuen ja luottamuksen saavuttaminen oli Temppeliherroille tärkeä voitto ja yksi merkittävimmistä syistä järjestön vaikutusvallan kasvamiseen.

Nousu ja rappeutuminen

muokkaa

Jo järjestön alkuajoista lähtien Temppeliherrojen vauraus alkoi kasvaa. Vaikka kukin temppeliherra vannoi köyhyysvalan, ei se estänyt itse järjestöä vaurastumasta. Sekä Bernhard Clairvauxlaisen vaikutusvalta että paavin hyväksyntä johtivat siihen, että veljeskunta sai suuren määrän lahjoituksia sekä rikkaista aatelissuvuista tulevilta jäseniltään että varakkailta pyhiinvaeltajilta. Ritarikunta laajeni nopeasti, ja uusia preceptoreita perustettiin muiden muassa Antiokiaan, Aragoniaan, Portugaliin ja Tripoliin.

Toisen ristiretken aikaan ritarikuntaan kuului jo 600 ritaria, ja 1100-luvulla temppeliherrain ritarikunnasta tuli Syyrian ja Palestiinan suurimpia maanomistajia. Lisäksi temppeliherrat omistivat runsaasti rakennuksia ja tontteja Euroopassa, esimerkiksi Pariisissa sekä Lontoossa, jossa heillä oli muun muassa oma satamalaituri[7]. Vuosina 1191–1192 ritarikunta omisti koko Kyproksen saaren[7]. Ritarikunta aloitti pankkitoiminnan kyetäkseen paremmin hallinnoimaan paisuvaa omaisuuttaan. Temppeliherrat harjoittivat rahanlainaamista, vaikka kirkko oli kieltänyt koronkiskonnan laittomana toimintana.

Vuonna 1128 Temppeliritarit aloittivat tehokkaan rahoituskampanjan, jonka ansiosta he saivat uusia maa-alueita, rikkauksia ja jäseniä. He rakensivat mm. kirkkoja, viinitiloja ja tiilitehtaita. He myös kasvattivat viljaa, jonka sitten myivät toisiin maihin suojelemillaan vienti- ja tuontireiteillä. He uskottelivat, että rahoitusta käytettäisiin Jerusalemin puolustukseen, ja että anteliasta lahjoittajaa odottaisi jo paikka taivaassa. Kampanjan onnistuminen oli varhainen esimerkki Temppeliritarien taloudellisesta kyvykkyydestä.

Temppeliherrat loivat perustan nykyiselle pankkilaitokselle,[8] ja he keksivät muun muassa sekin esimuodon. Sen avulla kykeni nostamaan haluamansa summan rahaa missä tahansa temppeliherrojen omistamassa pankissa. Heidän luomiaan käytäntöjä ja periaatteita käytetään yhä nykyisessä pankkilaitoksessa.lähde? Vuoteen 1150 mennessä Temppeliherrain ritarikunnan tehtävä olikin muuttunut pyhiinvaeltajien suojelemisesta pankkitoiminnan harjoittamiseksi.

Temppeliherrat rikastuivat Lähi-idän ryöstämisellä nopeasti ja nousivat Euroopan merkittävimpien ja vaikutusvaltaisimpien ritarikuntien joukkoon. He pystyivät kouluttamaan jopa 300 ritaria 8 kuukaudessa. Enimmillään järjestöön kuului lähes 20 000 jäsentä, joista tosin vain kymmenesosa oli ritareita[7]. Heillä oli myös oma yksityinen laivastonsa, joka kuljetti maksua vastaan pyhiinvaeltajia ja tavaraa Pyhään maahan. Temppeliherrat pystyivät sotilaallisen voimansa turvin keräämään, varastoimaan ja kuljettamaan turvallisesti kultaharkkoja Euroopan ja Lähi-idän välillä. Aarrevarastojen verkko ja tehokas kuljetusorganisaatio tekivät temppeliherroista houkuttelevia pankkiireita niin kuninkaille kuin pyhiinvaeltajille.[1]

 
Temppeliherrat kokivat pahan sotilaallisen tappion Hattinin taistelussa.

Ritarikunnan sotilaallinen voima kasvoi samaa tahtia taloudellisen mahdin kanssa. Temppeliherrat olivat 1100-luvulla yhdessä johanniittain kanssa Lähi-idän parhaita sotilaita. Temppeliherrain sotilaallinen mahti alkoi kuitenkin ajan oloon murentua. Ristiretkeläiset, mukaan lukien suuri joukko temppeliritareita, kohtasivat 4. heinäkuuta 1187 Saladinin johtaman sotajoukon Hattinissa. Jo ennen taistelua suurin osa raskain haarniskoin varustetuista temppeliritareista nääntyi hengiltä paahtavassa auringonpaisteessa, ja loput kaatuivat tai teloitettiin. Temppeliherrain suurmestari Gérard de Ridefortin epäonnistuneet strategiat olivat osasyy ristiretkeläisten häviöön. De Ridefort joutui vihollisten käsiin, vaikka ritariston sääntöihin kuului taistella kuolemaan asti. Saladin vapautti de Ridefortin, joko lunnaita vastaan tai siksi, että hän oli suostutellut temppeliritareita luovuttamaan hänelle tärkeän linnoituksen. Saladin valtasi Jerusalemin kaksi kuukautta myöhemmin.

Temppeliherrojen sotilaallinen merkitys väheni 1200-luvulla, sillä vapaaehtoisia ei enää tullut Euroopasta entiseen tapaan. Myös hengellisten ritarikuntien keskinäinen kilpailu alkoi heikentää temppeliherroja. Varsinkin johanniittojen ja temppeliherrojen välillä oli ankara kilpailu, ja 1200-luvun loppupuolella ryhdyttiinkin esittämään niiden yhdistymistä[1]. Akkon kukistuttua 1291 temppeliherrat siirsivät päämajansa Kyprokselle, mistä ritarikunta siirtyi pian Etelä-Ranskaan.[9] Järjestön vaikutusvalta Euroopassa kasvoi, mutta samalla sen maine alkoi kärsiä.

Tuho

muokkaa

Suhtautuminen hengellisiin ritarikuntiin muuttui kielteisemmäksi 1200-luvun loppupuolella. Akkon kukistuminen merkitsi sitä, että temppeliherrojen alkuperäinen tarkoitus – pyhiinvaeltajien suojelu Pyhässä maassa – lakkasi eikä järjestön olemassaololle ollut enää entisiä perusteita. Samaan aikaan ritarikunnan laajat maaomaisuudet ja ritarien valta Euroopassa alkoivat herättää yhä suurempaa paheksuntaa.[1]

Temppeliherrain ritarikunnalle pahasti velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis päätti 1300-luvun alussa tuhota liian varakkaaksi ja vaikutusvaltaisiksi käyneet temppeliritarit[5]. Filip käytti hyväkseen huhuja, joita ritarikunnasta oli alkanut kiertää.[9] Muun muassa eräs entinen ritarikunnan jäsen oli vuonna 1304 syyttänyt temppeliherroja jumalanpilkasta ja moraalittomuudesta [1]. Paavi Klemens V kutsui loppuvuodesta 1306 temppeliherrojen suurmestarin Jacques de Molayn Roomaan ja ehdotti, että johanniitat ja temppeliherrat yhdistyisivät yhdeksi ritarikunnaksi. Paavi myös ehdotti uutta ristiretkeä. Molay torjui kummatkin ehdotukset.[10]

 
Vuonna 1384 ilmestyneessä kirjassa julkaistu kuva, jossa temppeliherroja poltetaan roviolla.

Tämän jälkeen paavi taipui Filipin painostuksen edessä. Huhujen varjolla Filip IV vangitutti kaikki Ranskan temppeliherrat samana päivänä perjantaina 13. lokakuuta vuonna 1307. Vangittujen joukossa oli myös järjestön suurmestari Jacques de Molay. Heitä syytettiin kerettiläisyydestä.[5] Myös ritarikunnan koko omaisuus Ranskassa määrättiin takavarikoitavaksi. Pian ritarikunnan väitetyt rikokset saivat julkisuutta. Filip syytti temppeliherroja harhaopista ja moraalittomuudesta, ennen kaikkea kuvainpalvonnasta (väitettiin, että parrakkaan miehen päätä esittävä kuva omasi suuria voimia), kissan palvomisesta, homoseksuaalisuudesta sekä lukemattomista muista vääristä uskomuksista ja tavoista. Väitettiin, että ritarikunnan salaisissa initiaatioriiteissä uuden jäsenen tuli kieltää Kristus kolmesti, sylkeä krusifiksiin sekä suudella seremoniaa johtavaa ritaria alaselkään, napaan ja suulle. Nykytietämyksen mukaan syytöksille ei ollut pitäviä todisteita, vaan ne oli kehitetty lietsomaan keskiajalle tyypillisiä harhaoppeihin, noituuteen ja demoneihin liittyviä pelkoja. Syytökset olivat samoja, joita Filip oli käyttänyt taistelussa paavi Bonifatius VIII:ta vastaan.[1]

Paavi Klemens V määräsi marraskuussa 1307 kaikki temppeliherrat vangittaviksi koko kristikunnassa ja poisti heidän etuoikeutensa, mutta vuoden 1311 kirkolliskokous äänesti kuitenkin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä ritarikunnan lakkauttamista vastaan, ja temppeliherrat todettiin muissa maissa syyttömiksi. Filip IV painosti Klemensiä ankarasti, ja 22. maaliskuuta 1312 Klemens antoi määräyksen, jonka nojalla temppeliherrojen omaisuus koko Euroopassa takavarikoitiin ja siirrettiin johanniittojen tai maallisten hallitsijoiden haltuun. [5][1]

Vangittuja temppeliherroja kuulusteltiin, ja heidät saatiin kidutuksen avulla tunnustamaan harhaoppisuutensa. Kansalle väitettiin, että ritarikunnassa oli syyllistytty seuraaviin tekoihin:

Vankeudesta päästyään monet temppeliherrat kiistivät nämä syytökset, mutta ritarikunnan maine oli jo tahrattu. Vuonna 1310 satoja ranskalaisia temppeliherroja poltettiin roviolla harhaoppisina, ja vuonna 1312 Klemens V julisti Temppeliherrain ritarikunnan lakkautetuksi[5]. Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin 18. maaliskuuta 1314 roviolla, Pariisissa. Poltettaessa hän kirosi Filip IV:n ja Klemens V:n.

Sen verran syytteissä oli perää, että uuden temppeliherran ritariksi lyömistä edelsi torstai-illasta perjantai-iltapäivään kestänyt kova kidutus, jossa joukko muslimiasuisia vanhempia ritareita yritti saada kokelaan kieltämään Kristuksen – näin siksi, että temppeliherran tärkein tehtävä oli muslimeja vastaan taistelu, ja järjestön johto halusi varmistua että jäsenritariksi lyötäisiin vain niin kovia miehiä, jotka kestäisivät tällaisen painostuksen. Perjantaista lauantain keskiyöhön kokelaan vammoja hoidettiin ja sunnuntain keskiyöllä, perinteisellä Kristuksen ylösnousemuksen hetkellä, alkoi jumalanpalvelus, jossa tämän kovan kokeen läpäisseet kokelaat lyötiin ritareiksi ja he saivat valkean viittansa.[11]

Järjestön lakkauttamisen jälkeen temppeliherrojen omaisuus siirtyi Ranskassa valtiolle, samoin maaomaisuus Kastiliassa ja Englannissa. Muualla omaisuus jaettiin muiden veljeskuntien haltuun. Myös osa temppeliherroista liittyi johanniittoihin. Portugalissa ritarikunta jatkoi toimintaansa nimellä Kristuksen veljeskunta, sillä temppeliherrojen katsottiin tehneen maalle suuria palveluksia reconquistan aikana. Skotlannissa se säilyi Ohdakkeen veljeskunnan nimellä.[5]

Legendoja ja myyttejä

muokkaa

Tuhonsa hetkellä temppeliherrojen ritarikunta oli merkittävä instituutio niin Euroopassa kuin Lähi-idässä, ja jo monien myyttien ja legendojen lähde. Paljon myöhemmin temppeliherrat yhdistettiin Graalin maljan tarustoon ja heitä pidettiin keskiajan loppupuolella Graalin linnan puolustajina. Vapaamuurarit väittivät 1700-luvulla saaneensa salaisen perimätiedon kautta temppeliherrojen säilyttämää esoteerista viisautta. Myöhemmät veljeskunnat ovat samalla tavoin nostaneet temppeliherrojen nimen esiin väittäessään omaavansa muinaista salatietoa. Temppeliherrojen on myös esitetty olleen gnostikkoja, ja heidän on väitetty sekaantuneen lukemattomiin salaliittoihin, ja muun muassa olleen Ranskan suuren vallankumouksen takana.[1]

Kiinnostus temppeliherroihin on säilynyt nykypäiviin saakka. Torinon käärinliinan on väitetty olleen se epäjumalankuva, jota temppeliherrat syytösten mukaan palvoivat. Pseudohistoria ja Graalin maljan legendat nousivat uudelleen suosituiksi 1900-luvulla, ja jotkin kirjoittajat ovat yhdistäneet temppeliherrat laajaan salaliittoon, joka muka pyrkisi säilyttämään Jeesuksen sukulinjan. Tätä teemaa ovat hyödyntäneet myös monet 1900- ja 2000-luvun viihdekirjailijat.[1]


Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Noituussyytteet

muokkaa
 
Demoni Baphomet, jota Temppeliherrojen sen historian loppuvaiheissa väitettiin palvoneen.

Jo keskiajalla oli liikkeellä tarinoita, joiden mukaan ritarikunnan jäsenet harjoittivat noituutta. Heidän myös uskottiin olleen mahtavia alkemisteja, jotka keksivät Viisasten kiven, joka pystyisi muuttamaan minkä tahansa metallin puhtaaksi kullaksi.

Temppeliherrojen salaisista kokouksista oli liikkeellä monenlaisia huhuja. Nykyisinkään ei tiedetä, mitä temppeliritarit tekivät kokouksissaan, mutta heidän aikalaisensa ja vihamiehensä keksivät tarinoita kokousten todellisesta luonteesta. Aikalaistarinoiden mukaan temppeliherrat harjoittivat kokouksissaan saatananpalvontaa, mutta todennäköisesti nämä syytökset olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi taikauskoista pelkoa ja kuvittelua, jota Filip IV sittemmin käytti hyväkseen.

Vaikka syytökset noituuden harjoittamisesta eivät enimmäkseen pitäneet paikkaansa, eräät temppeliherrat kuitenkin kertoivat kuulusteluissa osallistuneensa demoni Baphometin palvontaan. He jopa väittivät Baphometin osallistuneen temppeliritarien kokouksiin ja rituaaleihin. Näiden kidutuksen alla annettujen lausuntojen uskottavuus on kuitenkin kyseenalainen.

Kätketyt aarteet

muokkaa

Temppeliherroista on liikkeellä lukuisia tarinoita, joiden mukaan he olisivat löytäneet useita kristillisiä aarteita. Heidän on väitetty löytäneen Salomon temppelin alta salaisen aarrekammion, jonka aarteiden joukkoon kuuluivat muiden muassa liitonarkki ja Graalin malja. Temppeliherrojen aarteiden joukkoon on myös väitetty kuuluneen Aaronin sauva, Jeesuksen risti ja Mooseksen kymmenen käskyä. Tarina kertoo, että ritarikunnan oma laivasto vei rikkaudet Ranskasta linnoihin, jotka sijaitsivat Portugalissa, Espanjassa ja Skotlannissa. Erään legendan mukaan viimeisen suurmestarin Jacques de Molayn kuoleman myötä meni hautaan tietoja Temppeliritarien suurimmasta aarteesta, eli ihmeellisestä pisteestä. Sen on väitetty olleen jonkinlainen arkkitehtoninen salaisuus tai ihmeellinen koodi.

Järjestön elvytys

muokkaa

Useat nykyiset kerhot ja yhdistykset kutsuvat itseään temppeliherroiksi ja vastaavilla nimillä ja väittävät polveutuvansa alkuperäisestä Temppeliherrain ritarikunnasta. On olemassa myös huhuja, joiden mukaan eräät vainoista selviytyneet temppeliritarit pakenivat Skotlantiin, missä he elvyttivät ja muodostivat uudelleen järjestönsä.lähde?

Erään vapaamuurareihin liittyvän legendan mukaan järjestö olisi vainoista selviytyneiden temppeliherrojen perustama. Yksikään tarina Temppeliherrain ritarikunnan uudelleensynnystä ei ole kuitenkaan saanut historiallisesti luotettavia todisteita. Todellisuudessa suurin osa temppeliherroista liittyi ritarikunnan lakkauttamisen jälkeen muihin hengellisiin ritarikuntiin, varsinkin johanniittoihin.lähde?

Temppeliherrat taiteessa ja populaarikulttuurissa

muokkaa

Yhtenä keskiaikaisen maailman voimakkaimmista ritarikunnista Temppeliherrain ritarikunta on esiintynyt kirjallisuudessa, elokuvissa, sarjakuvissa ja videopeleissä. Keskiaikaan sijoittuvissa tarinoissa temppeliherrat kuvataan yleensä militarististen uskonkiihkoilijoiden veljeskunnaksi. Nykyaikaan sijoittuvissa tarinoissa Temppeliherrain ritarikunta on usein kehittynyt maailmanlaajuiseksi salaseuraksi. Eräissä tarinoissa ei esiinny temppeliherroja, vaan tarinan päähahmot metsästävät Temppeliherrain ritarikunnan kätkettyä aarretta. Toisinaan aarre on temppeliherrojen haltuun joutunut kristillinen pyhäinjäännös, kuten Graalin malja.

Kirjallisuudessa

muokkaa
  • Vuonna 1820 julkaistussa Sir Walter Scottin historiallisessa romaanissa Ivanhoe temppeliherrat kuvataan konnamaisen Sir Brian de Bois-Guilbertin hahmossa negatiivisin sävyin, mikä on vaikuttanut myöhempiin mielikuviin Temppeliherrain ritarikunnasta.
  • Umberto Eco käsittelee romaanissa Foucaultin heiluri muun muassa temppeliherroja ja aiheeseen liittyvää tematiikkaa.
  • Dan Brownin kirjoittamassa bestseller-romaanissa Da Vinci -koodi ja siihen perustuvassa elokuvassa temppeliherrat kätkivät pyhän Graalin katoliselta kirkolta. Da Vinci -koodin hypoteesi temppeliherrojen ja pyhän Graalin välisestä suhteesta viittaa Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin kirjaan Pyhä veri, pyhä Graal.
  • Temppeliherroja käsitellään Jan Guilloun kirjoittamissa Arn Magnusson -kirjoissa (Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta), jotka kertovat samannimisen ruotsalaisen ristiritarin elämänvaiheista. Guillou kirjoitti ristiretkitrilogian jatkoksi neljännen romaanin nimeltä Arnin perintö, jonka mukaan Tukholman kaupungin historiallinen perustaja Birger-jaarli on Arn Magnussonin jälkeläinen.
  • Temppeliherrat ovat suuressa roolissa Michael P. Spradlinin kirjasarjassa Nuori Temppeliherra (The Youngest Templar), joka on pääasiassa nuorille suunnattu sarja.

Elokuvissa

muokkaa

Videopeleissä

muokkaa

Sarjakuvissa

muokkaa

Musiikissa

muokkaa
  • The Templars -yhtye on nimennyt itsensä temppeliherrojen mukaan, ja sen kappaleisiin kuuluvat muun muassa "The Poor Knights of Acre" ja "Return of Jacques de Molay".

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Terence Wise: The knights of Christ. Osprey Military, London 1984. ISBN 0-85045-604-5.
  • Risto Kari: Historian ABC – Kaikkien aikojen valtiot. Osa 2. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001. ISBN 951-31-1094-X.
  • Piers Paul Read: The Templars. Phoenix Press 1999. ISBN 1-84212-142-1
  • Luoto, Reima T. A.: Temppeliherrat – todellisuus ja myytit. Espoo. Fenix-Kustannus Oy. 2014. ISBN 978-951-862-208-9.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o The Editors of Encyclopaedia Britannica: Templar Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, inc.. Viitattu 26.5.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Maurice Druon: Rautakuningas, selitysosa
  3. ↑ a b Moeller, Charles: The Knights Templars The Catholic Encyclopedia. Viitattu 29.11.2010. (englanniksi)
  4. ↑ Luoto 2014, s. 237
  5. ↑ a b c d e f g h i Otavan Iso tietosanakirja p. 1260
  6. ↑ Read: The Templars 1999, s. 91.
  7. ↑ a b c Heikki Hietala: The Knights Templar: Serving God with the Sword. Renaissance Magazine. Arkistoitu 28.9.2011. Viitattu 30.11.2010. (englanniksi)
  8. ↑ Sean Martin, The Knights Templar: The History & Myths of the Legendary Military Order, 2005. ISBN 1-56025-645-1
  9. ↑ a b Kari: Historian ABC 2001, s. 352.
  10. ↑ Wise: The knights of Christ 1984, s. 9.
  11. ↑ Druon: Rautakuningas, s. 19–21

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Luoto, Reima T. A.: Temppeliherrat – todellisuus ja myytit. Espoo: Fenix-Kustannus, 2011. ISBN 978-951-862-208-9

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Temppeliherrain_ritarikunta&oldid=22814864”