Avaa päävalikko

Tapiolan syntyvaiheet liittyvät Espooseen pääosin 1950-luvulla rakennetun Tapiolan puutarhakaupungin toteutukseen. Asuntosäätiö vetäjänään Heikki von Hertzen ideoi Espooseen täysin uuden tyyppisen asuinalueen – modernin suomalaisen puutarhakaupungin. Tapiolan ensimmäiset alueet olivat poikkeuksellinen yhteiskunnallinen ja kaupunkikuvallinen kokeilu, joka herätti runsaasti keskustelua myös Suomen ulkopuolella, ja loi suomalaiselle kaupunkisuunnittelulle maailmanmainetta. Myöhemmin Tapiolan kaupunginosa on laajentunut puutarhakaupungin ulkopuolelle perinteisempänä rakentamisena. Pohjoinen lähiö toteutettiin ruutukaavan mukaan ja puutarhakaupunkia reunustava eteläinen alue grynderivetoisena aluerakentamisena.

Taustavoimat ja ideaMuokkaa

Tapiolan puutarhakaupungin suunnittelun tausta periytyy lähinnä kansainvälisessä kaupunkisuunnittelussa 1930-luvulta asti kehitettyihin malleihin, joissa pieniä keskitettyjä kaupunkiyhdyskuntia perustettiin suurkaupunkien laitamille rakentamattomille alueille. Suomeen ajatukset saapuivat muun muassa Ruotsin kautta, jossa vuoden 1947 uusi rakennuslaki edisti asuntojen aluerakentamista.[1]

Väestöliitto toimi Suomessa jälleenrakennusaikana aktiivisena asuntopoliittisena vaikuttajana. Liitto aikaansai yhteiskunnallista keskustelua asuntokysymyksen tiimoilta muun muassa julkaisuillaan. Liiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen ja hallituksen jäsen teollisuusneuvos Yrjö Laine-Juva kartoittivat 1940-luvulla järjestelmällisesti pääkaupunkiseudulta uusia alueita asuntorakentamiselle.[1]

Teknillisen Korkeakoulun asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman oli jo 1945 laatinut Hagalundin kartanon alueelle 12 000 asukkaan asemakaavan. Tämä suunnitelma oli laadittu kartanon omistajan, Arne Grahnin toimeksiannosta ja Uudenmaan Lääninhallitus oli hyväksynyt kaavan helmikuussa 1947 . Grahn oli teettänyt samantapaisen huvila-alueen suunnitelmat Meurmanilla jo 1930-luvulla Westendiin, Hagalundin eteläpuolelle, jonka alueet hän myös omisti. Alue rakennettiin 1930-luvulta lähtien pientalovaltaisena puutarhakaupunkina. Meurman rohkaisi ja opasti Väestöliiton von Hertzeniä tutustumaan Ruotsin vastaaviin alueisiin Malmössä ja Göteborgissa. Matkan tuloksena oli vahvasti poleeminen kirja "Koti vaiko kasarmi lapsillemme?" (Väestöliitto 1946). Siinä esitettiin ensi kertaa tulevan puutarhakaupungin (Tapiola) periaatteet[2]. von Hertzen, joka oli hahmotellut Suomeen täysin uudentyyppistä puutarhakaupunki-ideaa[3] ryhtyi keräämään rahoitusta ostaakseen alueen uuden kaupunkiyhdyskunnan rakennusmaaksi. Hän ideoi ja sai taustavoimiksi laajasti yhteiskunnan eri osia edustavia järjestöjä.

Vuonna 1950 von Hertzen ja Meurman saivat tietää että Hagalundin alueet ovat myytävänä. Kaupat tehtiin kesällä 1951 Väestöliiton kanssa [4] pitkien ja vaikeiden neuvottelujen jälkeen: kauppakirjaluonnoksiakin tehtiin 20 kappaletta. Hinta oli 180 miljoonaa markkaa, nykyrahassa 5,1 miljoonaa euroa. Hankkeen rakennuttamisen organisointia varten Väestöliitto, SAK, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Invalidiliitto (silloinen Suomen Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto), Virkamiesliitto ja Vuokralaisten keskusliitto perustivat myöhemmin samana vuonna itsenäisen organisaation, Asuntosäätiön.[5] jolle Hagalundin maat myytiin edelleen.

Tapiola on esimerkki kunnallisesta yhdyskuntarakenteesta erillisen, itsenäisen yhdyskunnan aluerakentamisesta. Asuntosäätiöllä ei ollut Tapiolan rakentamisesta mitään sopimuksia Espoon kunnan kanssa, ja rakennustyöt voitiin toteuttaa kunnan kantoja kyselemättä, valtiovallan poikkeuksellisessa suojeluksessa. Kunnallistekniikan kustansi Asuntosäätiö, sillä vasta vuoden 1958 rakennuslaki velvoitti kunnan rakentamaan kunnallistekniikan.[6]

Hagalundin asemakaavaMuokkaa

Meurmannin Hagalundiin laatima asemakaava perustui hänen hyvin tuntemiinsa anglosaksisiin puutarhakaupunkisuunnitelmiin. Kaavoitustyö oli aloitettu jo heti talvi­sodan jälkeen: valmiiksi kaava saatiin vuonna 1945. Helsingin yleiskaavan mukaisessa asemakaavassa alueen halkoi neljänneksiin kaksi liikenneväylää; pohjois–etelä-suuntainen Jorvaksentieltä Leppävaaraan, ja itä–länsi-suuntainen Otaniemen rannasta Kauniaisten suuntaan. Risteyskohdassa itä–länsi-suuntaisen väylän molemmin puolin oli suunniteltu pitkänomainen liikekeskusalue. Suunnitelma oli pientalovaltainen. Asuntosäätiön johdolla kaavaa muutettiin 1950-luvun alussa tehokkaammaksi: rakentamista tiivistettiin ja kaavaan lisättiin runsaasti kerrostaloja. Koska alueen luonne ja mitoitus muuttuivat huomattavasti, Meurman vetäytyi hankkeesta vuonna 1954.[7]

Tapiolan rakentaminenMuokkaa

Tapiola rakennettiin osissa. Ensimmäisenä, pääosin 1950-luvun puolivälissä rakennettu Itäinen lähiö loi suomalaisen kaupunkisuunnittelun maailmanmaineen.[8] Itäinen lähiö konkretisoi von Hertzenin ihanneyhdyskunnan ajatukset. Alue rakentui vuosina 1953–1957 ja täydentyi vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Myös seuraava rakennusvaihe, Läntinen lähiö suunniteltiin ja rakennettiin kaartuvien katulinjojen ja maastoon sommiteltujen eri rakennustyyppien kokonaisuutena. Kolmas vaihe, pohjoinen osa perustuu täysin erityyppiseen, suorakulmaiseen ruutukaavaan.

Tapiolan puutarhakaupungin keskustan kylkeen myöhemmin rakennettu eteläinen alue ei varsinaisesti koskaan kuulunut alkuperäiseen Tapiolaan. Se rakennettiinkin osin tiukan grynderilähtoisen aluerakentamisen ja betonielementtitekniikan opeilla.

Itäinen lähiöMuokkaa

Hagalundin itäinen lähiö koostui useiden arkkitehtien erillisistä asuntosikermistä. Arkkitehdeiksi kutsuttiin Aarne Ervi, Viljo Revell, Aulis Blomstedt ja Markus Tavio. Päärooli suunnittelussa oli Ervillä. Poikkeuksellisesti palkattiin myös erillinen maisemasuunnittelija, tukholmalainen Nils Orrento.

Rakentaminen rahoitettiin Asuntosäätiön ottamilla aravalainoilla. Vuoden 1953 valtion asuntotuotantolaki määritti asunnoille tiukat kriteerit. Esimerkiksi kerrostaloissa tuli keskimääräisen asuntokoon olla alle 50 m2, eikä yksiöissä saanut olla parvekkeita. Asuntokoot oli huonelukuun verrattuna mitoitettu erittäin pieniksi.[9]

Ensimmäisen rakennusvaiheen urakkakilpailu oli Suomen oloissa poikkeuksellisen laaja: urakkaan sisältyi 12 asuntoyhtiötä ja kaksi huoltorakennusta. Tarjouksia pyydettiin 14 rakennusliikkeeltä, jotka kuitenkin sopivat keskenään tarjoavansa urakkaa lähes kaksinkertaisella hinnalla pääkaupunkiseudun normaalikohteisiin verrattuna. Asuntosäätiö neuvotteli osaan kohteista alhaisemmat sopimushinnat ja järjesti lopuille uuden urakkakilpailun, johon se otti mukaan rakennusliikkeitä pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. LVI-puolella kartelli piti, ja Asuntosäätiö päätti rakentaa vesi- ja kaukolämpöverkostot oman rakennusorganisaationsa kautta.

Ensimmäinen rakennusryhmä valmistui Mäntyviidan varrelle loppuvuonna 1953. Rakennukset olivat tehdasvalmisteisia puutaloja (As. Oy Pihkapolku ja As. Oy Viidenrivi) ja ketjutalo (As. Oy Ketju). Ketju on Aulis Blomstedtin suunnittelema, hän noudatti kohteessa kehittämäänsä Canon 60 -mittajärjestelmää. Kohdetta pidetään eräänä arkkitehtonisesti parhaiten hallittuna asuintalokokonaisuutena Suomessa.[10][11]

Rakentamisessa kokeiltiin erilaisia rakenteita: puu- ja betonielementtejä, julkisivussa muurausta ja puuta, jopa uutta mineriittilevyä. Vielä kehittelyasteella ollut elementtirakentaminen osoittautui perinteistä muotoa kalliimmaksi.[12]

Keskustan arkkitehtikilpailu 1954Muokkaa

Vuonna 1953 Asuntosäätiö järjesti alueelle nousevasta uudesta kaupungista nimikilpailun, johon saatiin yli 4 000 vastausta ja tuhat eri nimi­ehdotusta. Voittajaksi valittiin Tapiola. Alueen keskustan rakennusten yleisestä sijoittelusta ja massoittelusta säätiö julisti aatekilpailun samana vuonna. Lähtökohtana oli, että alueelle nousee 12 000–15 000 asukkaan kaupunginosa, ja keskustan oli palveltava suurempaakin, noin 30 000 asukkaan aluetta. Keskustaan tulisi monipuolinen palvelurakenne kirkkoineen ja teatteritaloineen sekä 60–70 myymälää. Liiketilaa tulisi yhteensä noin 4 500 m2, toimistotilaa 4 000–5 000 m2 ja käsityöläisille tarkoitettua työtilaa 700 m2. Rakentaminen tuli tapahtua vaiheittain. Kilpailuohjelma tähtäsi tiivisti rakennettuun keskustaan. Ohjelmaan sisältyi ajatus, jonka mukaan keskustan kaupunkikuva tulisi muuttumaan tarpeen mukaan.[13]

Tulos julkistettiin keväällä 1954: 17 ehdotuksesta valittiin Aarne Ervin työ Don Hertzenin kylä voittajaksi. Pöytäkirjan perusteella palkintolautakunta etsi työtä, jossa rakennukset liittyisivät toisiinsa kiinteänä sommitelmana eri kokoisten aukioiden rytmittämänä. Esimerkiksi yksinomaan mataliin rakennuksiin perustuvia ehdotuksia kritisoitiin. Samaten lautakunta kiinnitti huomiota lähestymisnäkymiin, kaupunkikuvassa haluttiin rakennusten hierarkian näkyvän selkeästi. Ervin kilpailuehdotuksessa monikerroksinen toimistorakennus toimi alueen kiintopisteenä. Suunnitelma sovelsi Le Corbusierin St.Diemin suunnitelmassa esitettyjä sommitteluperiaatteita, ja tuolloisen CIAM-arkkitehtiryhmän piirissä syntyneitä ideoita. Ehdotukseen sisältyi myös myöhemmin toteuttamattomia elementtejä: esimerkiksi yhteisötalo perheettömille virkamiehille, hautausmaa ja lentokenttä helikopteriautoille.[13]

Seuraavina vuosina keskustan suunnitelmaa kehitettiin kilpailulautakunnan arvostelun pohjalta pienoismallin ja maastokatselmusten avulla. Keskustornin ja sitä ympäröivien rakennusten suhteet ja liikkuminen tilassa aukiolta toiselle harkittiin tarkkaan. Kevyt liikenne eristettiin autoliikenteestä. Vuonna 1956 alueen asemakaava muutettiin vastaamaan uutta suunnitelmaa.[13] Meurmanin Hagalundin kaavasta jäi jäljelle lähinnä idea hierarkkisesta jäsentelystä.[14]

Tapiolan keskusta ei ole toteutunut Ervin suunnitelman mukaisesti. Lisäksi keskustan eteläpuolelle on rakennettu alkuperäiseen suunnitelmaan kokonaan kuulumaton tiivis liike- ja toimistorakennusten alue.[15]

Läntinen lähiöMuokkaa

Lähtinen lähiö, johon kuuluu myös Jousenkaaren alue, rakennettiin pääosin vuosina 1956–1961, ja se täydentyi 1960-luvun alkupuolella. Alue on maankäytöltään tehokkaampi kuin itäinen lähiö. Itäisessä lähiössä kalliiksi osoittautunutta elementtirakentamista ei Asuntosäätiö halunnut enää kokeilla. Julkisivut ovat mineriittiä tai roiskerappausta. Pientalot ovat rivitaloja, alueen harvat omakotitalot ovat yksityisten rahoittamia.[16]

Pohjoinen lähiöMuokkaa

Pohjoisen lähiön suunnittelua varten Asuntosäätiö järjesti vuonna 1958 kutsukilpailun, jonka voitti Pentti Ahola. Aholan ehdotus oli täysin Tapiolan alkuvaiheesta poikkeava suorakulmainen ruutukaava. Suunnittelussa olivat Aholan lisäksi mukana Veikko Malmio, Bror Söderman sekä Heikki Koskelo, joka työskenteli Asuntosäätiössä.[17] [18]

Nykyään Tapiolan pohjoinen lähiö yhdessä Laaja­lahden vanhan pien­talo­alueen etelä­osan kanssa muodostaa oman kaupungin­osansa, Pohjois-Tapiolan.

Tapiolan puutarhakaupungin eteläpuolinen alueMuokkaa

Tapiolan eteläreuna oli suunniteltu aluetta rajoittavaksi avaraksi niittymaisemaksi. 1960-luvun alussa rakennusliike Haka rakensi alueelle Hakametsän, uuden betonielementtitekniikan ja rationaalisen rakennusmassoittelun mallilähiön tulevaisuuden rakentamiselle.[19] Myös Hakalehdon kaavan suunnitteli Pentti Ahola.

Alue oli haaste Asuntosäätiölle ja sen ajamalle puutarhakaupunkiaatteelle: Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola nousi aluerakentamisen voimahahmoksi, joka ideoi riittävän tiheään teollisesti rakennettuja suuria lähiöitä. Asuntoreformiyhdistys, jossa Pelkola toimi yhdessä muun muassa Mauno Koiviston sekä Teuvo Auran kanssa, onnistui estämään von Hertzenin puutarhakaupunkiajatuksen leviämisen Helsingin ympäristön rakentamisessa.[19]

Asuntosäätiö ja Heikki von Hertzen rajasivat säännönmukaisesti eteläisen alueen eli nykyisen Merituulentien eteläpuolisen alueen pois Tapiolaa esittävistä kartoista ja kieltäytyivät missään tilanteessa hyväksymästä Hakametsää osaksi Tapiolaa.[19]

SuvikumpuMuokkaa

Asuntosäätiö rakennutti vielä 1960-luvun lopussa Tapiolan alueen lounaiskärkeen Raili ja Reima Pietilän suunnitteleman Suvikummun, ennakkoluulottoman monimuotoisen 2-9-kerroksisen asuntokohteen.[20]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Tuuri 1998, s. 37–38
  2. Tuomi 1992, s.22
  3. Helsingin Sanomat 2.8.2003
  4. Tuomi 1992, s. 22
  5. Tuuri 1998, s. 38–44
  6. Hankonen 1997, s. 374
  7. Tuomi 2005, s. 183–189
  8. Hankonen 1997, s. 170–171
  9. Timo Tuomi: Tapiolan puutarhakaupunki, Tapiola, elämää ja arkkitehtuuria, s. 23
  10. Tuuri 1998, s. 46
  11. Lukkarinen 2007, Kimmelmetsästä Otsonkalliolle: Itäkartano
  12. Lukkarinen 2007, Itäinen lähiö
  13. a b c Tuomi 2005, s. 187–199
  14. Hankonen 1997, s. 236
  15. Lukkarinen 2007, Tapiolan keskus
  16. Lukkarinen 2007, Läntinen lähiö
  17. Timo Tuomi: Tapiolan puutarhakaupunki, Tapiola, elämää ja arkkitehtuuria, s. 25
  18. Hankonen 1997, s.163
  19. a b c Tuuri 1998, s. 81
  20. Lukkarinen 2007, Etelä-Tapiola: Suvikumpu