Sapirin–Whorfin hypoteesi

Sapirin–Whorfin hypoteesi (SWH, myös: Sapir–Whorf-hypoteesi tai teoria kielen suhteellisuudesta) on kielitieteessä käsitys siitä, että henkilön puhuman kielen (sen sanaston ja kieliopin) ja hänen maailmankuvansa ja ajattelunsa välillä olisi kiinteä yhteys ja ihminen aina hahmottaisi maailmaa (ensi)kielensä kautta. Hypoteesista esitetään usein kaksi eri muotoa: vahvan tulkinnan mukaan kieli määrää ajattelua (kielellinen determinismi), heikon mukaan taas ohjaa sitä (kielellinen suhteellisuus tai relativismi). Vaikka käsityksestä käytetään yleisesti nimeä hypoteesi, se on pikemmin aksiooma, josta kielitieteilijä Benjamin Whorf opettajansa Edward Sapirin tiettyjä huomioita seuraten johti käsityksensä: Whorfkaan ei välttämättä uskonut väittämän sisältöä voitavan osoittaa todeksi kokeellisesti vaan pikemmin piti sitä havaintojensa lähtökohtana. Kokeelliseen psykolingvistiikkaan hypoteesilla ei ole juurikaan ollut vaikutusta.

Historia

Käsityksen kielen ohjaamasta ajattelusta esitti ensimmäisenä mahdollisesti intialainen kielitieteilijä Bhartrihari 600-luvulla. Indoeurooppalaisissa kielissä usein verbit, jotka liittyvät ajatteluun ja kieleen, ovat kytköksissä toisiinsa. Esimerkiksi antiikin kreikan sana logos viittaa sekä kieleen että logiikkaan ja ajatteluun. Kreikkalaiset kutsuivat vieraskielisiä – lähinnä seemiläisiä kansoja ja germaaneja – barbaareiksi ja ajattelivat heidän epäedistyksellisyytensä johtuvan siitä, etteivät he osanneet kreikkaa (ja siten logosta). Termi barbaari oli halventava ja sillä vihjaistiin barbaarien ääntelevän koirien tapaan.

Uudella ajalla ajatuksia kielen vallasta ajatteluun ovat esittäneet mm. Wilhelm von Humboldt esseessään Über das vergleichende Sprachstudium (Kielten vertailevasta tutkimuksesta) sekä Franz Bopp, jonka mukaan kielen rakenne heijasti aina kansan luonnetta ja maailmankatsomusta (saks. Weltanschauung). Ajatus on näkynyt myös muualla: Károly Kerényi aloitti Dionysoksen englanninkielisen käännöksensä (1976) seuraavasti:

»Ajatuksen ja puheen keskinäinen riippuvuus tekee selväksi sen, että kielet eivät ole niinkään keino ilmaista vakiintunutta totuutta, vaan myös keino löytää aiemmin tuntemattomia totuuksia. Kielien monimuotoisuus ei ole merkkien tai äänien monimuotoisuutta, vaan maailmankatsomuksen tapojen monimuotoisuutta.»

Ennen Whorfia samanlaista ajatusmallia käytti amerikkalainen antropologi Franz Boas, Whorfin opettajan Edward Sapirin opettaja. Tämä tutki Amerikan alkuperäisasukkaita, joiden kielet erosivat siihen asti enimmäkseen tutkituista Euroopan ja Aasian kielistä. Whorf jatkoi Boasin ja Sapirin tapaan intiaanikielten parissa ja tutki niitä kieliopillisia mekanismeja, joiden kautta ajatus vaikuttaisi kieleen. Hän perusteli näkemystään seuraavasti:

»Analysoimme ja erittelemme luontoa äidinkieliimme perustuvia linjoja pitkin. Emme löydä ilmiöiden maailmasta eristämiämme kategorioita ja tyyppejä siksi, että ne tuijottavat jokaista tarkkailijaa; päinvastoin, maailma näyttäytyy vaikutelmien kaleidoskooppisessa, muuttuvassa kirjossa, joka täytyy organisoida mielissämme — ja tämä tarkoittaa suurelta osin mieliemme lingvistisia järjestelmiä. Leikkelemme luontoa, järjestämme sen käsitteiksi ja pidämme merkityksiä tärkeänä tavallamme, suurelta osin, koska olemme osapuolia sopimuksessa järjestellä se tällä tavoin — sopimus, joka pitää puheyhteisömme kautta ja on kodifioitu kielemme rakenteisiin... sama fysikaalinen todistusaineisto ei johda kaikkia tarkastelijoita samaan kuvaan universumista, elleivät heidän lingvistiset taustansa ole samankaltaisia, tai niitä voida jollain tavalla kalibroida.»

Whorf vastusti ”luonnolliseksi logiikaksi” kutsumaansa oppia, jonka hän väitti uskovan, että ”puhe tai kielen käyttö on olemassa ainoastaan ’ilmaisemaan’, mikä olennaisesti on jo hahmotettu muin kuin kielitieteellisin keinoin”. Tämän vuoksi hän esitti, että ”ajatus ei riipu kieliopista vaan logiikan ja järjen laeista, joiden pitäisi olla samat kaikille universumia havainnoiville”. Hänen kiinnostuksensa kieliin syntyi siitä, että häntä kiinnosti, kuinka eri kielillä kirjoitetut uskonnolliset tekstit olivat niin erilaisia kuin vallitseva yhdysvaltalainen maailmankatsomus.

Whorf oli kielitieteilijänä sivussa valtavirrasta, joten hänen 1930-luvulla tekemänsä kielellisen suhteellisuuden tutkimus ei saavuttanut mainetta ennen kuin hänen tekstinsä hänen kuolemansa jälkeen 1950-luvulla julkaistiin kootusti. Myöhemmin hypoteesin suosio alkoi laskea, kun kävi ilmi, etteivät tutkimustulokset tukeneetkaan kaikkia hänen väittämiään. Jo 1970-luvulla Sapir–Whorf-hypoteesi oli jo epäsuosiossa, mitä kuvastaa esimerkiksi David Premackin puheenvuoro kielikonferenssissa 1975:

»The Whorfian hypothesis is attractive, but not because of the evidence that supports it. As a matter of fact, most of the evidence goes in the opposite direction. All the evidence runs against Whorf.»

Vaikka Sapir–Whorf-hypoteesia vakavassa mielessä harvoin tutkimuksessa enää mainitaan, ajattelun ja kielen välistä yhteyttä tutkitaan edelleen. Nykyajan tutkijoita ovat mm. Stephen Levinson, jonka tutkimusryhmä Max Planck -instituutissa on tutkinut mm. avaruudellisen havainnoinnin ja kielen välistä yhteyttä, ja Harvardin yliopistossa toimiva Leonid Perlovsky, joka on tutkinut mm. tunteiden ja kielen välistä yhteyttä.

Kritiikki

Sapirin-Whorfin hypoteesi on herättänyt paljon kritiikkiä. Osa perustuu empiirisiin havaintoihin, osa filosofiseen päättelyyn.

Hypoteesia ei itse asiassa koskaan tarkasti määritelty missään. Tälläkin sivulla olevat sitaatit kuitenkin osoittavat, että sekä Sapir että Whorf saattoivat jossakin määrin uskoa olevan niin, että 1) yhteiskunnan tavat muokkaavat ihmisten tapaa ajatella ja havaita ja että 2) tämä näkyy heidän kielessään. Lisäksi tästä seuraa, että tietyn kielen oppiminen lukitsee havainnot tiettyyn tapaan tarkastella maailmaa.

Maailman tunnetut kielet ovat lopulta keskenään hyvin samankaltaisia ja ilmentävät lisäksi piirteitä, joita on myös kieltä vielä omaksumattomilla lapsilla sekä muilla eläimillä. Esimerkiksi linnut oppivat yksin (eristyksissä lajitovereiltaan) laulamaan, ja koska ihminen on biologisesti linnun homologi, on mahdollista, jollei todennäköistä, että sama pätee ihmisen kohdalla. Toisin sanoen kieltä ei opita muilta puhtaasti tyhjästä, vaan aivot osaavat jo kielellisiä ominaisuuksia syntymästä. Jos kieli voisi olla kulttuurista ja tavoista riippuen millainen vain, puhuttujen kielten väliltä odottaisi suurempia eroja. Näin ollen vaikuttaa epätodennäköiseltä, että luonnollinen kieli määrittelisi havainnon kategorisaatiota niin radikaalisti kuin Whorf oletti.

Kielen omaksumista sääntöjä oppimalla ei pidetä kovin realistisena näkemyksenä kielen omaksumisesta. Mahdollisia sääntöjä on liikaa. Jos ajatellaan, että sujuvan kielen osaamiseen vaaditaan noin 15 000 sääntöä ja kunkin säännön oppiminen tapahtuisi keskimäärin noin kymmenen mahdollisen mutta väärän säännön joukosta, lapsen olisi käytävä läpi 10^15 000 mahdollista sääntöä oppiakseen kielen. Täten monet kielitieteilijät eivät usko lapsen niinkään oppivan sääntöjä kuin käyttävän kieliopin muodostamiseen synnynnäisiä kykyjä, jotka rajaavat pois suurimman osan vääristä vaihtoehdoista. Koska nämä perustuvat aivojen fysiologisiin ominaisuuksiin, ne ovat yhtäläiset kaikilla ihmisillä. Tämä selittäisi myös, miksi jotkin kieliopilliset rakenteet eivät esiinny missään tunnetussa kielessä (esimerkkejä: Brattico 2008). Edellä mainittua näkemystä ovat kannattaneet erityisesti kielitieteilijät Noam Chomsky ja Steven Pinker.

Vaihtoentoinen teoria on, että kielet ovat muokkautuneet paremmin aivoihin sopeutuviksi ajan myötä. Kaikille teorioille on siis yhteistä, että ne olettavat jonkin aivojen rakenteista johtuvan, niin sanotun ”universaalin kieliopin”, joka sanelisi ehdot, joissa eri kielten kieliopit voisivat vaihdella. Näin ollen ajatus voisi ilmentyä eri kielissä eri tavoin, mutta kieli ei voisi muuttaa ajattelun perusrakennetta. Esimerkiksi joissakin kielissä ei ole erillisiä sanoja ’vihreälle’ ja ’siniselle’, mutta kielenpuhujat osaavat silti tarvittaessa erottaa värit. Tämä ei tue kielellistä determinismiä.

Whorf myös esitti väittämiä, joitten on osoitettu olevan täysin väärässä. Whorf muun muassa väitti ettei Hopi-kulttuurissa voi olla samankaltaista aikakäsitystä kuin englanninkielisessä maailmassa, koska kielessä ei ole aikarakenteita:

»I find it gratuitous to assume that Hopi who knows only the Hopi language and the cultural ideas of his own society has the same notions, often suppoused to be intuitions. of time and space that we have, and that are generally asumed to be universal. In particular, he has no general notion or intuition of time as a smooth flowing continuum in which everything in the universe proceeds at equal rate, out of a future, through the present, into a past.»

Myöhempi tutkimus on osoittanut hopissa olevan hyvinkin rikas ja englannin kaltainen aikakäsitys. Malotki käytti materiaalinaan sekä 1980-luvun hopin puhujien tuottamaa puhetta että historiallisia dokumentteja, aurinkokalentereita, eri seremonoiden ajallista jaksotusta jne. Materiaali osoittaa hopikulttuuriin aina kuuluneen selkeä ja laaja käsitys ajasta ja sen kvantifioinnista sekä myös mennyttä kuvaavista aikamuodoista, joiden Whorf väitti kielestä puuttuvan.

Lingvistinen determinismi

Vaikka Whorfin tutkimus on ollut täynnä ongelmia, ei ole edelleen täysin selvää, miten paljon opittu kieli vaikuttaa ajatteluun.

Useimmiten viitattujen lingvistisen determinismin esimerkkien joukossa on Whorfin tutkimus inuitista, jossa ajateltiin olevan useita sanoja ’lumelle’. Whorf esittää, että tämä muokkaa inuittien maailmankuvaa ja luo heille erilaisen olemisen laadun kuin esimerkiksi englanninpuhujalla on. Väitteen arktisten alueiden asukkaiden poikkeuksellisen suuresta ’lumi’-sanojen määrästä on osoittanut vääräksi Geoffrey Pullum. Esseessään The great Eskimo vocabulary hoax hän jäljittää tarinan alkuperän pitkälti Whorfiin ja toteaa tämän havainnot triviaaleiksi. Tosin on syytä huomata, että Whorf keskittyi kaikkialla läsnä oleviin kieliopillisiin kategorioihin, etenkin piileviin, ei sanastoseikkoihin.

Eri kielten värikategorioita koskeva tutkimus ei valtaosin tue Sapirin-Whorfin hypoteesia.

Viime aikoina kuitenkin lingvistisen determinismin idea on elpynyt. John A. Lucyn tekemä tapaustutkimus monilukuisuuden havainnoinnista mayakielissä tuotti todistusaineistoa hypoteesin puolesta ^lähde?. Lucy tutki englantia ja mayakieliä kieliopilliseen analyysiin perustuvan universaalin kieliopin puitteissa ja esitti sen perusteella hypoteeseja kielien puhujien tuloksista verbaaleissa ja ei-verbaaleissa testeissä. Tulokset näyttivät varmistavan hypoteesit.

Vuonna 2004 kohua herätti yhdysvaltalainen kielitieteilijä Daniel Everett julkaistessaan artikkelin Brasiliassa asuvista pirahãn puhujista. Siinä Everett väitti esimerkiksi, ettei kieli sisällä väritermejä eikä lukusanoja, ja siksi kielen puhujat eivät osaa erottaa esimerkiksi seitsemää hedelmää kahdeksasta. Everett kutsui kognitiotieteilijän Peter Gordonin varmistamaan tuloksensa kognitiotieteellisin kokein. Gordonin mukaan heimon käyttämä kieli sisältää vain kolme numeraalia: yksi, kaksi ja monta. Gordon osoitti koesarjan avulla, että heimon jäsenillä on vaikeuksia kuvailla kolmea suurempia lukuja. Seikkojen kausaalinen suhde ei kuitenkaan ole selkeä. Kriitikot ovat esittäneet, että jos testin kohteet eivät jostain syystä pysty laskemaan kolmea suurempia lukuja – ehkä koska ovat vaeltavia metsästäjäkeräilijöitä ilman syytä harjoitellakaan laskemista –, ei voida olettaa, että kielessä olisi sanoja suuremmille luvuille. Toisin sanoen tarpeettomuus selittää sekä puuttuvan laskutaidon että vastaavan sanaston puutteen. Toiset kriitikot taas esittivät, että pirahã on kuolemassa oleva kieli eikä ehkä siksi enää ilmennä kielen tavallisia piirteitä. Heimon lukumäärä on romahtanut kymmenistä tuhansista muutamaan sataan 1900-luvulla. Keskustelu aiheesta jatkuu, ja Everett on julkaisut aiheesta kaksi uudempaa teosta (2008 ja 2012). Keskustelu nousi yleiseen tietoisuuteen, kun lehdet tekivät Everettistä artikkeleja ja haastatteluja, joissa Everettin koettiin kyseenalaistavan Noam Chomskyn ja hänen vaikutusvaltaisen kielitieteen koulukuntansa edustaman kielikäsityksen.

Esimerkkejä Sapir–Whorf-hypoteesista fiktiossa

Ayn Randin Anthem (1938, uudistettu laitos 1946) esittää kollektivistisen dystopian, jossa sana ’minä’ on pannassa ja sen lausumisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Jorge Luis Borgesin novellissa ”Tlön, Uqbar, Orbis Tertius” (1940) kirjoittaja löytää kirjoista viitteitä idealististen yksilöiden universumiin. Tämän kielessä ei ole substantiiveja ja on muita idealismia muovaavia omituisuuksia. Tarinan edetessä kirja tulee paremmin tunnetuksi koko maailmassa, jolloin Uqbarin filosofia alkaa vaikuttaa todelliseen maailmaan ja maapallo muuttuu kirjassa kuvatuksi ideaalimaailmaksi.

George Orwellin dystopia Vuonna 1984 (Nineteen eighty-four, 1948; suom. Oiva Talvitie 1950, Raija Mattila 1999 ja Jussi Tuomas Kivi 2021) on esimerkki sekä lingvistisestä determinismistä että relativismista. Kirjassa uuskieli on parantanut ja syrjäyttänyt nykyenglannin. Romaanissa ihmiset eivät voi nousta vallankumoukseen, koska sen ilmaisuun ei ole sanoja. Koko uuskielen teoria on suunnattu sen kaltaisten sanojen poistamiseen. Esimerkiksi ’paha’ on korvattu sanalla epähyvä ja ’vapauden’ käsite ajan myötä häivytetty.

Jack Vancen tieteisromaani The languages of Pao (1958) keskittyy kokeeseen, jossa sivilisaatiota muokataan muuttamalla sen kieltä. Tulevaisuuden planeetta Paoa asuttavat absoluuttista monarkiaa passiivisesti kumartavat talonpojat, jotka ovat ulkomaisten miehittäjien saalista. Paolaiset luovat kolme kastia – sotilaiden, kauppiaiden ja teknikoiden – joista kullekin on räätälöity kielensä, joka on suunniteltu iskostamaan oikeat taidot ja mielenlaatu. Tuloksena planeetta voittaa sotilaalliset valloittajansa ja taloudelliset hyväksikäyttäjänsä, mutta jakautuu vaarallisesti keskinään vihamielisiin kasteihin. Tämä voitetaan kehittämällä uusi kieli, ”pastissi”, joka yhdistää elementtejä kaikkien kastien kielestä sekä planeetan alkuperäisestä. Pastissikielestä syntyy jälleen yhdistyneen, mukautuvan yhteiskunnan kieli.

Lingvistisen relativismin periaate esiintyy Frank Herbertin Dyyni-romaanisarjassa (Dune, 1959–1985), kun kielitieteellisesti koulutettu henkilöhahmo Jessica Atreides kohtaa vieraan heimon, fremenit. Kielen väkivaltaisuus järkyttää häntä, koska hän uskoo heimon sananvalintojen ja kielen rakenteen heijastavan valtavan väkivaltaista kulttuuria.

Robert A. Heinleinin kirjassa Stranger in a strange land (1961) Mars-planeetalta kotoisin oleva Mike pystyy tekemään asioita, joita useimmat ihmiset eivät, muttei pysty selittämään tätä englanniksi. Kun muut oppivat marsin kieltä, hekin pystyvät tekemään asioita, ja käsitteet voi selittää vain marsiksi.

Samuel R. Delanyn Babel-17 (1966) keskittyy fiktiiviseen kieleen, joka estää puhujiensa itsenäisen ajattelun ja pakottaa heidät ajattelemaan puhtaasti loogisia ajatuksia. Kieltä käytetään aseena sodassa, koska sen oletetaan kääntävän kenet tahansa kielen oppivan petturiksi. Romaanissa babel-17-kieli vertautuu tietokoneen ohjelmointikieleen, joka ei salli virheitä tai epätäsmällisyyksiä.

Ursula K. Le Guinin romaani Osattomien planeetta (The dispossessed, 1974; suom. Kalevi Nyytäjä, 1979) sijoittuu osin maailmaan, jossa anarkokommunistisen yhteisön keinotekoinen kieli ei sisällä keinoja ilmaista omistusta.

Suzette Haden Elginin romaani Native tongue (1984) kuvaa patriarkaalista yhteisöä, jossa alistettujen naisten ensisijainen tavoite on kehittää salassa feministinen kieli, joka auttaisi katkomaan kahleet.

Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjassa (Culture, 1987–2012) esiintyy yhteinen kieli marain. Kulttuuri uskoo, on todistanut tai saattanut toteen Sapirin-Whorfin hypoteesin, ja marain suunniteltiin hyödyntämään sen vaikutusta. Kirjan Pelaaja kertoja esittää tähän liittyvän kommentin englannin kielen sukupuolikohtaisista pronomineista. Marainia pidetään myös esteettisesti miellyttävänä.

Gene Wolfen romaani The citadel of the autarch (1983) sisältää vastaesimerkin SWH:lle: yksi hahmoista puhuu pelkästään iskulausein, mutta pystyy silti kontekstin avulla ilmaisemaan syviä ja hienovaraisia merkityksiä.

Neal Stephensonin romaani Snow crash (1992) perustuu ajatukseen, että sumerin kieli oli ihmisaivojen ohjelmointikieli. Kirjan hahmojen mukaan jumalatar Asherah on tietokoneviruksen kaltaisen lingvistisen viruksen henkilöitymä. Jumala Enki loi torjuntaohjelman Nam-shub, jonka seurauksena ihmiset alkoivat puhua eri kieliä suojautuen täten Asherahilta.

Ryan Northin websarjakuva Dinosaur Comic käsittelee Sapirin-Whorfin hypoteesia julkaistussa stripissään.

Lainauksia

»Ihmiset eivät elä pelkästään objektiivisessa maailmassa, tai yksin normaalisti ymmärretyn sosiaalisen aktiivisuuden maailmassa, vaan ovat paljolti tietyn kielen armoilla, josta on tullut ilmaisun väline heidän yhteiskunnalleen. On melkoinen illuusio kuvitella, että yksilö sopeutuu todellisuuteen olennaisesti ilman kielen käyttöä ja että kyseinen kieli on pelkästään välillinen keino ratkaista kommunikaation tai heijastuksen määrätyt ongelmat. Asian laita on, että 'todellinen maailma' on suurelta osin tiedostamatta rakennettu ryhmän kielitottumusten päälle. Mitkään kaksi kieltä eivät koskaan ole tarpeeksi samankaltaiset, jotta niiden voidaan ajatella kuvaavan samaa sosiaalista todellisuutta. Maailmat, joissa eri yhteisöt elävät, ovat erillisiä maailmoja, eivätkä pelkästään sama maailma eri nimilapuin... Näemme ja kuulemme ja koemme muuten pitkälti nykyisen kaltaisesti, koska yhteisömme kielitottumukset hylkäävät ennalta tietyt tulkintavaihtoehdot.»

»Analysoimme ja erittelemme luontoa äidinkieliimme perustuvia linjoja pitkin. Emme löydä ilmiöiden maailmasta eristämiämme kategorioita ja tyyppejä siksi, että ne tuijottavat jokaista tarkkailijaa; päinvastoin, maailma näyttäytyy vaikutelmien kaleidoskooppisessa, muuttuvassa kirjossa, joka täytyy organisoida mielissämme — ja tämä tarkoittaa suurelta osin mieliemme lingvistisia järjestelmiä. Leikkelemme luontoa, järjestämme sen käsitteiksi ja pidämme merkityksiä tärkeänä tavallamme, suurelta osin, koska olemme osapuolia sopimuksessa järjestellä se tällä tavoin — sopimus, joka pitää puheyhteisömme kautta ja on kodifioitu kielemme rakenteisiin. Sopimus on tietysti implisiittinen ja kirjoittamaton, mutta sen ehdot ovat absoluuttisen pitäviä; emme voi lainkaan puhua kelpuuttamatta sopimuksen sanelemaa organisointia ja datan luokittelua.»

Empiirisiä esimerkkejä

• Keinotekoinen kieli ithkuil saavuttaa luonnollisia kieliä tarkemman täsmällisyyden ja sanastollisen diversiteetin hyvin monimutkaisen kieliopin perusteella. Kielessä on 81 taivutusmuotoa, kaksitoista uniikkia morfologista "muuttujaa" mutta vain 3600 sanan juurta.
• E-Prime välttää käyttämästä sanaa "olla" yleissemanttisesti.
• Loglan ja Lojban – kielet, jotka suunniteltiin SWH:n testaamiseen asettamalla hyvin erilaiset rajoitteet puhujille.
• Toki pona — taolaisuuden inspiroima keinotekoinen kieli, jonka tarkoitus on muuttaa puhujiensa ajatusprosessia.

Katso myös

• Kognitiotiede
• Sapir-Whorf ja ohjelmointikielet

Tutkijoita

• Benjamin Whorf
• Johann Gottfried von Herder
• Wilhelm von Humboldt
• Ferdinand de Saussure
• Alfred Korzybski
• Uku Masing

Kirjallisuutta

• Language, Thought, and Reality: Selected Writings of Benjamin Lee Whorf. Benjamin Whorf, toimittanut John Carroll. MIT Press.
• Selected Writings of Edward Sapir in Language, Culture, and Personality. Edward Sapir, toimittanut David G. Mandelbaum. University of California Press.
• The Demise of the Whorf Hypothesis (A Major Revision in the History of Linguistics). Danny Alford. 1978. Proceedings of the 4th Annual Meeting of the Berkeley Linguistics Society (1978), pp. 485-499. http://elanguage.net/journals/index.php/bls/article/view/2095/2068
• The Great Eskimo Vocabulary Hoax and Other Irreverent Essays on the Study of Language G. Pullum. 1991. http://users.utu.fi/freder/Pullum-Eskimo-VocabHoax.pdf
• Language Diversity and Thought: A Reformulation of the Linguistic Relativity Hypothesis. John A. Lucy. Cambridge: Cambridge University Press.
• Grammatical Categories and Cognition: A Case Study of the Linguistic Relativity Hypothesis. John A. Lucy. Cambridge: Cambridge University Press.
• Rethinking Linguistic Relativity. Toimittanut John Gumperz. Cambridge University Press.
• The Language Instinct: How the Mind Creates Language. Steven Pinker. Perennial.
• "What are the nine Eskimo words for snow?", 1979-02-16, The Straight Dope — Cecil Adams vastaa kysymykseen sanomalla, että inuktitutin kielen polysynteettisen luonteen takia on mahdotonta määrittää tiettyä lukumäärää.
• "Are there nine Eskimo words for snow (revisited)?", 2001-02-02, The Straight Dope — Cecil Adams vastaa kritiikkiin listaamalla englannin kielen 15 lunta tarkoittavaa sanaa tehden johtopäätöksen, että mitä yleisesti SWH:sta sanotaankaan, käsitys siitä, että eskimonkieliset sanat lumelle tukevat hypoteesia, ei pidä paikkaansa.
• On Innateness: Are Sparrow Songs "Learned" or "Innate". Teoksessa Hauser ja Konishi (toim.) The design of animal communication. Cambridge. MA. MIT PRESS.
• Biolingvistiikka. Brattico 2008. Helsinki. Gaudeamus.
• Language aqcusiotion. Core readings. Bloom 1993. Cambridge. MIT press.
• Language identification in the limit. Gold 1967. Infromation and Control 10 447-474

Aiheesta muualla

• Which comes first, language or thought? (englanniksi)
• Language may shape human thought (englanniksi)
• The Sapir-Whorf Hypothesis – kaksi perusperiaatetta: lingvistinen determinismi ja lingvistinen relativismi (englanniksi)
• The Sapir-Whorf Hypothesis in Quotes (englanniksi)
• The Great Whorf Hypothesis Hoax. (englanniksi)