Rooman valtakunnan talous

Roomalainen kolikko, kuvassa keisari Theodosius I.

Rooman valtakunnan talouden voi kärjistäen sanoa pohjautuneen suunnitelmien puutteeseen. Aikana, jolloin raha-asioita pidettiin Roomassa hienommalle väelle sopimattomana puuhasteluna, ei valtion rahavarojen riittävyyteen kiinnitetty liiemmälti huomiota. Yhteiskunnan konservatiivisuus esti monet välttämättömät uudistukset, ja talous pääsi toistuvasti kriisiytymään.

Sisällysluettelo

Tasavallan ajan talousjärjestelmäMuokkaa

Osa artikkelisarjasta
Antiikin Rooma
 

Historia
200-luvun kriisi
myöhäisantiikki

Hallinto ja politiikka
kuninkaat | konsulit
keisarit | senaatti
oikeus | provinssit

Talous

Kulttuuri
kirjallisuus | mytologia
ruoka | tekniikka

Sotahistoria
legioona

n  k  m

Rooman talousjärjestelmän peruskivi oli maatalous. Tasavallan aikana arviolta 90 prosenttia työskenteli ruoantuotannossa. Maan tuottavuus oli alhainen ja teknistä kehitystä ei juurikaan tapahtunut. Tasavaltalaistraditio korosti itsenäisen yksittäisen talonpojan asemaa. Pientilallisten määrä alkoi laskea tasavallan loppupuolella. Syntyi villoja ja latifundiumeja. Villat olivat keskisuuria useimmiten orjatyövoimalla hoidettuja tiloja, jotka myivät tuotteensa kaupunkeihin. Latifundiumit olivat suurtiloja, joilla sekä viljeltiin että kasvatettiin karjaa. Maan keskittyminen harvoille alkoi näkyä selvästi.

Orjien ja köyhälistön merkitysMuokkaa

Näkemykset orjien merkityksestä taloudelle vaihtelevat. Toisten mukaan orjien käyttö oli Rooman taloudelle välttämätöntä, kun taas toisten mielestä orjien vahtimisesta ja elättämisestä syntyneet kustannukset itse asiassa tekivät koko järjestelmästä kannattamattoman. Orjien käyttö oli laajamittaista ja kohtelu usein julmaa.

Rooman politiikka pyöri kaupunkiköyhälistön ympärillä. Tämän ns. vaalikarjan suostuttelu vaati usein poliitikoilta huomattavia taloudellisia ponnistuksia. Ääniä ostettiin kansankokouksissa ja väkijoukon suosiota tavoiteltiin kuuluisalla leipää ja sirkushuveja -taktiikalla (panem et circenses). Suurimmillaan Rooman ilmaisviljan jakelu annona vei kaiken Sisilian viljan.

VerotusMuokkaa

Verotuksen järjestivät tasavallan aikana alueiden hallitsijat kukin omalla tavallaan. Kvestorit olivat alemman tason virkamiehiä, jotka edustivat valtiota veroasioissa.[1] He maksoivat yleensä kiinteän summan Roomaan (aurum coronarium). Käytössä oli monenlaisia veroja. Juudeassa on mainittu verotettavan pääverolla yli 14 vuotta vanhoja miehiä ja 12 vuotta vanhoja naisia aina 65 ikävuoteen asti yhden sestertiuksen vuotuisella verolla. Myöhemmin tähän on lisätty omaisuusveroja. Mahdollisesti verotukseen on liittynyt ilmainen majoitus kuvernööreille ja heidän seuralaisilleen, sotilaiden majoitus ja huolto. Yksi tapa järjestää verotus oli publikaanijärjestelmä. Publikaanit olivat yksityisiä kansalaisia, jotka toimivat valtion verotuksen alihankkijoina. Valtio myi verotusoikeuden tietylle alueelle ja ajalle. Publikaanijärjestelmä kannusti publikaaneja yliverotukseen, ja järjestelmä oli tästä syystä vihattu (mielenkiintoinen esimerkki tästä on Raamatun kertomus Jeesuksesta ja publikaanista).

Rooman laajetessa sotasaalis muodostui merkittäväksi tulonlähteeksi. Valloitettuja kansoja alettiin myös verottaa. Rahaa kertyi niin nopeasti, että esimerkiksi 100-luvulla eaa. kansalaiset vapautettiin vuosikymmenien ajaksi veroista. Vähitellen näistä tuloista tultiin Roomassa riippuvaiseksi. Saavutetun elintason ylläpitäminen edellytti uusia valloitussotia ja jatkuvaa provinssien riistoa. Imperiumin muodostuminen vaikutti Välimeren tavarankuljetuksiin. Rooma alkoi kasvaessaan imeä hyödykkeitä yhä laajemmalta alueelta. Viljaa tuotiin aluksi Sisiliasta, sitten Egyptistä ja Pohjois-Afrikasta. Suola oli vallanhaltijoiden monopoli, josta maksettiin veroa. Maakuntien rajoilla kannettiin yleensä tullia.

Raha ja metallitMuokkaa

Varhainen hopearaha oli nimeltään denaari. Sen rinnalle tuli kultaraha, aureus, joka vastasi aluksi 25 denaaria. Denaarin arvo kuitenkin laski, kun aureuksen arvo säilyi.

Roomalaiset harjoittivat laajaa kaivostoimintaa 200-luvulta eaa. alkaen saadakseen rautaa, kuparia, tinaa, lyijyä ja kultaa. Kaivostoiminta oli laajimmillaan ajanlaskumme alun jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin vallitsi suoranainen kultakuume. Kaivuumetetelmät olivat pitkälle kehitettyjä. Niinpä Dalmatiasta löydettiin keisari Neron valtakaudella rikas kultaesiintymä, joka tuotti 16,3 kiloa kultaa päivässä. On arvioitu, että kaikki Rooman valtakunnan kaivokset yhteensä tuottivat kultaa 10 tonnia vuodessa. Työ teetettiin orjilla, joita tarvittiin suuret määrät. He elivät lähes kokonaan maan alla kahlittuina toisiinsa kiinni. Suurin vaara oli kaivannon sortuminen, joka merkitsi loukkuun jääneille lähes varmaa kuolemaa. Kaivoskuilu saattoi olla jopa 200 m syvä. Kaivokset olivat valtion omaisuutta, mutta kaivostoiminta vuokrattiin aatelistolle niin, että puolet tuotosta kuului valtiolle.[2]

Keisarikauden talouspolitiikkaMuokkaa

Kun imperiumi alkoi saavuttaa lopulliset mittansa keisariajan alkupuolella, sen itäpuoli oli länttä vauraampi. Keisariajalla ero valtion ja keisarin talouden välillä alkoi hämärtyä. Keisarin omaisuus kasvoi provinsseista saatujen tulojen ja testamenttien myötä. Merkkihenkilöille tuli tavaksi lahjoittaa testamentilla osa omaisuudesta keisarille. Keisari otti henkilökohtaisesti hallintaansa jopa useita provinsseja, tuotantoaloja ja kulttuurialoja kuten hevoskilpa-ajot.

VerotusMuokkaa

Veronkeruujärjestelmä oli sekava. Veroja saatettiin kerätä joko provinssin tuotannon tai asukasmäärän perusteella. Useita tasavallan aikaisia käytäntöjä jatkettiin, mutta esimerkiksi vihatusta publikaanijärjestelmästä luovuttiin. Verorasitus alkoi kasvaa valloitusten vähetessä. Augustuksen aikana veroperusteeksi tuli osittain omaisuusvero (Tributum soli), osittain henkivero (tributum capitis). Lisäksi oli perintövero, pääomankorkovero, orjanmyynnin liikevaihtovero, orjanvapautusvero, satamamaksut ja noin 2 %:n tullimaksu. On arvioitu valtion vero- ja maksutulojen olleen enintään 10 % bruttokansantuotteesta, ajoittain vain 2–4 %. Monet toimet, kuten rakennustyöt rahoitettiinkin yksityisesti hyväntekeväisyytenä.[1]

Keisari Nero uudisti verotusta noin vuodesta 60 jaa. alkaen. Hän pyrki luopumaan välillisistä veroista. Valtiotaloutta valvomaan asetettiin erityisiä prefektejä, joiden avulla keisari syrjäytti talouspäätöksistä senaatin. Uudistukset ja keisarin tuhlaileva rahankäyttö johtivat kassakriisiin, joka ratkaistiin pienentämällä rahan painoa, joka merkitsi noin 14 %:n devalvaatiota.[3]

ElinkeinotMuokkaa

Keisariajalla ylimääräinen raha sijoitettiin edelleen mieluiten maahan. Syntyi pienimuotoista teollisuutta, mutta se ei muodostanut merkittävää osaa tuotannosta. Kaupankäynti oli kohtuullisen vilkasta, joskaan ei valtaisaa. Yläluokka osallistui kaupankäyntiin vain välillisesti klienttijärjestelmän kautta. Teknologia kyllä kehittyi, mutta mullistuksia ei edelleenkään syntynyt. Lännessä otettiin käyttöön uusia viljelykasveja, jotka saivat aikaan talouskasvua. Maatalous pysyi keskeisessä asemassa ja valtaosa väestöstä oli edelleen köyhää.

Teollis-teknistä kehitystä ei juuri ollut. Tiestön parantaminen oli suurin talouden edistämistoimi, mutta rauhan ajan vallitsessa myös merikuljetukset tehostuivat ja rahtilaivat suurenivat. Rooman rauha ja Rooman raha tekivät Välimerestä suuren yhteismarkkina-alueen.[1]

200-luvun kriisistä keskiajan porteilleMuokkaa

Pääartikkeli: 200-luvun kriisi

Rooman 200-luvun kriisi oli myös vakava talouden kriisi. Inflaatio oli voimakas, kulta- ja hopearahojen jalometallipitoisuus laski ja monin paikoin alettiin palata luontaistalouteen. Kriisi näkyi ennen muuta Roomassa ja valtakunnan itäosissa. Kriisin jälkeen itä kuitenkin alkoi vaurastua länttä nopeammin.

Diocletianuksen ja Konstantinuksen uudistuksetMuokkaa

Diocletianus yritti hillitä inflaatiota vuoden 301 hintaediktillä (maksimihintajärjestelmällä), joka ei kuitenkaan juuri toiminut. Uudistuksessa yritettiin ottaa valtion hallintaan viljanjakelu, kauppa ja kaivokset. Diocletianus uudisti myös verotusta ja rahajärjestelmää. Hän loi uuden kultarahan nimeltä solidus. Konstantinus toimeenpani laajan talousuudistuksen jolla valtiolle hankittiin lisää tuloja. Tärkeimmäksi veroksi muodostui maavero, joka maksettiin rahana. Lisäksi oli tavarana maksettava annona-vero, joka koski lähes kaikkia väestöryhmiä. Lisäksi oli monia ylimääräisiä veroja, esimerkiksi viiden vuoden välein makettava lustralis collatio. Verojen maksu oli monille niin vaikeaa, että lapsia myytiin orjuuteen, jotta selviydyttäisiin veroista.[4]

Konstantinus vakiinnutti solidus-rahan vuonna 309 siirtymällä käytäntöön, että paunasta kultaa lyödään aina 72 kolikkoa. Tämä kolikkodevalvaatio iski köyhiin enemmän kuin rikkaisiin. Solidusta käytettiin vuosisatoja Länsi-Rooman tuhonkin jälkeen Euroopassa. Bysantissa sitä lyötiin vielä 1000-luvulla. [4]

Talouden kuihtuminen myöhäisantiikin aikanaMuokkaa

Pääartikkeli: Myöhäisantiikki

Myöhäisantiikin aikana kaupunkiväestö väheni, ja ihmisiä muutti maaseudulle. Samalla syntyi uusi yhteiskuntaluokka colonus, maahan sidottu vuokraviljelijä. Tästä kehittyi maaorjuus. Liikkuvuus väheni etenkin maaseudulla. Yksittäisten suurtilojen (saltus) asema vahvistui ja niistä tuli kasvavissa määrin omavaraisia. Suurtilat kattoivat kokonaisia kyliä, niillä oli oma poliisi ja armeija ja ne eivät välttämättä käyneet kauppaa ulkopuolisten kanssa. Keskusvalta siirtyi yksittäisten ihmisten verottamisesta saltusten verottamiseen.

Myöhäisantiikissa "maaseutu voitti kaupungit". Lännen kaupunkikulttuuri kuihtui, käsityöläisyys väheni, keskiluokka pieneni dramaattisesti. Syntyi collegiumeja, ammattikiltoja, usein jonkin jumaluuskultin ympärille. Tästä seurasi pakkojäsenyys killoissa ja ammattien perinnöllisyys. Orjien määrä väheni ja orjuuden merkitys pieneni. Tutkijat ovat erimielisiä tämän ilmiön syistä. Kristinusko ei suoraan vastustanut orjuutta ja germaanitkin käyttivät orjia. Nämä siis tuskin olivat syynä muutokseen.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c Bjøl,Erling - Leo Hjostsø: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 4, Rooman valtakunta, s. 182-183. . ISBN 951-1-07160-2.
  2. Christensen, Else: Kulta vei roomalaiset maan alle. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 13, s. 22-27. Bonnier. ISSN 0806-5209.
  3. Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 406-408. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3.
  4. a b Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 517-519. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3.