Punaiset prikaatit

italialainen kommunistinen radikaalijärjestö

Punaiset prikaatit eli Brigate Rosse (BR) oli Italiassa 1970–1988 toiminut marxilais-leniniläinen aseellinen järjestö, jonka riveissä vaikutti näinä vuosina yhteensä yli 900 jäsentä.[1] Järjestön päämääränä oli aseellisilla iskuilla ”valtion sydämeen” ja muilla provokaatioilla aloittaa kommunistinen vallankumous. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että Punaiset prikaatit ampuivat ihmisiä, erityisesti oikeuslaitoksen eri tason tuomareita ja virkamiehiä sekä poliiseja, mutta myös muita, esimerkiksi reporttereita, joiden kirjoitukset eivät miellyttäneet heitä. Henkilöstä ja asiayhteydestä riippuen prikaatit ampuivat joko tappaakseen tai sitten muutamia luoteja alaraajoihin (ns. ”gambizzazione”). Prikaatit myös kidnappasivat useita ihmisiä, jotka sitten tuomittiin ”kansan tuomioistuimessa”. Punaiset prikaatit tappoivat vuosina 1974–1988 kaikkiaan 86 ihmistä.[2]

Punaisten prikaatien lippu.

Taustaa muokkaa

Punaisten prikaatien taustalla voidaan nähdä sekä 1960-luvun lopun opiskelijaliikehdintä että Italian kommunistisen puolueen piirissä kytenyt tyytymättömyys puolueen reformistista politiikkaa kohtaan. Mielenosoittajien ja poliisin yhteenotot sekä uusfasististen ryhmien väkivallanteot loivat 1968–1969 Italiaan poliittisen jännityksen ilmapiirin, jossa vasemmistoryhmät epäilivät laajasti poliisin ja turvallisuuspoliisin elementtien toimivan yhteistyössä uusfasistien kanssa vasemmistoryhmiä vastaan. Tästä alkoi se poliittisen väkivallan täyttämä aikakausi, joka Italian historiassa tunnetaan nimellä Lyijyvuodet (Anni di piombo). Punaiset prikaatit perustettiin 1969 vastaamaan ”vallan militarisaatioon” ”taistelun militarisaatiolla”.

Järjestöllä oli juurensa Collettivo politico metropolitano -nimisessä aktivistiryhmässä jonka perustivat 1960-luvun loppupuolella Renato Curcio ja Duccio Berio.[3] Noin 70 tämän ryhmittymän jäsentä kokoontui marraskuussa 1969 erääseen hotelliin Chiavarin kaupungissa tarkoituksella luoda teoreettinen perusta tulevalle taistelulle. Osanottajien listasta löytyvät melkein kaikki ensimmäisen sukupolven johtavien prikaatilaisten nimet. Paikalla oli neljä sosiologian opiskelijaa Trenton yliopistosta: Renato Curcio, Margherita ”Mara” Cagol, Paola Besuschio ja Giorgio Semeria, kolme entistä Italian kommunistipuolueen PCI:n jäsentä: Alberto Franceschini, Prospero Gallinari ja Roberto Ognibene sekä kolme Sit-Siemens-tehtaan työläistä: Mario Moretti, Corrado Alunni ja Alfredo Bonavita.[4]

Punaisten prikaatien edeltäjänä voi pitää myös Giangiacomo Feltrinellin ”Partisaanitoiminnan ryhmää” (GAP), joka toimi vuosina 1969–1972 tehden omaisuuteen kohdistuvia iskuja muun muassa suuryhtiöitä ja USA:n konsulaatteja vastaan sekä lähetti piraattiradiota. Feltrinelli ja Punaisten prikaatien johto olivat kuitenkin eri mieltä monesta asiasta, joten mitään yhteistyötä ei ryhmien välillä saatu aikaan.[5]

Varhaiset vuodet muokkaa

 
Prikaatien ensimmäisen vaiheen päätös. Alberto Franceschini ja Renato Curcio (autossa) pidätetään 8. syyskuuta 1974.

Ensimmäiset Punaisten prikaatien nimissä allekirjoitetut kommunikeat ilmestyivät syyskuussa 1971 liittyen tehtaissa toteutettuun sabotaasiin. Ensimmäiset kidnappaukset kohdistuivat tehtaiden esimiehiin vuosina 1972–1973, ja kidnapatut vapautettiin lyhyen vangitsemisen jälkeen. Punaiset prikaatit ilmoittivatkin olevansa nimenomaan tehdastyöläisten taisteluita tukeva järjestö, ja organisaation toiminta rajoittui Milanon ja Torinon teollisuuskeskuksiin.

Ensimmäiset prikaatien toiminnan vaatimat kuolonuhrit olivat 17. kesäkuuta 1974 kaksi uusfasistisen MSI-puolueen Padovan jaoston jäsentä, jotka ammuttiin ”vahingossa” MSI-puolueen arkistona käyttämään varastotilaan kohdistuneen murtovarkauden yhteydessä. Tarkoituksena oli varastaa MSI:n jäsenluetteloita tai muita tärkeitä papereita, ja kun paikalla sattumalta olleet Giuseppe Mazzola (s. 1914) ja Graziano Giralucci (s. 1944) yrittivät estää varkauden, heidät ammuttiin.[6] Samana vuonna BR kidnappasi Genovan pääsyyttäjän Mario Sossin vaatien kahdeksan Gruppo XXII Ottobre -aktivistiryhmän jäsenen vapauttamista vankilasta. Sossia pidettiin vankina 35 vuorokautta, kunnes genovalainen tuomioistuin päätti, että vangit vapautetaan. Tämä päätös jäi kuitenkin toteuttamatta, koska syyttäjä Francesco Coco valitti siitä heti korkeampaan oikeusasteeseen, eikä päätöstä voitu panna toimeen, ennen kuin valitus oli käsitelty. Punaiset prikaatit tunsivat kuitenkin itsensä moraalisiksi voittajiksi, ja Sossi sai kyydin Milanoon, jossa hänet jätettiin istumaan puiston penkille taskussaan junalippu kotikaupunkiinsa.[7] Seuraava kidnappaus oli Punaisten prikaatien ensimmäinen täysin epäonnistunut operaatio. Sitä johti Mara Cagol, Renato Curcion vaimo. Kidnappauksen uhri oli tunnettu liikemies Vittorio Vallarino Gancia. Tällä kertaa poliisi löysi ”kansan vankilan” 5. kesäkuuta 1975, ja syntyneessä tulitaistelussa kuoli Cagol ja yksi poliisi. Poliisien iskua johtanut luutnantti Umberto Rocca menetti vasemman kätensä ja käsivartensa, kun Cagolin heittämä käsikranaatti räjähti hänen vieressään.[8]

Ensimmäisen salamurhaiskun Punaiset Prikaatit toteutti 8. kesäkuuta 1976 tappaen Sossin juttuun kaksi vuotta aikaisemmin sekaantuneen syyttäjä Francesco Cocon ja tämän kaksi henkivartijaa.[9] Italian poliisi pidätti samana vuonna joukon järjestön aktiiveja ja tappoi yhden.

Prikaatien organisaatio ja rahoitus muokkaa

Vuodesta 1974 alkaen Punaiset prikaatit sai asteittain sen organisaation, joka teki siitä Italian pelätyimmän terroristijärjestön. Se perustettiin alkuaan tehdastyöläisten oikeuksien puolesta taistelevaksi järjestöksi, joka aloitti toimintansa Milanossa leviten sitten Torinoon ja myöhemmin myös Genovaan sekä Veneton alueelle. Järjestön nimen monikkomuoto johtuu siitä, että jokaisella tehtaalla toimivasta, keskimäärin noin 20-henkisestä, ryhmästä käytettiin alkuaan nimitystä prikaati. Ensimmäinen ”punainen prikaati” perustettiin Milanossa, Pirellin tehtaalla. Milanossa oli myös Mario Morettin johtama Sit-Siemensin tehtaan prikaati. Nämä muodostivat yhdessä muiden Milanon prikaatien kanssa jaoston, josta siirryttäessä aseelliseen toimintaan alettiin käyttää nimitystä ”colonna”. Tästä tuli prikaatien sotilaallisen toiminnan perusyksikkö. Alusta alkaen oli voimassa periaate, että eri kaupunkien jaostot pidettäisiin täysin eristettyinä toisistaan. Esimerkiksi Milanon colonnan jäsenet tunsivat kaikki toisensa, mutta heillä ei saanut olla mitään tietoa esimerkiksi Torinon colonnan jäsenistä. Myöhemmin (1975) syntynyt Rooman jaosto oli rakenteeltaan hieman poikkeava, koska sen prikaatit muodostettiin pääasiassa työläiskaupunginosissa (Tiburtino, Centocelle, Primavalle) toimivista Potere Operaion entisistä jäsenistä.[10][11]

Koska jaostojen jäsenet eivät tunteneet ketään ulkopuolista prikaatien jäsentä, oli muodostettava toimeenpaneva komitea (”comitato esecutivo”), jolla oli tiedossaan jokaisen jaoston tärkeimpien jäsenten henkilöllisyys. Näin saatiin toimimaan eri jaostojen välinen tiedonvälitys ja mahdollistettiin myös avunanto ulkoapäin jos jokin jaosto joutuisi vaikeuksiin. Uudet jaostot muodostettiin lähes aina alhaalta päin, siten että prikaatit jollain paikkakunnalla ottivat yhteyttä toimeenpanevaan komiteaan ilmoittaen halukkuutensa osallistua aseelliseen taisteluun valtiota vastaan. Tässäkin Rooman jaosto oli poikkeus, koska se muodostettiin prikaatien ylimmän johdon aloitteesta, koska pääkaupungissa toimiminen katsottiin ehdottomaksi edellytykseksi onnistumiselle. Punaisten prikaatien toimeenpaneva komitea oli nelihenkinen, ja sen jäsenet nimitti noin 10–15 henkeä käsittävä johtokunta (”direzione strategica”), joka oli eräänlainen prikaatien parlamentti ja ainoa mahdollisuus kaikkien jaostojen johtajien samanaikaiseen tapaamiseen. Tämä johtokunta kokoontui epäsäännöllisesti tekemään tärkeitä linjanvalintoja ja muita strategisia päätöksiä. Nämä päätökset sitten julkistettiin painetuissa kommunikeoissa, joiden levikki oli yleensä 10 000. [12][11]

Jaostojen jäsenet jaettiin kahteen ryhmään, vakinaiset (”regolari”) ja apujäsenet (”irregolari”). Aseellisista iskuista vastasivat pääasiassa vakinaiset, joita oli jokaisessa jaostossa kymmenkunta.[13] Vakinaiset olivat ns. maanalaisia (”clandestini”) jotka olivat jättäneet ansiotyönsä, katkaisseet kaikki yhteydet omaisiin ja ystäviin ja esiintyivät väärällä henkilöllisyydellä käyttäen väärennettyjä asiakirjoja esimerkiksi hankkiessaan asunnon. Koska vakinaisilla ei ollut mitään ansiotuloja, prikaatien toimeenpaneva komitea maksoi heille kuukausittain käteisellä summan, joka vastasi tehdastyöläisen kuukausipalkkaa.[14] Nämä rahat hankittiin aluksi pankkiryöstöillä, mutta niistä luovuttiin 1976, koska ne vaativat suunnittelua, joka vei liian paljon aikaa, eivätkä ne tuottaneet tarpeeksi. Jotta prikaatit voitaisiin pitää toimintakykyisinä, oli tehtävä keskimäärin yksi pankkiryöstö kuukaudessa. Niinpä päätettiin vaihtaa rahoitussysteemiä ja siepata rikkaita tehtailijoita ja muita kapitalisteja vaatien sitten lunnaita heidän omaisiltaan. Ensimmäinen yritys epäonnistui karabinieerien löydettyä piilopaikan, jonne panttivanki oli kätketty, ja seuranneessa tulitaistelussa johtava prikaatilainen Mara Cagol sai surmansa.[15][8]

Seuraava sieppaus oli sitä vastoin erittäin onnistunut. Prikaatit ottivat vuoden 1977 alussa vangiksi tunnetun genovalaisen Costan laivanvarustajaperheen jäsenen Pietro Costan. Pitkien neuvottelujen jälkeen Costat maksoivat 1,5 miljardin liiran lunnaat. Tämä summa oli riittävä kattaakseen prikaatien vakinaisten palkat ja muut kulut neljä vuotta.[16]

Aldo Moron murha muokkaa

 
Aldo Moro

Taustaa muokkaa

Radikaalivasemmistolaisen, mutta pikemmin autonomimarxilaisen kuin marxilais-leniniläisen ”Autonomia Operaia” -liikkeen noustessa Italiassa huippuunsa 1977 Punaiset prikaatit otti liikehdintään kriittisen näkökannan ja julisti perustavansa ”Kommunististen taistelijoiden puolueen” (PCC). Samalla kuitenkin Prikaatien toiminta oli yhä enemmän irtaantunut alkuperäisistä lähtökohdistaan tehdastyöläisten parissa ja keskittyi paljolti syyttäjien ja poliisien painostamiseen järjestön aktiivien vapauttamiseksi.

Punaisten prikaatien perustettua uuden, neljännen jaostonsa, Roomaan ("colonna Romana") 1976 alkoi järjestön sisäinen suunnittelu johtavan kristillisdemokraattisen poliitikon kidnappaamisesta. Ensimmäinen askel oli ”kansan vankilan” hankkiminen. Poliisille vielä silloin täysin tuntematon Anna Laura Braghetti sai tehtäväkseen hankkia Roomassa tarkoitukseen sopivan kerrostaloasunnon, ja hän osti sellaisen osoitteessa Via Camillo Montalcini 8. Braghettin muutettua asuntoon sinne ilmestyi pian myös ”insinööri Luigi Altobelli”, oikealta nimeltään Germano Maccari. Hänen toimestaan alimmassa kerroksessa olevan asunnon pihapuolen ikkunoihin asennettiin kalterit, ja oveen ilmestyivät uudet varmuuslukot. Makuuhuoneeseen nousi uusi väliseinä, ja sen taakse myöhemmin asuntoon muuttanut vankikarkuri Prospero Gallinari rakensi pienen sellin, jonka mitat olivat suunnilleen 1,2 x 3 m. Kansan vankila oli valmis, ja sen osoitteen tiesi vain neljä Punaisten prikaatien jäsentä, jo mainittujen lisäksi myös Mario Moretti. Kuka siellä vankina istuisi, oli silloin vielä päättämättä, mutta listalla oli kolme nimeä: Giulio Andreotti, Aldo Moro ja Amintore Fanfani. Syksyllä 1977 päätettiin, että Moro kidnapataan, ja iskun suunnittelu alkoi.[17]

Via Fanin verilöyly[18] muokkaa

 
Via Mario Fanin ja Via Stresan risteys vuonna 2012. Kuvan auto seisoo suunnilleen samassa paikassa kuin mihin Mario Morettin auto pysähtyi 34 vuotta aikaisemmin.

Syvästi uskovaisen Moron päivittäisiin tapoihin kuului käynti aamumessussa Via Riccardo Zandonain varrella olevassa Santa Chiaran kirkossa. Tutkittiin mahdollisuutta kidnapata hänet kirkossa, mutta suunnitelma hylättiin pian, koska ympärillä olisi liian paljon sivullisia, jotka saattaisivat joutua keskelle tulitaistelua. Moroa varjostaessaan Franco Bonisoli pani merkille, että Moron Fiat 130 Berlina -mallinen auto ei ollut panssaroitu. Tämä merkittävä havainto sinetöi Moron kohtalon. Koska hän aina istui yksin auton takaistuimella, oli mahdollista ampua auton etuosassa istuvat kaksi miestä, autonkuljettaja ja henkivartija, lähietäisyydeltä Moroa vahingoittamatta. Saattueen toinen auto oli Alfa Romeo Alfetta, jossa yleensä istui kolme henkivartijaa. Oli vain valittava sopivin paikka Moron reitin varrelta, missä autot voisi pysäyttää. Katu, joka valittiin, oli Via Mario Fani, tarkemmin Via Stresan risteys, jossa oli ainoa reitin varrella oleva pakollinen pysähtyminen.

Moron kaappauksesta käytetään Italiassa nimityksiä ”Via Fanin verilöyly” (la strage di via Fani) ja ”Via Fanin väijytys” (l'agguato di via Fani). Se alkoi 16. maaliskuuta 1978 kello 9.02 paikallista aikaa ja kesti kokonaisuudessaan vain pari minuuttia. Hyökkääjiä oli yhdeksän, kahdeksan miestä ja yksi nainen: Barbara Balzerani, Franco Bonisoli, Alessio Casimirri, Raffaele Fiore, Prospero Gallinari, Alvaro Lojacono, Mario Moretti, Valerio Morucci ja Bruno Seghetti. Moretti paljasti haastattelussa 15 vuotta myöhemmin, että paikalla oli aluksi ollut kymmeneskin henkilö, ”kukkaistyttö” Rita Algranati.[19] Hänen tehtävänään oli seisoa Via Mario Fanin määrätyssä kohdassa kukkakimppu kädessään ikään kuin jotain ystävää odottaen. Moron ja henkivartijoiden autojen ohittaessa Algranati nosti kukkakimpun korkealle päänsä yläpuolelle heiluttaen sitä kuin tervehtiäkseen jotain kadun toisella puolella olevaa henkilöä. Heilutettuaan näin nimensä historiaan hän välittömästi poistui paikalta osallistumatta itse hyökkäykseen. Seuraavilla tapahtumilla oli useita silminnäkijöitä, joista ainakin yhden voidaan epäillä olleen mytomaani, ja hänen kertomuksellaan on ollut merkittävä vaikutus tapauksesta myöhemmin kehitettyihin lukuisiin salaliittoteorioihin. Tämä silminnäkijä, Alessandro Marini, väitti muun muassa, että paikalle saapui myös kaksi henkilöä Honda-merkkisellä moottoripyörällä, joista toinen ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Tämän konepistoolin jättämiä tyhjiä hylsyjä ei kuitenkaan tapahtumapaikalta koskaan löydetty.[20] Tapauksen tunnetuin silminnäkijä oli Via Fanilla asuva uusfasistisen MSI-puolueen parlamentaarikko ja tuleva puoluesihteeri Pino Rauti, joka näki kidnappauksen loppuvaiheet parvekkeeltaan. Rauti kertoi ymmärtäneensä heti, että kyseessä oli kidnappaus, mutta hän oli liian kaukana nähdäkseen, kuka uhri oli. Kukaan silminnäkijöistä ei nähnyt tapahtumaa kokonaisuudessaan, ja kaikki varma tieto siitä perustuu kidnappauksesta tuomittujen prikaatilaisten virallisiin lausuntoihin oikeudessa ja parlamentaaristen komiteoiden kuulusteluissa.

Nähdessään Algranatin kukkakimpun ilmassa Moretti ohjasi pysäköitynä olleen valkoisen Fiat 128 -mallisen autonsa ulos Moron auton eteen. Morettin autossa oli varastetut diplomaattikilvet. Hän ajoi niin hitaasti kuin oli erityistä huomiota herättämättä mahdollista Via Stresan risteykseen. Tällä kohdalla autojen vasemmalla puolella seisoi jalkakäytävällä neljä miestä Alitalia-lentoyhtiön univormuissa, joiden alla oli luodinkestävät liivit, näennäisesti keskusteluun syventyneinä. He olivat Bonisoli, Fiore, Gallinari ja Morucci. Tultuaan ”lentäjien” kohdalle risteykseen, jossa oli pakollinen pysähtyminen, Moretti virallisen version (jonka Moretti kiistää) mukaan jarrutti autonsa äkkipysähdykseen, minkä seurauksena oli lievä ketjukolari. (Morettin mukaan se tapahtui myöhäisemmässä vaiheessa). Samanaikaisesti jonkin matkaa näiden kolmen auton takana neljäs auto, jossa istuivat Casimirri ja Lojacono, pysäköi lähes poikittain keskelle Via Mario Fania tukkien siten mahdollisen pakotien takaisin päin. Moretti astui mahdollisesti ulos autostaan ikään kuin katsastaakseen minkälaista peltivahinkoa kolari oli aiheuttanut. Tällöin ”lentäjät” ottivat salkuistaan esille neljä konepistoolia ja hyökkäys alkoi. Fiore ja Morucci avasivat tulen kohti Moron autoa, kun taas Bonisolin ja Gallinarin maalina oli henkivartijoiden auto. Samanaikaisesti Balzerani hyppäsi ulos Via Stresalle risteyksestä muutaman metrin oikealle pysäköidystä autostaan konepistoolilla aseistettuna estääkseen siltä suunnalta mahdollisesti tulevat yritykset vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Samasta tehtävästä saattueen takana vastasi M1 Garand -mallisella itselataavalla kiväärillä aseistautunut Lojacono.

Päinvastoin kuin tapahtumasta kertovassa elokuvassa (Il caso Moro, 1986) konepistoolit eivät suinkaan nakuttaneet ongelmatta koko hyökkäyksen ajan. Tämä ei ollut hyökkääjille yllätys, koska kolme niistä oli vanhanaikaisia, partisaanien sodanaikaisista varastoista löydettyjä aseita. Tästä syystä kaikilla oli myös pistooli taskussa. Moron autossa henkivartija Oreste Leonardi kääntyi heti hyökkäyksen alkaessa ympäri ja heittäytyi takaistuimella yksin istuvaa Moroa kohti yrittäen vetää häntä alaspäin suojaan, mutta kuoli lähes välittömästi, kun Moruccin ampuma sarja osui hänen oikeaan kylkeensä. Sen jälkeen Moruccin ase meni jumiin. Fioren konepistooli jumittui jo parin laukauksen jälkeen, ja hänen päämaalinsa, Moron autonkuljettaja Domenico Ricci haavoittui vain lievästi. Riccillä oli kuitenkin vain pari sekuntia aikaa yrittää ohjata auto esteiden ohi, eikä hän onnistunut, ennen kuin Morucci sai taas konepistoolinsa toimimaan ja tappoi hänet. Myös henkivartijoiden autoa tulittaneen Gallinarin konepistooli lakkasi toimimasta vain muutaman laukauksen jälkeen, ja hän jatkoi ampumista pistoolilla. Bonisolin konepistooli oli ainoa neljästä, joka toimi moitteettomasti, kunnes ammukset loppuivat. Alfa Romeon takaistuimella istunut henkivartija Raffaele Iozzino oli ainoa Moron saattajista, joka pääsi autosta elävänä ulos ja jopa onnistui ampumaan pari laukausta hyökkääjiä kohti, ennen kuin Bonisolin ja Gallinarin tulitus kaatoi hänet kuolleena kadulle.

Risteyksen vasemmalla puolella Via Stresalla istui Seghetti Fiat 132 -mallisessa autossa odottamassa ammuskelun loppumista ja peruutti sitten autonsa nopeasti Via Fanille. Moretti ja Fiore siirsivät nopeasti Moron Seghettin autoon. Fiore asettui takapenkille Moron viereen ja Moretti etupenkille Seghettin jäädessä ohjaajaksi. Vuonna 1993 antamassaan haastattelussa Moretti sai muun muassa vastata kysymykseen siitä, mitä Moro tässä tilanteessa todella sanoi, koska siitä oli huhuja liikkeellä. Moretti: ”Hän ei sanonut sanaakaan. Olimme šokkitilassa mekin, hänestä puhumattakaan”.[21] Pakoautoja oli valmiina kaikkiaan neljä. Seghettin auton lisäksi Balzeranin sininen Fiat 128, Via Stresalle Bonisolin aikaisemmin pysäköimä Autobianchi A112 sekä Casimirrin ja Lojaconon valkoinen Fiat 128. Bonisolin auto jätettiin jostakin syystä paikalle. Käytetyt pakoautot löydettiin myöhemmin samasta paikasta, Via Licinio Calvo -kadulle pysäköitynä. Jossakin matkan varrella Moro siirrettiin Fiat 850T -malliseen pakettiautoon ja siinä olevaan puulaatikkoon, joka oli suunniteltu helposti kannettavaksi ja Moron mittojen mukaiseksi. Kaikki tapahtui erittäin nopeasti, sillä poliisien löytäessä Seghettin pakoauton kello 9.23 prikaatilaiset ja heidän vankinsa olivat jo kadonneet näkymättömiin.[22] Samanaikaisesti kun Moretti ja Gallinari veivät Moron vankilaansa Balzerani, Bonisoli ja Fiore ajoivat pakoautot Via Licinio Calvolle. Se, missä muut jäivät kyydistä, ei ole tiedossa. Pysäköityään autonsa Bonisoli ja Fiore menivät bussilla Termini-rautatieasemalle ja sieltä junalla Milanoon, kun taas Balzerani, jonka oli määrä jäädä Roomaan poistui paikalta jalan.

Hyökkäyksen aikana ammuttiin kaikkiaan 91 laukausta, joista 45 osui Moron saattajiin. Iozzino, joka oli ainoa autosta ulos ehtinyt, sai myös kehoonsa eniten osumia. Hänen ruumiistaan löytyi 17 luotia. Hänen edessään saattoautossa istunut Francesco Zizzi sai vain kolme osumaa kehoonsa, kolme muuta 8 tai 9. [23] Ottaen huomioon, että suurin osa laukauksista ammuttiin vain 1–2 metrin etäisyydeltä, noin 50 % osumatarkkuutta voi pitää aika huonona tuloksena. Tätä mieltä oli ainakin Moretti, joka kertoi, että koska prikaateilla aina oli puute ammuksista, konetuliaseilla ampumista ei juuri harjoiteltu. Hän itse oli vuosikymmenen aikana kokeillut konepistoolilla ampumista vain kahdesti. Menestyksen takana olikin hänen mielestään aivan toinen tekijä, täydellisen yllätyksen antama etulyöntiasema.[24]

Moro vankina muokkaa

Punaiset prikaatit tulkitsivat tilanteen siten, että heillä oli nyt tavallaan kaksi panttivankia. Yksi oli Moro ja toinen oli kaikki Moron tiedossa olevat arkaluontoiset poliittiset salaisuudet. Moron kuulustelut eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Moron osallistuminen Italian politiikkaan ja sen monitasoisiin juonitteluihin oli alkanut jo ennen Morettin syntymää, ja hän oli itse asiassa kuulustelijalleen, jos ei välttämättä älyllisesti, niin ainakin kokemukseltaan täysin ylivoimainen vastustaja. Moretti myönsikin haastattelussa 15 vuotta myöhemmin, että hänen mahdollisuutensa tulkita Moron vastauksia täysin ja oikein vuonna 1978 olivat hyvin rajoitetut.[25] Moro paljasti epäsuorasti tietävänsä paljon muiden poliitikkojen salaisuuksia, mutta hän puhui niin kuin olisi puhunut toiselle kristillisdemokraattiselle poliitikolle, ”puhuen koodia”, eli siis jatkuvasti viitaten asioihin, joista Morettilla ei ollut mitään ennakkotietoa.[26] Moretti ilmaisi itse asian siten, että hänellä ei silloin Moron ”koodin avaimia” ollut, eikä Punaisilla prikaateilla ollut sellaista kuulustelijaa, jota olisi tarvittu, nimittäin noin 60-vuotiasta pitkää politiikan kokemusta omavaa henkilöä. Moron vankeudessa kirjoittamat kirjeet ja muistiinpanot olivat yhtä ongelmallisia. Morettin mukaan Moro selvästi kirjoitti niille, joilla oli hänen koodinsa avaimet, eikä uskonut, että Moretti todella ymmärtäisi sisällön täysin. Moretti myönsikin asian todella olleen näin. Hän ymmärsi, että Moron vastaukset, kirjeet ja muistiinpanot itse asiassa sisälsivät paljon arkaluontoista mutta vain Palazzo Chigin (hallituksen palatsin) salaisuudet tuntevalle käyttökelpoista informaatiota. Moron muistiinpanot olivat näin ollen Punaisille prikaateille ”pommi, joka oli mahdoton saada räjähtämään”, ja hänen vastauksensa kuulustelijan kysymyksiin eivät niiltä osin, jotka Moretti täysin ymmärsi, sisältäneet mitään uutta käyttökelpoista tietoa. Moron muistiinpanot kuitenkin säästettiin aikomuksena tulkita ja julkaista ne myöhemmin poliittisesti kommentoituina. Tehtävän sai Nadia Mantovani, ainoa Punaisten prikaatien jäsen, jolla uskottiin olevan edellytykset tässä onnistua.[27] Tämä suunnitelma kuitenkin kaatui jo 1. lokakuuta 1978, kun karabinieerit tekivät ratsian prikaatien Via Monte Nevoson tukikohtaan Milanossa, mistä löytyi Moron muistiinpanot sekä kolme prikaatilaista: Lauro Azzolini, Franco Bonisoli ja Nadia Mantovani.[28]

Moron kuulustelujen poliittinen päämäärä oli alkuaan selvittää hänen ja kristillisdemokraattien osuus siinä kapitalismin kansainvälisessä salaliitossa, josta Punaiset prikaatit käyttivät Alberto Franceschinin keksimää lyhennystä ”Sim” (Stato imperialista delle multinazionali). Tämän salaliiton olemassaolo oli Punaisten prikaatien teoreettisen perustan tärkein olettamus. Sen mukaan oli olemassa vain yksi ”valtio”: Sim, Bonisolin sanojen mukaan: ”yhdet aivot, jotka voivat kontrolloida, ohjata ja liikuttaa kaikkea”.[29] Prikaatien johtoportaan suureksi ärtymykseksi Moron vastaukset eivät olleet juuri mitenkään kytkettävissä tähän teoreettiseen malliin, jonka olemassaolosta kokenut poliittinen neuvottelija Moro tietysti oli tietoinen ja muotoili vastauksensa sen mukaisesti. Näin syntyi ajatus käyttää Moroa, tai oikeammin Moron tietämiä asioita, vaihtokaupassa. Vaikka prikaatilaiset eivät ymmärtäneet Moron hienosäätöisiä vihjailuja ja viittauksia poliittisiin salaisuuksiin, niin tämän puoluetoverit, jotka ymmärsivät, voisivat ehkä hyvinkin tulkita ne uhkauksina aloittaa salaisuuksien julkistaminen jos apua ei pian tule. Vahvistaakseen tätä ajatusta prikaatit laskivat julkisuuteen yhden Moron kirjeistä, joka oli sisäministeri Cossigalle 29. maaliskuuta lähetetty avunpyyntö.

Punaisten prikaatien ajattelun mukaan poliittinen voitto voitaisiin saada myös sillä tavalla, että pakotetaan valtio vapauttamaan jo vankiloissa istuvia prikaatilaisia nostamalla asteittain hallitukseen kohdistuvaa painetta. Kun Moron kidnappauksesta oli kulunut tasan kuukausi, seurasi tiedote numero 6, jossa ilmoitettiin, että oikeudenkäynti Moroa vastaan oli viety päätökseen ja hänet oli tuomittu kuolemaan. Tiedote numero 7 julkaistiin 20. huhtikuuta ja siinä ilmoitettiin, että Moron voisi saada takaisin päästämällä vapauteen poliittisia vankeja. Vastaus tuli toimittaa 48 tunnin sisällä. Se tuli kuitenkin jo seuraavana päivänä: ”ei minkäänlaista vaihtokauppaa”.[30] Hallituksen vastaveto oli nimittäin jo tehty ja tulos oli valmiina. Oli asetettu asiantuntijakomitea tutkimaan Moron kirjeitä. Komitean tehtävänä oli näyttää toteen, että Moro kärsi Tukholman syndroomasta ja että hänen kirjeidensä ajatukset ja ehdotukset eivät siis olleet enää hänen omiaan vaan Punaisten prikaatien. Komitean tärkein jäsen professori Franco Ferracuti selvitti myöhemmin asiaa FBI:n edustajille: "Aldo Moro oli poliittisesti kuollut siitä päivästä, kun hänen ensimmäinen kirjeensä Cossigalle [julkaistiin]." [31]

Komitean avulla voitiin sitten sivuuttaa hiljaisuudella ne Moron viimeiset katkerat kirjeet, joissa hän kirjoitti, että hän kuolee, jos se on hänen puolueensa toivomus ja lopulta parlamentin puhemiehelle suunnattu pyyntö siirtää hänet pois kristillisdemokraattien penkiltä toiselle paikalle, koska hän ei enää edusta tätä puoluetta.[32] Punaiset prikaatit täsmensivät 24. huhtikuuta ehtojaan tiedotteessa numero 8 ja vaativat 13 vankilassa istuvan poliittisen aktivistin vapauttamista. Muussa tapauksessa Moron kuolemantuomio pantaisiin täytäntöön.[33]

Punaisten prikaatien viimeinen yritys saada jonkinlainen vaihtokauppa aikaan tapahtui 30. huhtikuuta, kun Mario Moretti soitti Moron perheelle Termini-aseman puhelinkopista. Moretti sanoi aika suoraan, että Moron aika oli loppumassa ja viimeinen mahdollisuus oli nyt että puoluesihteeri Benigno Zaccagnini nopeasti selvittäisi tilanteen lausunnolla, joka antaisi mahdollisuuden lykätä tai kumota Moron kuolemantuomio. Moron vaimo vastasi tähän, että perhe oli tehnyt kaiken, minkä voi, mutta heidän tilanteensa oli vaikea, koska heitä käytännössä pidettiin vankeina omassa kodissaan. Moretti totesi, että ongelma oli poliittinen, ja ainoa mahdollisuus pysäyttää tapahtumien kulku huonoon suuntaan oli nyt Zaccagninin käsissä.[34] Perhe toimi nopeasti, ja 1. toukokuuta julkaistiin Il Giorno -sanomalehdessä heidän avoin kirjeensä kristillisdemokraattien johdolle, jossa he kehottivat puoluetta osoittamaan rohkeutta tekemällä velvollisuutensa, jotta puolueen johtaja voitaisiin saada vapaaksi vankeudestaan. Kukaan ei vastannut, puolue näytti hylänneen johtajansa. Näin tulkitsi asian myös Moro ja kirjoitti kirjeen, jolla sanoutui irti kaikista poliittisista tehtävistään ja ilmoitti eroavansa puolueesta.[35]

Äänestys kuolemantuomiosta muokkaa

Toukokuun ensimmäisinä päivinä Punaiset prikaatit äänestivät Moron kuolemantuomion täytäntöönpanosta. Äänestykseen osallistuivat kaikki prikaatien neljä jaostoa (Rooma, Milano, Torino ja Genova) sekä vankilassa istuvat entiset johtajat. Äänestyksen tulos oli Morettin mukaan lähes yksimielinen: kuolemantuomio pantaisiin täytäntöön.[36] Miten äänestys käytännössä tapahtui, siitä ei ole kaikilta yksityiskohdiltaan varmaa tietoa. Rooman jaostosta kuitenkin tiedetään Morettin lausuntojen perusteella, että hän tapasi henkilökohtaisesti siellä olevat prikaatien jäsenet kerätäkseen heiltä äänet. Yksi näistä tapaamisista, 3. toukokuuta, kehittyi kaksi tuntia kestäneeksi keskusteluksi, jossa Moretti, Valerio Morucci ja Adriana Faranda eivät päässeet yhteisymmärrykseen tuomion täytäntöönpanosta. Keskustelun päätteeksi Morucci ja Faranda äänestivät Moron tappamista vastaan, ollen ainoat Punaisten prikaatien vakinaisista jäsenistä, jotka näin tekivät.[37] Samaan tulokseen päätyi kaksi Moron vanginvartijoista, Germano Maccari ja Anna Laura Braghetti. Näiden neljän toimeenpanon vastustajan yhteinen asenne oli, että Moro oli jo kärsinyt tarpeeksi. Hänen poliittinen uransa oli lopussa, ja hänen tappamisensa sen alennuksen jälkeen, mitä hän oli kärsinyt, ja hänen puoluetoveriensa jätettyään hänet oman onnensa nojaan olisi moraaliton ja lähes epäinhimillinen teko.[38]

Moron kuolema muokkaa

Toukokuun 5. päivänä tuli julkisuuteen Punaisten prikaatien tiedote numero 9. Siinä ilmoitettiin lyhyesti, että prikaatit päättävät 16. maaliskuuta alkaneen operaationsa toimeenpannen nyt Moron kuolemantuomion.[39] Tiedotteen tärkein verbi ”toimeenpanna” (”eseguire”) oli taivutettu gerundi-muotoon (”eseguendo”), joka ilmaisee parhaillaan tapahtuvaa tekemistä. Tätä gerundin käyttöä on pidetty viimeisenä epäsuorana yrityksenä muuttaa johtavan hallituspuolueen asennetta aikaansaamalla ehkä jokin paniikinomainen reaktio. Toukokuun 8. päivänä kokoontuivat illalla Via Chiabreralla sijaitsevaan prikaatien tukikohtaan neuvotteluun ne Roomassa olevat prikaatilaiset, joiden oli määrä osallistua tuomion toimeenpanoon. Keskustelun tuloksena oli toteamus, että kristillisdemokraattien suunnalta viime hetkillä tulleisiin vinkkeihin, että saatettaisiin ”terveyssyistä” laskea vapaaksi yksi aktivisti, ei ollut syytä kiinnittää huomiota. Epäiltiin, että kyseessä oli vain uusi yritys voittaa aikaa Moron vankilaa etsiville poliiseille. Päätökseksi tuli, että Moro tapetaan seuraavana päivänä, 9. toukokuuta.[40]

Moron elämän viimeisen vuorokauden tapahtumien yksityiskohdat selvitti viidennessä tapausta käsittelevässä oikeudenkäynnissä Germano Maccari 19. kesäkuuta 1996 antamallaan todistajanlausunnolla. Neljässä aikaisemmassa oikeudenkäynnissä kukaan prikaatilaisista ei ollut paljastanut mitään siitä, kuka oli mitäkin tehnyt. Maccarin osallistuminenkin Moron kaappaukseen ja murhaan oli viranomaisille täysin tuntematon asia aina Mario Morettin 1993 antamaan haastatteluun asti. Moretti mainitsi silloin, että Moron vartijoita oli ollut yhteensä neljä, ja vaikka Moretti käytti Maccarista vain tämän peitenimeä ”insinööri Altobelli”, viranomaiset onnistuivat muutaman kuukauden tutkimusten jälkeen jotenkin löytämään oikean miehen.[41] Mainitussa haastattelussa Moretti sanoi tappaneensa itse Moron, ja se oli yksi niistä asioista, jotka Maccari vahvisti lausunnollaan kolme vuotta myöhemmin. Maccarin todistajanlausunnon mukaan Morolle sanottiin toukokuun 8. päivän illalla, että seuraavana päivänä tulisi aikainen herätys, koska hänet aiottiin siirtää toiseen paikkaan. Aikaisin aamulla Moretti ja Maccari veivät Moron jonkinlaiselle vaunulle asetetussa isossa kannellisessa pyykkikorissa talon autotalliin Braghettin ensin tarkastettua, että reitti oli selvä. Autotallissa Moron oli määrä asettua makuulle Renault 4 -mallisen auton tavaratilaan, missä hänet piilotettaisiin huovan alle kuljetuksen ajaksi. Moron asetuttua tavaratilaan Moretti ampui häntä ilman mitään ennakovaroitusta kahdesti rintaan äänenvaimentimella varustetulla Walther PPK -pistoolilla, joka kuitenkin meni rikki toisen laukauksen jälkeen. Moretti pyysi silloin Maccaria antamaan hänelle aseensa, niin ikään äänenvaimentimella varustetun Skorpion-konepistoolin. Moretti ampui sillä kaksi lyhyttä sarjaa Moron yläruumiisen ja antoi sitten aseen takaisin Maccarille.[42]

Selvää symboliikkaa oli siinä aikaisemmin tehdyssä päätöksessä, että punainen Renault 4, jossa oli Moron ruumis, jätettäisiin kristillisdemokraattien ja kommunistipuolueen päämajojen lähellä kulkevalle Via Caetanille. Reitin loppuosa Rooman keskustaan oli erittäin vaarallinen, ja sen takia Valerio Morucci ja Bruno Seghetti saivat tehtäväkseen ajaa toisella autolla edellä. Kun autot saapuivat Via Caetanille, Seghetti ajoi pois kolmannen auton, jolla oli varannut sen paikan, mihin Renault oli tarkoitus pysäköidä. Kun Renault oli pysäköity ennalta päätetylle paikalle, prikaatilaiset poistuivat kukin omalle taholleen. Maccari palasi Via Montalcinille ja aloitti siellä yhdessä Prospero Gallinarin kanssa ”kansan vankilan” purkutyöt.[43] Valerio Moruccilla oli vielä yksi tehtävä. Hän soitti puolelta päivin Termini-aseman puhelinkopista, ja varmistettuaan että toisessa päässä oli Moron perheen läheinen ystävä professori Franco Tritto, hän kehotti tätä ilmoittamaan henkilökohtaisesti Moron perheelle, että tämän ruumis löytyy Via Caetanille pysäköidystä Renaultista. Järkyttynyt Tritto purskahti itkuun ja sanoi olevansa kykenemätön viemään sellaisia uutisia Moron perheelle. Tritto antoi puhelimen läsnä olevalle isälleen, joka lupasi hoitaa asian.[44]

 
Mario Moretti, yksi Punaisten prikaatien perustajajäsenistä ja käytännössä järjestön johtaja vuosina 1976–1981

.

Oikeudelliset seuraamukset muokkaa

Viisinkertainen ex-pääministeri Aldo Moro olisi todennäköisesti ollut Italian seuraava presidentti. Punaisten Prikaatien Moro-operaatio oli samanaikaisesti järjestön merkittävin saavutus ja käännekohta sen toiminnassa. Moretti totesi, että Moron tappamisen jälkeen paluutietä ei ollut. Yleinen mielipide vasemmistonkin piirissä kääntyi voimakkaasti järjestöä vastaan, ja poliisi aloitti määrätietoisen kampanjan järjestön tuhoamiseksi. Keväällä 1982 alkoi yksi Italian historian suurimmista oikeudenkäynneistä. Syytettyinä oli 63 Punaisten prikaatien jäseniksi epäiltyä, joiden joukossa oli useita Moro-operaatioon osallistuneita. Tuomiot julistettiin 28. tammikuuta 1983: 32 syytetyistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja 24 muuta yhteensä 316 vuoden vankeuteen. Seitsemän syytettyä vältti tuomion eri syistä. Kaikki tuomitut valittivat korkeampaan oikeusasteeseen, joka 14. maaliskuuta 1985 lievensi tuomioita huomattavasti, koska alin oikeus ei ollut ottanut riittävästi huomioon syytettyjen yhteistyövalmiutta eikä sitä, että useat syytetyt, kuten esimerkiksi Morucci ja Faranda, olivat omasta aloitteestaan eronneet Punaisista prikaateista jo ennen kiinni jäämistään. Näin ollen kymmenen elinkautistuomiota kumottiin. Korkein oikeusaste vahvisti nämä lievemmät tuomiot 14. marraskuuta 1985.[45] Moro-operaatioon osallistuneille kävi näin:

  • Rita Algranati (s. 1958): tuomittiin 1988 poissaolevana elinkautiseen viidestä murhasta, pidätettiin 11. tammikuuta 2004 Egyptissä ja luovutettiin Italiaan. Hän on ainoa Punaisten prikaatien jäsen, joka on vielä (2018) täysaikaisesti vankilassa.
  • Barbara Balzerani (s. 1949): pidätettiin 19. kesäkuuta 1985, tuomio: elinkautinen, pääsi ehdonalaiseen vapauteen 2006.
  • Franco Bonisoli (s. 1955): pidätettiin 1. lokakuuta 1978, tuomio: elinkautinen, pääsi ehdonalaiseen vapauteen 1997.
  • Anna Laura Braghetti (s. 1953): pidätettiin 27 toukokuuta 1980, tuomio: elinkautinen, pääsi ehdonalaiseen vapauteen 2002.
  • Alessio Casimirri (s. 1951): ei saatu koskaan kiinni, tuomittu poissaolevana elinkautiseen, asuu (2017) Nicaraguassa. Hän on Nicaraguan kansalainen, eikä Nicaragua luovuta omia kansalaisiaan.
  • Raimondo Etro (s. 1957): pidätettiin 1996, ja sai Moron kidnappauksessa käytettyjen aseiden kätkemisestä 20 vuotta ja kuusi kuukautta vankeutta.
  • Adriana Faranda (s. 1950): pidätettiin 29. toukokuuta 1979, tuomio: 26 vuotta vankeutta, pääsi ehdonalaiseen vapauteen 1994.
  • Raffaele Fiore (s. 1954): pidätettiin 19. maaliskuuta 1979, tuomio: elinkautinen, pääsi ehdonalaiseen vapauteen 1997.
  • Prospero Gallinari (1951–2013): pidätettiin 24. syyskuuta 1979, tuomio: elinkautinen. Siirrettiin kotiarestiin 1996 vaikean sydänvian takia, vapautettiin lopullisesti 2010. Kuoli sydänkohtaukseen kodissaan.
  • Alvaro Lojacono (s. 1955): tuomittu poissaolevana elinkautiseen. On Sveitsin kansalainen ja tuomittu Sveitsissä 1989 henkirikoksesta 17 vuoden vankeuteen. Sveitsi ei luovuta omia kansalaisiaan.
  • Germano Maccari (1953–2001): pidätettiin 1993, tuomittiin 1996 elinkautiseen, valituksen jälkeen 26 vuotta vankeutta. Kuoli vankilassa aivoaneurysman puhkeamiseen.
  • Mario Moretti (s. 1946): pidätettiin 4. huhtikuuta 1981, tuomio: elinkautinen, pääsi ehdonalaiseen osavapauteen (päiväaikaan) 1997. Hän ei saa poistua Milanosta ja hänen on edelleen (2017) vietettävä yönsä vankilassa.
  • Valerio Morucci (s. 1949): pidätettiin 29. toukokuuta 1979, tuomio: elinkautinen, valituksen jälkeen 30 vuotta vankeutta. Pääsi ehdonalaiseen vapauteen 1994. Morucci nimesi 1986 kirjoittamassaan muistiossa kaikki Via Fanin verilöylyyn osallistuneet ja selosti tapahtumien kulun yksityiskohtaisesti. Hän antoi muistion vankilassa työskentelevän nunnan säilytettäväksi, mutta tämä toimittikin sen 1990 viranomaisille. Morucci on vapauduttuaan kirjoittanut useita omaelämäkertaisia kirjoja.
  • Bruno Seghetti (s. 1950): pidätettiin 19. toukokuuta 1980, tuomio: elinkautinen, pääsi ehdonalaiseen vapauteen 1999 mutta palautettiin vankilaan 2001, koska hän ei noudattanut vapautensa ehtoja. Hän oli tiettävästi keväällä 2018 jälleen ehdonalaisessa vapaudessa.[46]

Vuonna 1980 Patrizio Peci, yksi Punaisten prikaatien johtajista, ”kääntyi” poliisin kuulusteluissa ja ilmiantoi monia järjestön jäseniä, turvapaikkoja ja salaisuuksia. Tammikuussa 1981 Punaisten prikaatien vangitut jäsenet järjestivät vankilakapinan, ja BR kidnappasi turvavankiloista vastaavan tuomarin Giovanni D'Urson. Saman kesän aikana Prikaatit toteuttivat lukuisia murhia ja kidnappauksia, jotka todistivat järjestön olevan edelleen voimissaan.

Tammikuussa 1982 karabinieerit vapauttivat Prikaatien kidnappaaman yhdysvaltalaisen prikaatikenraali James Dozierin ja käännyttivät useita kidnappaukseen osallistuneita BR:n jäseniä ilmiantajiksi.

 
Punaisten prikaatien perustajajäsen ja järjestön johtaja vuosina 1970–75 Renato Curcio, kuvassa vuonna 2008.

Prikaatien päätepysäkki muokkaa

Punaisten Prikaatien heikennyttyä ja monien jäsenten käännyttyä ilmiantajiksi järjestö repesi 1984 kahteen ryhmään: ”Kommunististen taistelijoiden puolue” (BR-PCC) ja ”Kommunististen taistelijoiden liitto” (BR-UCC).[47] Samana vuonna useat vangitut Punaisten prikaatien jäsenet hylkäsivät julkisesti aseellisen taistelun toimintamuotona.

Maaliskuussa 1987 BR-UCC murhasi kenraali Licio Giorgierin ja 16. huhtikuuta 1988 BR-PCC tappoi senaattori Roberto Ruffillin. Nämä jäivät kuitenkin Punaisten prikaatien viimeisiksi aktioiksi ryhmien toiminnan loppuessa joukkopidätyksiin.[48]

 
Rebibbian vankila vuonna 2018. Täällä kirjoitettiin Punaisten prikaatien viimeinen julkilausuma lokakuussa 1988.

Jo vuonna 1987 antamassaan TV-haastattelussa Renato Curcio, Mario Moretti ja Barbara Balzerani olivat yhtä mieltä siitä, että aseellisen taistelun aika oli ohitse. Kirjallinen vahvistus tuli Prospero Gallinarin toimesta 23. lokakuuta 1988. Seitsemän sivua pitkässä Rebibbian vankilassa laaditussa avoimessa kirjeessä ilmoitettiin, että ”Aseellinen taistelu valtiota vastaan on päättynyt”. Kirje sisälsi myös selvityksen siitä, että tästä päivämäärästä lähtien Punaiset prikaatit ei ottaisi enää vastuuta mistään nimissään tehdystä aseellisesta toiminnasta, ja sellaisten sattuessa kyseessä olisivat järjestön nimeä luvatta väärinkäyttävät ulkopuoliset. Kirjeen allekirjoittivat Gallinarin lisäksi seitsemän muuta Rebibbian vankia, heidän joukossaan myös BR-PCC- ja BR-UCC-uusryhmittymien edustajat. Tammikuussa 1989 viranomaiset tekivät viimeiset suuret ratsiansa vasemmistoterrorismia vastaan, eräänlaisen loppusiivouksen. Näissä ratsioissa löydettiin muun muassa Punaisten prikaatien ja toisen merkittävän terroristijärjestön Prima Linean arkistot ja toistakymmentä terroristien tukikohtaa.[49]

Niin kutsutut Uudet punaiset prikaatit muokkaa

Vuonna 1999 pääministeri Massimo D'Aleman avustaja Massimo D'Antona ammuttiin Punaisten prikaatien nimissä. Italian median yleisesti käyttämä nimitys ”Uudet punaiset prikaatit” (Nuove Brigate Rosse) koski kuitenkin ryhmää, jolla ei ollut minkäänlaista kytkentää alkuperäisiin Punaisiin prikaateihin. Kyseessä oli yksinkertaisesti tunnetun nimen uudelleen käyttö aivan erilaisessa historiallisessa tilanteessa.[50] Tämä uusi ryhmä ampui 20. maaliskuuta 2002 Marco Biagin, Silvio Berlusconin taloudellisen neuvonantajan. Biagin henkivartiointi oli lopetettu 11. syyskuuta 2001 jälkeen voimavarojen vapauttamiseksi kansainvälisen terrorin vastaiseen taisteluun, Italian työministeri Roberto Maronin vetoomuksista huolimatta.

Maaliskuussa 2003 Italian poliisi ampui junassa käydyssä tulitaistelussa yhden etsintäkuulutetun Uusien punaisten prikaatien jäsenen ja pidätti toisen. Tulitaistelussa sai surmansa yksi poliisi ja toinen haavoittui. Seitsemän Massimo D'Antonan murhasta ja Punaisten prikaatien jäsenyydestä epäiltyä pidätettiin lokakuussa 2003 ja kaksi helmikuussa 2004. Tämän jälkeen ryhmän toiminta näyttää päättyneen.

Bolognassa syyttäjät vaativat elinkautisia vankeusrangaistuksia Roberto Morandille, Nadia Desdemona Liocelle, Marco Mezzasalmalle ja Diana Blefari Melazzille ja 24 vuoden vankeusrangaistusta Simone Boccaccinille, jolla ei ollut yhtä merkittävää osaa Marco Biagin murhassa. Teknisen tutkinnan mukaan Massimo D'Antona ja Marco Biagi olisi ammuttu samalla aseella. Kaikki mainitut paitsi Boccaccini saivat syyttäjien pyyntöjen mukaisesti elinkautisen vankeusrangaistuksen.[51] Boccaccini sai 21 vuotta vankeutta.[52] Melazzi teki neljä päivää elinkautistuomionsa vahvistamisen jälkeen 31. lokakuuta 2009 itsemurhan sellissään Rebibbian vankilassa.[53]

Internetissä Uusien punaisten prikaatien julkaiseman 26-sivuisen julkilausuman mukaan Marco Biagi olisi teloitettu merkittävästä roolistaan työreformissa, joka vaikuttaa kuukausipalkkaa saavien työntekijöiden riiston säätelemiseen. Julkilausuman oli allekirjoittanut ”Taistelevan kommunistipuolueen rakentamisen Punainen prikaati”.

Lähteet muokkaa

  • Bianco, Romano & Castronuovo, Manlio: Via Fani ore 9.02. 34 testimoni oculari raccontano l'agguato ad Aldo Moro. Nutrimenti, 2010. (italiaksi)
  • Castronuovo, Manlio: Vuoto a perdere. Le Brigate Rosse, il rapimento, il processo e l'uccisione di Aldo Moro. Castronuovo, 2008 (2007) 2. p.. (italiaksi)
  • Cazzullo, Aldo: I ragazzi che volevano fare la rivoluzione. Mondadori, 2015 (1998). (italiaksi)
  • Galli, Giorgio: La storia completa della lotta armata in Italia dal 1970 a oggi. Baldini & Castoldi, 2013 (2004). (italiaksi)
  • Moretti, Mario & Mosca, Carla & Rossanda, Rossana: Brigate Rosse. Una storia italiana. Mondadori, 2018 (1998) 14. p.. (italiaksi)
  • Zavoli, Sergio: La notte della Repubblica. Mondadori, 2015 (1992) 14. p.. (italiaksi)

Viitteet muokkaa

  1. Galli s. 39
  2. Zavoli s. 476
  3. Cazzullo s. 41
  4. Zavoli s. 75–76
  5. Galli s. 14–15
  6. Zavoli s. 102
  7. Zavoli s. 156–159
  8. a b Zavoli s. 208–209
  9. Zavoli s. 158–159
  10. Moretti s. 9, 20–23, 54, 91
  11. a b ns. Verilöylykomitean (Commissione stragi) pöytäkirjat 21.1.2000. Italian parlamentti. Viitattu 12.11.2019 (italiaksi).
  12. Moretti s. 58–60
  13. Moretti s. 85
  14. Moretti s. 107
  15. Moretti s. 94–95
  16. Moretti s. 104–107
  17. Zavoli s. 282
  18. Castronuovo s. 73–138
  19. Castronuovo s. 277
  20. Bianco & Castronuovo s. 109–115
  21. Moretti s. 132
  22. Bianco & Castronuovo s. 132
  23. Castronuovo s. 88–89
  24. Moretti s. 122–123
  25. Moretti s. 159
  26. Moretti s. 161
  27. Castronuovo s. 256–260
  28. Zavoli s. 345–346
  29. Zavoli s. 116
  30. Zavoli s. 298
  31. Castronuovo s. 222
  32. Zavoli s. 313
  33. Zavoli s. 307–308
  34. Zavoli s. 311–312
  35. Zavoli, s. 313.
  36. Zavoli s. 315
  37. Moretti s. 168, 178
  38. Castronuovo s. 347–348
  39. Zavoli s. 314
  40. Castronuovo s. 350
  41. Moretti s. 137–138
  42. Castronuovo s. 350–352
  43. Castronuovo s. 353
  44. Zavoli s. 315–316
  45. Zavoli s. 347
  46. Aldo Moro: dove sono oggi i brigatisti del sequestro? Corriere della Sera. 9.5.2018. Viitattu 24.10.2018. (italiaksi)
  47. Galli s. 202
  48. Galli s. 203
  49. Zavoli s. 462–463
  50. Castronuovo s. 512–513.
  51. Processo D' Antona, tre ergastoli per Morandi, Mezzasalma e la Lioce La Repubblica. 9.7.2005. Viitattu 21.1.2018. (italiaksi)
  52. Omicidio Biagi, confermate tre condanne Corriere della Sera. 7.12.2008. Viitattu 21.1.2018. (italiaksi)
  53. Si suicida in carcere la neo Br Blefari La Repubblica. 1.11.2009. Viitattu 21.1.2018. (italiaksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Kirjallisuutta muokkaa

  • Anton Monti: Punaiset prikaatit – Italian väkivallan vuodet 1970–1988. Into, Helsinki 2015.