Avaa päävalikko
Prospero Gallinari vuonna 1974

Prospero Gallinari (1. tammikuuta 1951 Reggio nell’Emilia14. tammikuuta 2013 Reggio nell’Emilia)[1] oli italialainen kommunisti, terroristi ja yksi Punaisten prikaatien perustajajäsenistä, joka osallistui muun muassa Aldo Moron kidnappaukseen.[2] Gallinari kuului niin sanottuihin «peräänantamattomiin» («irriducibili») kovan linjan prikaatilaisiin, jotka vuosikausia kestäneiden oikeusprosessien aikana kieltäytyivät kaikesta yhteistyöstä viranomaisten kanssa, myös asianajajista, kiistäen että kapitalistisen valtion oikeusjärjestelmällä olisi mitään heitä koskevaa tuomiovaltaa. Nämä prikaatilaiset eivät koskaan ole myöntäneet että Punaisten prikaatien toiminta olisi ollut epäoikeutettua tai rikollista.[3] Gallinarin näkemyksen mukaan se oli sotaa, ja pahin puoli siinä hänen mielestään oli että Punaiset prikaatit hävisivät sodan. Tämän tappion Gallinari myönsi ensimmäisen kerran 23. lokakuuta 1988 Rebibbian vankilassa, prikaatien johdon puolesta laatimassaan kirjeessä, jossa ilmoitettiin muun muassa että «Aseellinen taistelu valtiota vastaan on päättynyt».[4]

Nuoruus ja varhainen aktivismiMuokkaa

Gallinari varttui Emilian maaseudulla maanviljelijäperheessä, ja totesi itse että hänen sukunimensä («kanankasvattajat»), varmasti oli johdettu jonkin kaukaisen esi-isän pääelinkeinosta.[5] Hänen vanhempansa olivat köyhiä arentilaisia Villa Ospizion kylässä, jossa Gallinarit olivat asuneet sukupolvien ajan. Perhe muutti kuitenkin 1954 läheiseen Mancasalen kylään, koska sikäläiset maanomistajat tarjosivat arentilaisille paremman sopimuksen. Leivästä ja kasviksista ei koskaan ollut puutetta perheen ruokapöydässä, mutta (hevosen) lihaa syötiin, lihapullien muodossa, vain kahdesti kuukaudessa.[6] Mielenkiinnon politiikkaan hänessä herätti isoisä, jonka kertomukset fasistisen hallinnon valtaan noususta 1920-luvun alkuvuosina tekivät suuren vaikutuksen, ja jo teini-ikäisenä Gallinari liittyi kommununistisen puolueen (PCI) nuorisojärjestön FGCI:n jäseneksi.

Che Guevaran kuoleman (1967) johdosta PCI:n paikallisen johdon ja silloin vain 16-vuotiaan Gallinarin välille syntyi erimielisyyksiä. Gallinari oli omin päin liputtanut paikallisen puoluetoimiston, asettanut kovaääniset parvekkeelle, ja pistänyt levysoittimen pyörittämään «vallankumouksellista» musiikkia. Tästä hän sai jälkeenpäin paikallisen puoluesihteerin haukkumiset, osittain koska oli toiminut omin päin ilman puolueen päätöstä ja osittain koska Guevara oli sihteerin mukaan «trotskilainen». Tästä kokemuksesta alkoi Gallinarin ja eräiden hänen ystäviensä asteettainen etääntyminen kommunistipuolueen reformistisesta linjasta.[7] Tätä etääntymistä vahvistivat puolueen viralliset kannanotot Vietnamin sodan vastaisissa mielenosoituksissa tapahtuneisiin «provokaatioihin», millä viitattiin erityisesti Rooman Valle Giuliassa keväällä 1968 tapahtuneeseen yhteenottoon, jossa mielenosoittajat heittivät katukiviä virkavallan edustajia kohti.[8]

Tilanne kärjistyi helmikuussa 1969 FGCI:n, presidentti Nixonin Italian vierailun johdosta, järjestämässä mielenosoituksessa, kun kymmenittäin nuorisojärjestön jäseniä yhtaikaisesti nosti ilmaan puolueen jäsenkirjan, vastaukseksi paikallisen puoluejohdon järjestysmiehille antamaan käskyyn poistaa provokaattorit kulkueesta. Tämän jälkeen he poistuivat kulkueesta ja järjestivät oman kokouksen käytöstä poistetussa teatterissa. Vähän aikaa tämän tapahtuman jälkeen Gallinari jätti puolueen, kyllästyneenä sen reformistiseen linjaan. Hän alkoi osallistua Renato Curcion ja Margherita Cagolin ensin Trentosta ja sitten Milanosta johtamaan «vallankumoukselliseen» poliittiseen toimintaan. [9] Tähän toimintaan, josta syntyi Punaiset prikaatit, eivät viranomaiset vielä silloin kiinnittäneet mitään huomiota, ei edes kun noin 70 tämän ryhmittymän jäsentä kokoontui marraskuussa 1969 erääseen hotelliin Chiavarin kaupungissa tarkoituksella luoda teoreettinen perusta tulevalle vallankumoukselliselle taistelulle. Yksi kokoukseen osallistuneista oli tuolloin 18-vuotias Gallinari.[10]

Gallinari ja Punaiset prikaatitMuokkaa

Gallinarin osallistuminen poliittiseen toimintaan lisääntyi asteettain siinä määrin, että hänelle tuli vaikeuksia pysyä hereillä päiväaikaan. Hän nukahti usein kesken työtehtäviensä, joihin kuuluivat esimerkiksi lypsykoneen valvonta ja erilaisten maatalouskoneiden ajaminen. Kun hän nukahti traktorin rattiin, mistä oli seurauksena ojaan ajo, hänen isänsä sai tarpeekseen ja ilmoitti pojalleen että oli tullut aika valita: «Joko hoidat työsi, tai lähdet». Gallinari lähti, ja muutti ensin lokakuussa 1971 Milanoon, ja sieltä myöhemmin Torinoon. Milanossa Gallinari aloitti osallistumisen odottamansa vallankumouksen valmisteluihin hankkimalla tuliaseita. Torinossa hän osallistui Punaisten prikaatien jäsenten soluttamiseen Fiatin Mirafiorin tehtaalle, mistä oli seurauksena muun muassa Fiatin henkilöstöpäällikön Ettore Amerion kidnappaus joulukuussa 1973. Torinosta Gallinari siirrettiin Roomaan valmistelemaan Punaisten prikaatien uuden jaoston perustamista pääkaupunkiin. Kun kaksi prikaatien johtajaa, Curcio ja Alberto Franceschini, pidätettiin syyskuussa 1974, Gallinari sai komennuksen takaisin Torinoon vahvistamaan prikaatilaisten rivejä, joita nopeasti ohensi kenraali Carlo Alberto dalla Chiesan aloittama pidätysaalto. Gallinarin saavuttua Torinoon hänet pidätettiin siellä 30 lokakuuta 1974.[11][1]

Gallinarin tutkintavankeuden aikana tapahtui Renato Curcion viranomaisia nöyryyttänyt vankilasta karkaaminen ja uudelleen vangitseminen lähes vuotta myöhemmin. Aika pian sen jälkeen, 17 toukokuuta 1976, alkoi oikeudenkäynti yhtätoista vangittua ensimmäisen sukupolven prikaatilaista vastaan.[12] Tämän oikeudenkäynnin aikana, 8.kesäkuuta, Punaisten prikaatien Genovan jaosto murhasi tuomari Francesco Cocon ja tämän kaksi henkivartijaa. Gallinari sai tehtäväkseen lukea ääneen oikeussalissa prikaatien tätä tekoa selittävän kommunikean. Karabinieerit keskeyttivät tämän lukemisen alkuunsa ja vangit marssitettiin takaisin selleihinsä heidän laulaessaan «Kansainvälistä». Oikeudenkäynti keskeytettiin, ja vangit siirrettiin eri vankiloihin odottamaan sen jatkamista. Trevison vankilaan siirretty Gallinari karkasi sieltä 2. tammikuuta 1977, yhdessä kahdentoista muun vangin kanssa.[13][1]

Aldo Moron kidnappaus ja murhaMuokkaa

Gallinari piileskeli vankilasta paettuaan ensin Padovassa ja sen jälkeen Firenzessä. Syksyllä 1977 hän saapui Roomaan, jossa punaiset prikaatit valmistelivat suurinta ja vaarallisinta iskuaan, johtavan kristillisdemokraatin kidnappausta.[14]

Prospero Gallinari sai yhden pääosista siinä 55 päivää kestäneessä kidnappausdraamassa joka päättyi Aldo Moron kuolemaan. Välittömästi Roomaan saavuttuaan hän yhdessä Mario Morettin kanssa rakensi salaseinän ja sen taakse sellin tavalliseen kerrostaloasuntoon, jonka oli Morettilta tarkoitukseen saamillaan varoilla ostanut Anna Laura Braghetti, Maglianan kaupunginosassa osoitteessa Via Camillo Montalcini 8. Gallinari ei poistunut tästä asunnosta kertaakaan Moron lähes kaksi kuukautta kestäneen vankeuden aikana.[15][16] Hänen seuranaan olivat öisin, vangin lisäksi, asunnon viralliset asukit, Braghetti ja tämän miehenä («insinööri Altobelli») esiintynyt Germano Maccari, jotka aamuisin poistuivat asunnosta ikään kuin töihin mennäkseen ja palasivat myöhään iltapäivällä, jotta vaikuttaisivat aivan normaalilta pariskunnalta.[17] Gallinari osallistui myös itse Moron kidnappaukseen Roomassa 16. maaliskuuta 1978, ollen yksi niistä neljästä ampujasta jotka surmasivat Moron viisi henkivartijaa.[18][19] Koska Gallinari oli Moron kolmesta vanginvartijasta ainoa vakinainen prikaatilainen, oletettiin yleisesti että hän oli myös Moron murhaaja, kunnes tätä lähes päivittäin kuulustellut Moretti 15 vuotta myöhemmin haastattelussa tunnusti ampuneensa Moron aikaisin aamulla 9. toukokuuta 1978.[20][21]

Toiminnan loppuvaiheet ja sydänsairausMuokkaa

Moron kuoleman jälkeen Gallinari jatkoi terroritoimintaa, osallistuen Punaisten prikaatien Roomassa tekemiin iskuihin, muun muassa kristillisdemokraattien toimistoon tehtyyn hyökkäykseen jossa kaksi poliisia sai surmansa. Hänen kiinnijäämisensä tapahtui aika odottamattomassa tilanteessa, ottaen huomioon ne joista hän oli aikaisemmin selvinnyt. Poliisi saapui paikalle juuri kun hän oli vaihtamassa varastetun auton rekisterikilpiä pienellä Rooman sivukadulla 24. syyskuuta 1979. Gallinari avasi välittömästi tulen poliisiautoa kohti. Poliisi vastasi tulitukseen osuen Gallinarin päähän ja nilkkaan. Vastoin odotuksia Gallinari selvisi hengissä kirurgin onnistuttua poistamaan aivoihin tunkeutuneen luodin. Päävammasta jäi Gallinarille pysyvä päänsärky, joka kuitenkin aikaa myöten lieveni siedettäväksi. Hänen taskuistaan löytyi kartta ja muistiinpanoja jotka paljastivat että oli ollut suunnitteilla Asinaran vankilassa istuvien prikaatilaisjohtajien vapauttaminen asevoimin. [1][22]

 
Rebibbian vankila vuonna 2018. Täällä Gallinari kirjoitti Punaisten prikaatien viimeisen julkilausuman lokakuussa 1988.

Tutkintavankeuden aikana Gallinari ja Anna Laura Braghetti vihittiin vankilassa 24. elokuuta 1981.[22] Molemmat tuomittiin 28. tammikuuta 1983 elinkautiseen vankeuteen, muun muassa osallisuudesta Moron murhaan.[23]. Samana vuonna, 26. kesäkuuta, Gallinari sai ensimmäisen niistä lukuisista sydänkohtauksista jotka lopulta päättivät hänen elämänsä. Yksi tämän kohtauksen seurauksista oli että ura terroristina päättyi siihen. Punaisten prikaatien johto siirsi Gallinarin eläkeläisen asemaan, ja kielsi häntä terveyssyistä osallistumasta mihinkään prikaatien toimintaan.[24] Hän tapasi vaimonsa vain kerran vihkimisen jälkeen, vuonna 1985 toisen (viidestä) Moron tapausta käsittelevän oikeudenkäynnin yhteydessä. Braghetti kertoo omaelämäkerrassaan että rakkaus päättyi siihen tapaamiseen, koska Gallinari oli muuttunut täysin toiseksi ja tuntemattomaksi ihmiseksi olemukseltaan: «jopa hänen tuoksunsa oli muuttunut».[25]

Gallinari siirrettiin vuonna 1996 sydänvikansa takia vankilasta kotiarestiin, muodollisesti tuomion täytäntöönpanon jatkaminen lykättiin tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Hänelle myönnettiin myös lupa käydä päivisin töissä. Vuonna 2009 tuli kuluneeksi 26 vuotta tuomion langettamisesta, ja 30 vuotta pidätyksestä. Koska Italian lain mukaan elinkautisesta normaalisti pääsee ehdonalaiseen vapauteen kun tuomiosta on kärsitty 26 vuotta, Gallinarin asianajaja pyysi tuomion julistamista suoritetuksi. Tämä päätös jäi kuitenkin eri syistä pyörimään tuomioistuinbyrokratian rattaisiin, mistä seurasi se omalaatuinen tilanne, että elämänsä viimeiset vuodet Gallinari eli käytännössä kuin vapaa mies mutta oli muodollisesti vanki vielä kuollessaankin. Osasyy tähän tilanteeseen oli se että Gallinari ei koskaan katunut mitään. Hän otti täyden vastuun teoistaan prikaatien jäsenenä, mutta sanoi myös että ei olisi voinut toimia toisella tavalla, eikä toimisi jos olisi mahdollista valita tiensä uudestaan. Hän ei siksi voinut anoa armoa, mikä olisi ollut toinen mahdollinen tie muodolliseen vapauteen.[26] Prospero Gallinari kuoli 14. tammikuuta 2013 sydänkohtaukseen, joka iski hänen istuessaan autossaan kotinsa edustalla.[1]

LähteetMuokkaa

  • Braghetti, Anna Laura & Tavella, Paola: Il prigioniero. Feltrinelli, 2012 (2003) 7. p. (italiaksi)
  • Casamassima, Pino: Gli irriducibili: Storie di brigatisti mai pentiti. Laterza, 2012. (italiaksi)
  • Castronuovo, Manlio: Vuoto a perdere. Le Brigate Rosse, il rapimento, il processo e l'uccisione di Aldo Moro. Castronuovo, 2008 (2007) 2. p. (italiaksi)
  • Galli, Giorgio: Piombo rosso: La storia completa della lotta armata in Italia dal 1970 a oggi. Baldini&Castoldi, 2013 (2004). (italiaksi)
  • Moretti, Mario & Mosca, Carla & Rossanda, Rossana: Brigate Rosse. Una storia italiana. Mondadori, 2018 (1998) 14. p. (italiaksi)
  • Zavoli, Sergio: La notte della Repubblica. Mondadori, 2015 (1992) 14. p. (italiaksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e Morto Prospero Gallinari, fu uno dei carcerieri di Moro Tg3 (Rai. 14.1.2013. Viitattu 4.11.2018. (italiaksi)
  2. Zavoli, s.76, 462
  3. Casamassima, s. 104–129
  4. Zavoli, s. 462–463
  5. Casamassima, s. 104
  6. Casamassima, s. 109
  7. Casamassima, s. 113
  8. Casamassima, s. 114
  9. Casamassima, s. 114–117
  10. Zavoli, s. 75–76
  11. Casamassima, s. 117
  12. Galli, s.83
  13. Casamassima, s. 121–122
  14. Casamassima, s.122
  15. Braghetti, s. 34–35
  16. Moretti, s. 138
  17. Moretti, s. 160
  18. Moretti, s. 127
  19. Castronuovo, s.100
  20. Zavoli, s.76, 316
  21. Moretti, s. 169–170
  22. a b Casamassima, s. 124
  23. Zavoli, s. 347
  24. Casamassima, s. 125
  25. Braghetti, s. 86
  26. Casamassima, s. 126–128

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Anton Monti: Punaiset prikaatit – Italian väkivallan vuodet 1970–1988. Into, Helsinki 2015.