Germano Maccari

Germano Maccari (16. huhtikuuta 1953 Rooma26. elokuuta 2001 Rooma) oli italialainen kommunisti, terroristi ja Punaisten prikaatien apujäsen (”irregolare”), joka osallistui Aldo Moron kidnappaukseen ja murhaan. Maccari on myöhemmin oikeudessa (1996) ja parlamentaarisen ns. Verilöylykomitean (”Commissione stragi”) kuulusteluissa (2000) antamillaan todistajanlausunnoilla selvittänyt Moron elämän viimeiset vaiheet yksityiskohtaisesti.[1]

Varhaiset vuodetMuokkaa

Germano Maccarin vanhemmat olivat vakaumuksellisia kommunisteja ja Rooman Centocellen työläiskaupunginosan kasvatti Maccari aloitti uransa vasemmistoterroristina jo teini-ikäisenä Potere Operaio-järjestön aseellisessa haarassa, jota silloin johti häntä neljä vuotta vanhempi Valerio Morucci.[2] Maccari, jonka peitenimi (”nome di battaglia”) oli Gulliver, sai ensimmäisen merkittävän tehtävänsä järjestössä vuonna 1972. Kyseessä oli ns. ”gambizzazione” eli alaraajoihin ampuminen, jonka uhrina oli Fatme-yhtiön työnjohtaja, Salvatore Uras, joka vastusti Potere Operaion läsnäoloa tehtaalla. Äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla aseistautunut Maccari seurasi työnjohtajaa tehtaan portilta kotiin asti ja ampui häntä rappukäytävässä kahdesti reiteen.[3]

Kun Antonio Negrin ja Franco Pipernon johtama Potere Operaio lopetti toimintansa vuonna 1973, Maccari siirtyi Centocellessä toimivan nimettömän aktivistiryhmän jäseneksi. Tästä ryhmästä löytyi Maccarin lisäksi useita muita Punaisten prikaatien tulevan Rooman jaoston jäseniä, kuten esimerkiksi Renato Arreni, Anna Laura Braghetti, Emilia Libera, Antonio Savasta ja Bruno Seghetti.[4] Ryhmään liittyivät myöhemmin Morucci ja hänen kihlattunsa Adriana Faranda ja 1974-75 muodostettiin noin 10-15 henkeä käsittävä aseellinen järjestö joka sai nimen Lotta Armata Potere Proletario. Vuodesta 1976 alkaen tästä järjestöstä siirtyi vuoron perään Punaisiin prikaateihin useita kaksi vuotta myöhemmin Moron kidnappaukseen osallistuneita entisiä Potere Operaion jäseniä, viimeisenä Maccari.[1][5]

Maccari ja operaatio MoroMuokkaa

Kun Aldo Moron kidnappausta suunniteltaessa päädyttiin siihen että häntä pidettäisiin vankina tavallisessa kerrostaloasunnossa Roomassa, Punaisten prikaatien johto päätti että tämän asunnon virallisina asukkeina täytyisi olla pariskunta joista kumpikaan ei saanut olla prikaatien vakinainen jäsen (”regolare”), eikä muutenkaan poliisin hyvin tuntema.[6] Kyseisen asunnon Maglianan kaupunginosassa, osoitteessa via Camillo Montalcini 8, osti vuoden 1977 keväällä poliisille silloin vielä täysin tuntematon Braghetti, Mario Morettilta tähän tarkoitukseen saamillaan rahoilla.[7][8] Asuntoon muutti Braghettin lisäksi hänen miehenään esiintyvä Maccari, joka siinä yhteydessä käytti keksittyä nimeä ja ammattia. Naapureille hän oli ”insinööri Luigi Altobelli”. Maccari valittiin tehtävään koska hän ei ollut etsintäkuulutettu ja koska häntä pidettiin erittäin pätevänä gerillasotilaana, lähes saman tasoisena kuin hänen maineikas ystävänsä ja entinen komentajansa Morucci, joka oli jo saanut Punaisten prikaatien vakinaisen jäsenyyden.[9]

Maccari ja Braghetti tekivät kaikkensa vaikuttaakseen ulospäin aivan tavalliselta työtätekevältä parilta. He lähtivät asunnosta aikaisin aamulla ja palasivat myöhään iltapäivällä. Moron ollessa vankina asuntoon rakennetun salaseinän takana olevassa sellissään, häntä vartioi päivisin vakinainen prikaatilainen Prospero Gallinari, joka ei poistunut asunnosta kertaakaan Moron 55 päivää kestäneen vankeuden aikana.[10] Maccari sanoi myöhemmin oikeudessa että ei erityisesti pitänyt tehtävästään. Hän oli aikaisessa vaiheessa ymmärtänyt että prikaatit valmisteli kidnappausta, mutta kiisti tietäneensä että kyseessä oli Aldo Moro ennen kuin tämän toivat asuntoon Moretti ja Gallinari. Maccari kuului operaation loppuvaiheessa yhdessä Braghettin kanssa pieneen Punaisten prikaatien sisäiseen vähemmistöön joka vastusti Moron tappamista. Apujäsenenä Maccarilla ei kuitenkaan ollut äänioikeutta ja vakinaisista prikaatilaisista tiettävästi vain kaksi, Morucci ja Faranda, äänestivät Moron tappamista vastaan.[11] Maccari ilmoitti tällöin Morettille ja Gallinarille että hän ei pyrkisi vakinaiseksi jäseneksi eikä Moro-operaation päätyttyä osallistuisi jatkossa lainkaan Punaisten prikaatien toimintaan.[1]

Välittömästi sen jälkeen kun Moro oli ammuttu ja hänen ruumiinsa viety pois, Maccari ja Gallinari purkivat yhdessä ”kansan vankilan” parissa päivässä, minkä jälkeen Maccari poistui eikä koskaan palannut asuntoon, jonka Braghetti myi noin puoli vuotta myöhemmin mennäkseen maan alle vakinaisena prikaatilaisena.[12] Maccarin päätös pysyä jatkossa loitolla Punaisten prikaatien toiminnasta piti hänet vapaalla jalalla seuraavat 15 vuotta. Hän vältti kaikki prikaatien rivejä rankasti harventaneet pidätysaallot, ja hänen osallistumisensa Moron kidnappaukseen ja murhaan oli viranomaisille aina vuoteen 1993 asti tuntematon asia. Poliisin tiedossa oli vuosikausia ainoastaan naapureilta saatu tieto että Via Camillo Montalcinin asunnossa oli Braghettin lisäksi jonkin aikaa asunut pitkä mies, insinööri Altobelli.[1]

Insinööri Altobellin löytyminenMuokkaa

Vuonna 1993 julkaistussa haastattelukirjassa Mario Moretti käytti Moron vankeudesta puhuessaan Maccarista ilmaisua ”kuuluisa Altobelli” ja kuvasi tämän tehtävän pääpiirteissään, antamatta kuitenkaan haastattelijoilleen mitään sellaista tietoa mikä olisi merkittävästi helpottanut Maccarin tunnistamista.[13] Tämä haastattelu pani kuitenkin vuosien tauon jälkeen uudestaan alulle insinööri Altobellin etsimisen. Tilanne oli muuttunut paljon näiden vuosien aikana. Punaiset prikaatit oli lopettanut toimintansa 1988, ja laajamittainen poliittinen terrorismi oli jo muuttumassa osaksi Italian historiaa.[14] Maan vankiloissa oli monia prikaatilaisia joista oli tullut ns. ”katujia” (”pentiti”), jotka olivat suostuneet täysmittaiseen yhteistyöhön viranomaisten kanssa, mikä oli tärkeä edellytys heidän tuomioidensa lieventämiselle. Yksi heistä, Adriana Faranda, paljasti insinööri Altobellin todellisen henkilöllisyyden viranomaisille, ja vuoden 1993 lokakuussa Maccari pidätettiin.[15]

Oikeudelliset seuraukset ja kuolemaMuokkaa

Maccari kiisti aluksi jyrkästi osallisuutensa Moron kidnappaukseen ja murhaan. Hänen puolustuksensa perustui siihen että ilmiantaja Faranda leimattiin valehtelijaksi.[15] Koska muita todistajia tai varmoja todisteita ei löytynyt, tämä puolustus oli aluksi riittävä, ja marraskuussa 1994 Maccari laskettiin vapauteen kun lain sallima, jo kerran pidennetty, vangitsemisaika päättyi. Samanaikaisesti kuitenkin häntä vastaan nostettiin syyte muun muassa murhasta, ja syyttäjä vaati Maccarille elinkautistuomiota.[16]

Maccarin osallisuus Moron kidnappaukseen ja murhaan varmistui vasta hänen vuonna 1996 oma-aloitteisesti antamallaan todistajalausunnolla, jolla hän muun muassa vahvisti Morettin haastattelussa (mutta ei koskaan oikeudessa) tekemän tunnustuksen että tämä oli Moron tappaja. Maccari selvitti myös Moron elämän viimeisen vuorokauden tapahtumat yksityiskohtaisesti, myöntäen oman osuutensa (avunannon) Moron murhaan, ja ruumiin siirtämiseen paikalle josta se sitten löydettiin. Tästä syystä syyttäjä alensi rangaistusvaatimustaan elinkautisesta 30 vuoden vankeuteen. [1] Oikeus tuomitsi siitä huolimatta Maccarin elinkautiseen vankeuteen, tuomio joka välittömästi sai julkista kritiikkiä niin syyttäjältä kuin lehdistöltäkin, koska sen uskottiin vaikeuttavan koko totuuden löytämistä asiassa. Jos tekonsa oma-aloitteisesti, joskin myöhään, tunnustanut prikaatilainen tuomittiin elinkautiseen, tunnustaminen ei ilmeisesti kannattanut, ja näin ollen Maccarin kaltaisia arvokkaita todistajia oli jatkossa turha odottaa, arveltiin lehdistössä.[17]

Maccari valitti välittömästi tuomiosta, koska oikeuden päätöstä ylittää syyttäjän rangaistusvaatimus pidettiin muodollisena virheenä. Alin oikeusaste muuttikin jälkikäteen tuomiota, alentaen sen syyttäjän pyytämään 30 vuoteen. Valitus seuraavaan oikeusasteesen johti tuomion toiseen alentamiseen, nyt 26 vuoteen vankeutta. Maccari anoi kuitenkin kassaatiotuomiostuimelta tämänkin tuomion purkamista. Sekin valitus meni läpi ja Maccarin tuomio palautettiin (tosin ainoastaan pituutensa osalta) alempaan oikeusasteeseen uudelleen laskelmoitavaksi, koska myös kassaatiotuomiostuin oli sitä mieltä että sen pituus ei ollut oikea.[1]

Maccarin lopulliseksi tuomioksi vahvistettiin vuoden 2000 syksyllä, hänen alistuttuaan vapaaehteoisesti Verilöylykomitean pitkään kuulusteluun, 23 vuotta vankeutta. Maccari kuoli Rebibbian vankilassa 26. elokuuta 2001, aivoaneurysman puhkeamiseen.[18][19]

LähteetMuokkaa

  • Braghetti, Anna Laura & Tavella, Paola: Il prigioniero. Feltrinelli, 2012 (2003) 7. p.. ISBN 9788807817724. (italiaksi)
  • Grandi, Aldo: Insurrezione armata. Rizzoli, 2005. ISBN 9788817007580. (italiaksi)
  • Moretti, Mario & Mosca, Carla & Rossanda, Rossana: Brigate Rosse. Una storia italiana. Mondadori, 2018 (1998) 14. p.. ISBN 9788804678090. (italiaksi)
  • Zavoli, Sergio: La notte della Repubblica. Mondadori, 2015 (1992) 14. p. ISBN 9788804679271. (italiaksi)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f ns. Verilöylykomitean (Commissione stragi) pöytäkirjat 21.1.2000. Italian parlamentti. Viitattu 25.10.2019 (italiaksi).
  2. Grandi s. 9, 225
  3. Grandi s.225
  4. Braghetti & Tavella s. 15
  5. Braghetti & Tavella s. 37
  6. Moretti & al, s. 137-138
  7. Braghetti & Tavella s.31-32
  8. Moretti & al, s.138
  9. Braghetti & Tavella s.104
  10. Moretti & al, s. 138
  11. Braghetti & Tavella s.178
  12. Braghetti & Tavella s.100
  13. Moretti & al, s. 137-138
  14. Zavoli s. 462-463
  15. a b Io il quarto uomo? La Faranda mente 1.11.1994. La Repubblica. Viitattu 25.10.2019 (italiaksi).
  16. Br, Maccari scarcerato. Il PM: era a via Fani 12.11.1994. La Repubblica. Viitattu 25.10.2019 (italiaksi).
  17. Ergastolo a Maccari 17.7.1996. La Repubblica. Viitattu 25.10.2019 (italiaksi).
  18. Morto a Rebibbia Maccari carceriere di Aldo Moro 27.8.2001. La Repubblica. Viitattu 25.10.2019 (italiaksi).
  19. brigatisti allo specchi 1.5.2003. La Repubblica. Viitattu 25.10.2019 (italiaksi).