Tukholma-syndrooma
Tukholma-syndrooma on psykologinen tila, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Syndrooman vaikutuksesta kaapatut saattavat puolustaa kaappaajiaan tai auttaa näitä sekä antaa jälkeenpäin näistä myötämielisiä todistuksia.
Syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa 23. elokuuta 1973 tapahtuneen Norrmalmstorgin pankkiryöstöä seuranneen panttivanki- ja piiritystilanteen jälkeen. Kuusi päivää kestäneessä piirityksessä kaksi kaappaajaa piti panttivankeinaan neljää pankkivirkailijaa. Uhrien reaktio hämmästytti maailmaa, sillä tilanteen lauettua he halasivat ja suutelivat kaappaajiaan ja pysyivät heidän puolellaan, vaikka kaappaajat tuomittiin vankilaan.
Käsitteen synty muokkaa
Tukholma-syndrooma sai nimensä Ruotsin pääkaupungissa Tukholmassa elokuussa 1973 tapahtuneesta Norrmalmstorgin pankkiryöstöstä. Pankkiryöstäjä Jan-Erik Olsson käveli aseistettuna Kreditbanken-pankkiin ja otti neljä pankkivirkailijaa panttivangeikseen. Hän sitoi panttivangit liealla pankkiholviin ja alkoi neuvotella poliisin kanssa. Olsson vaati rahaa pakomatkaa varten sekä toveriaan vapautettavaksi vankilasta. Näin tapahtuikin, ja toveri liittyi Olssonin seuraan pankkiholviin. Tapahtumat kestivät kuusi päivää.[1]
Panttivankien oli odotettu asettuvan poliisin puolelle ja kaappaajaansa vastaan. He alkoivat kuitenkin pitää Olssonia miellyttävänä ihmisenä ja tunsivat olevansa hänen puolellaan ja poliiseja vastaan. Panttivangit kuvailivat vapauduttuaan tuntemuksiaan ja kertoivat tilanteista, joissa Olsson oli lohduttanut ja rohkaissut panttivankeja, ojentanut näille vaatteita ja ruokaa sekä kertonut kaiken menevän hyvin, jos poliisi vain häipyisi. Vaikka Olsson oli toisinaan uhkaava ja kovakourainen panttivankejaan kohtaan ja haavoitti poliiseja, hän ei koskaan kiduttanut, ampunut tai raiskannut panttivankeja. Yksi naispanttivanki salli Olssonin hyväillä itseään.[1]
Poliiseja panttivangit sen sijaan alkoivat pelätä. Kun poliisi kävi tarkastamassa panttivankien terveyden, nämä suhtautuivat poliiseihin odottamattoman vihamielisesti. Yksi panttivangeista kertoi tunteneensa itsensä petturiksi paljastettuaan poliisille, kuinka monta panttivankia holvissa oli. Puhuessaan ulkopuolisten kanssa panttivangit arvostelivat viranomaisia, ja esimerkiksi puhelinkeskustelussa pääministerin kanssa yksi panttivangeista kielsi poliiseja tunkeutumasta pankkiholviin, koska siitä aiheutuva tulitaistelu vaarantaisi panttivankien hengen ja se olisi poliisin syytä eikä kaappaajien.[1]
Kun poliisi oli lopettanut tilanteen kyynelkaasuhyökkäyksellä ja vanginnut Olssonin ja hänen toverinsa, vapautetut panttivangit suukottelivat ja kättelivät kaappaajiaan hyvästiksi. Poliisiin panttivangit suhtautuivat seuraavinakin päivinä edelleen vihamielisesti, ja he antoivat kaappaajilleen tunnustusta henkensä säilyttämisestä ja kertoivat etteivät vihaa näitä. Jotkut panttivangeista vierailivat myöhemmin kaappaajiensa luona vankilassa.[1]
Termiä Tukholma-syndrooma käytti ensimmäisenä uutislähetyksessä kriminologi ja psykologi Nils Bejerot, joka avusti poliisia ryöstön aikana.[2]
Muita tapausesimerkkejä muokkaa
Tukholma-syndroomaan yhdistettyä käyttäytymistä on ilmennyt useiden lentokonekaappauksien ja ihmisryöstöjen yhteydessä.
Symbioottinen vapautusarmeija kaappasi vuonna 1974 perijätär Patty Hearstin. Hänestä tuli kaappaajiensa rikostoveri, joka auttoi ryhmittymää pankkiryöstössä.[2]
Hollantilaisessa junakaappauksessa vuonna 1975 vangiksi jäänyt lehtimies kertoi tunteneensa myötätuntoa ja sääliä epätoivoon suistuneita kaappaajiaan kohtaan, vaikka nämä olivat surmanneet osan vangeistaan.[3]
Viisi kroatialaista terroristia kaappasi vuonna 1976 TWA:n matkustajalentokoneen New Yorkin ja Chicagon välillä. Kone lensi lopulta Pariisiin, missä kaappaajat antautuivat. Matkustajien joukossa ollut psykiatri kuvasi tapahtumien jälkeen hämmästyneensä sitä, kuinka jotkut vangit osoittivat vapauduttuaan voimakasta sympatiaa kaappajia kohtaan.[3]
TWA:n lento 847 kaapattiin vuonna 1985 pian Ateenasta lähdön jälkeen. Kaksi terroristia vaati päästä Libanoniin. Maassa he pitivät matkustajia vankeinaan ja tappoivat yhden panttivangeista. Siitä huolimatta yksi kaapatuista puolusti kaappaajia jälkikäteen sanomalla, etteivät he olleet pahoja ihmisiä.[2]
Beslanin koulukaappauksen 2004 jälkeen osa poliisin hyökkäyksestä hengissä selvinneistä koululaisista korosti kaappaajien kiltteyttä ja kertoi olevansa surullisia kaappaajien saatua surmansa, vaikka kaapparit olivat jopa surmanneet joitain vankejaan.[3]
Myös pitkän aikaa vankeudessa olleet henkilöt ovat osoittaneet positiivisia tunteita kidnappaajiaan kohtaan. Yhdysvaltalaisen Michael J. Devlinin vuonna 2002 kaappaama missourilainen Shawn Hornbeck -niminen poika oli vankina yli neljä vuotta, mutta ilmoittaessaan poliisille varastetusta pyörästä kertoi olevansa Shawn Devlin.[2] Myös vuodet 1991–2009 kestäneessä amerikkalaisnaisen kaappauksessa uhri ei vankina ollessaan tai heti pelastumisensa jälkeenkään suostunut paljastamaan kaapparinsa rikoksia poliisille. Hän kiisti myöhemmin kärsineensä Tukholma-syndroomasta ja sanoi käytöksensä olleen selviytymiskeino.[3]
Tilanteet ja selityksiä muokkaa
Psykiatri Frank Ochberg ja taloustieteilijä David Soskice ovat kuvanneet neljä tekijää, jotka vaikuttavat panttivangin todennäköisyyteen kehittää myötämielinen suhtautuminen kaappaajaansa. Niihin kuuluvat tapauksen intensiivisyys ja kesto, panttivangin selviytymisen riippuvuus kaappaajasta sekä panttivangin psykologinen etäisyys auktoriteeteista. Tutkimukset erilaisista kaappaustilanteista ovat osoittaneet, että vastaavaa käyttäytymistä voidaan tavata panttivangeilla, keskitysleirien vangeilla, sotavangeilla, prostituoiduilla, insestin uhreilla, pahoinpidellyillä lapsilla ja pahoinpidellyillä puolisoilla.[4] Tukholma-syndrooman yleisyydestä tällaisten tapausten yhteydessä on esitetty hyvin vaihtelevia arvioita, harvinaisesta aina 95 prosenttiin.[5]
Psykiatri Joel Dimsdalen mukaan Tukholma-syndroomassa yhdistyvät panttivangin tietoinen selviytymisstrategia ja tiedostamaton käyttäytyminen. Yhtäältä panttivanki pyrkii tulemaan toimeen kaappaajansa kanssa ja selviytymään tilanteesta. Toisaalta pitkittyneessä ja henkeä uhkaavassa tilanteessa jotkut ihmiset alkavat luottaa kaappaajiinsa enemmän kuin pelastajiinsa.[6]
FBI:n panttivankineuvottelijan Thomas Strentzin mukaan Tukholma-syndroomassa on kyse panttivangin psykologisesta taantumisesta alle viisivuotiaan pikkulapsen tasolle. Vangittu ja sidottu panttivanki on avuttomassa tilassa, ja saadakseen ruokaa ja päästäkseen liikkumaan hän on riippuvainen kaappaajastaan kuin vauva äidistään. Kun tämä ”äitihahmo” eli kaappaaja tyydyttää ”lapsen” eli panttivangin tarpeet ja suojelee häntä pelottavalta ulkomaailmalta ja aseita heiluttelevalta poliisilta, panttivanki alkaa rakastaa häntä kuin lapsi äitiään, koska se takaa hänen selviytymisensä.[7] Psykiatri Frank Ochbergin mukaan Tukholma-syndrooma suojelee panttivankia, koska molemminpuolisen myönteisen suhteen solmiminen saa kaappaajan olemaan vahingoittamatta uhriaan.[5]
Tukholman pankkiryöstön panttivanki Kristin Enmark selitti käyttäytymisensä johtuneen siitä, että panttivankitilanteessa kaikki hänen arvonsa ja moraalinsa muuttuivat täysin.[8]
Käsitteen kritiikkiä muokkaa
Tukholma-syndrooman diagnoosia ei ole kuvattu missään kansainvälisessä luokittelujärjestelmässä, ja koko syndroomaa on joskus väitetty pelkäksi myytiksi. Olemassa oleva vähäinen tutkimus perustuu enimmäkseen tapaustutkimuksiin. Namnyakin (2008) mukaan käsitettä käytetään kirjallisuudessa moniselitteisesti, ja tapausten samankaltaisuusvätteet saattavat olla vinoutuneita.[9]
Tutkivan journalistin Jess Hillin ja tutkija Allan Waden mukaan Tukholma-syndrooma on vain naisuhreja mustamaalaava myytti, jonka Tukholman tapauksen psykiatri keksi puolustaakseen omaa auktoriteettiaan.[10]
Lähteet muokkaa
- Dimsdale, Joel E.: Dark Persuasion: A History of Brainwashing from Pavlov to Social Media. Yale University Press, 2021. ISBN 978-0-300-24717-6.
- Strentz, Thomas: Psychological Aspects of Crisis Negotiation. Routledge, 2018. ISBN 978-1-138-55702-4.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d Dimsdale 2021, s. 125–129.
- ↑ a b c d Fitzpatrick, Laura: Stockholm Syndrome Time Magazine. 31.8.2009. Time Inc. Arkistoitu 29.2.2012. Viitattu 11.5.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c d Dimsdale 2021, s. 129–132.
- ↑ Burgess, Ann Wolbert & Regehr Cheryl & Roberts, Albert R.: Victimology: Theories and Applications, s. 43. Sudbury, Massachusetts: Jones and Bartlett Publishers, 2010. ISBN 978-0-7637-7210-9. Google-kirjat (viitattu 11.5.2013). (englanniksi)
- ↑ a b Dimsdale 2021, s. 134.
- ↑ Dimsdale 2021, s. 133.
- ↑ Strentz 2018, s. 298.
- ↑ Jari Alenius: Tukholma-syndrooma syntyi 40 vuotta sitten - ryöstäjä ei vieläkään käsitä panttivankejaan Ilta-Sanomat. 23.8.2013. Viitattu 14.6.2022.
- ↑ M. Namnyak N. Tufton R. Szekely M. Toal S. Worboys E. L. Sampson: ‘Stockholm syndrome’: psychiatric diagnosis or urban myth? Acta Psychiatrica Scandinavica 117, no. 1 (2008): 4-11. 19.11.2007. Time Inc. Viitattu 12.07.2020. (englanniksi)
- ↑ Jess Hill: See What You Made Me Do: Power, Control and Domestic Abuse. Black Inc, 2019. ISBN 1743820860. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.6.2022).
Aiheesta muualla muokkaa
- Love and Stockholm Syndrome: The Mystery of Loving an Abuser Psykologi Dr Joseph Carver kirjoittaa CounsellingResource.com (englanniksi)
- Nils Bejerotin artikkeleita Norrmalmstorgin tapahtumista (Arkistoitu – Internet Archive)