Punainen armeijakunta

Länsi-Saksassa vaikuttanut äärivasemmistolainen terroristiryhmä
Baader–Meinhof-ryhmän logo: Punatähti ja Heckler & Koch MP5

Punainen armeijakunta (saks. Rote Armee Fraktion, RAF), jonka ensimmäisestä sukupolvesta käytetään yleisesti myös nimitystä Baader–Meinhof-ryhmä, oli Saksan liittotasavallassa vaikuttanut äärivasemmistolainen terroristiryhmä, jonka tavoitteena oli Saksan liittotasavallan työväen kommunistinen kansannousu.[1] RAF toimi 1970-luvulta lähtien vuoteen 1998 jolloin se ilmoitti lopettavansa toimintansa.

RAF pyrki eteläamerikkalaisten sissiliikkeiden tapaan kaupunkisodankäynnin avulla vastustamaan kapitalistista valtiota, jonka johtavissa asemissa oli edelleen entisiä natseja, sekä Yhdysvaltojen imperialismia ja siten edistämään kansainvälistä vapaustaistelua. Järjestö uskoi murhiensa provosoivan Länsi-Saksan hallitusta rakentamaan valtiosta poliisivaltion, mikä saisi puolestaan tavalliset kansalaiset kääntymään kommunismin kannattajiksi.[1][2]

RAF:n kohteina olivat Länsi-Saksan poliittinen ja taloudellinen eliitti, poliisi ja oikeuslaitos sekä maahan sijoitetut Yhdysvaltain armeijan joukot. Esimerkiksi myöhäisemmistä islamilaisista terroristeista poiketen RAF ei iskenyt sivullisia vastaan.[3][4] Ryhmän iskuissa kuoli vuosina 1972–1991 yhteensä 34 ihmistä ja lukuisia loukkaantui. RAF:n jäsenistä kuoli 26 ja 26 tuomittiin vankeuteen.[1] Poliisi ampui RAF:n vastaisissa operaatioissaan lisäksi kuoliaaksi viisi sivullista.

YleistäMuokkaa

RAF:n n nimi keksittiin alun perin japanilaisen terroristiryhmän Japanin punainen armeija nimestä (Japanische Rote Armee). Rote Armee Fraktion eli ”Punainen armeijakunta” oli jäsenten itsensä käyttämä nimi. Ajan tiedotusvälineissä ryhmä tunnettiin useimmiten Baader-Meinhof-ryhmänä (Baader-Meinhof-Gruppe). RAF itse kuvaili itseään kommunistiseksi guerilla- eli sissiryhmäksi:

»Koska me olemme kommunisteja, ja siitä, organisoituvatko ja taistelevatko kommunistit, riippuu, saako terrori ja alistaminen aikaan vain pelkoa ja luovutusmielialaa vai vastarintaa, luokkavihaa ja solidaarisuutta; jatkuuko kaikki imperialismin merkeissä vai ei.»

Nimestä huolimatta ryhmän todellinen, toiminnallinen ydinkaksikko oli Andreas Baader ja Gudrun Ensslin. Ulrike Meinhofin nimen liittäminen ryhmän nimeen johtui siitä, että hän oli entuudestaan nimekäs vasemmistojournalisti ja siksi erottui muusta terroristiryhmästä. Fraktion työnjaossa intellektuaalinen ulottuvuus henkilöityi Meinhofiin ja toiminnallinen puoli rikollistaustaiseen Baaderiin sekä hänen naisystäväänsä Enssliniin. Yksi ryhmän aattellisista taustavaikuttajista oli Che Guevara, jonka mukaan maailmaan oli luotava ”yksi, kaksi, kolme Vietnamia”. RAF:n kaupunkisodankäynti tähtäsi tähän.

Ryhmän tavoitteisiin nähden ristiriitaista oli sen jäsenille tyypillinen ylellisyydessä eläminen, hienot asunnot, urheiluautot (poliisi etsi ryhmää erityisesti mustista BMW-merkkisistä autoista) ja hienostohotellit ulkomailla oleiltaessa. Erityisesti Baader oli mieltynyt näihin rahan tuomiin ylellisyyksiin. Elämäntapojen vuoksi ryhmä karkotettiin PLO:n harjoitusleiriltä Jordaniasta, jonne RAF oli mennyt hiomaan kaupunkisisseille tarpeellisia taitoja. Lopullinen välirikko tuli tiettävästi alkoholista: leirin islamilaiset isännät kielsivät alkoholin käytön ja sen tuomisenkin alueelle ehdottomasti, mutta Baader vähät välitti kiellosta. Andreas Baaderin tuntenut elokuvaohjaaja Rainer Werner Fassbinder, jota yhteen aikaan pidettiin RAF:n tukijana, sanoi jo varhaisessa vaiheessa, että RAF:n toiminta oli enemmän henkilökohtaisen turhautuman provosoimaa uhittelua kuin poliittisia ilmauksia.

Mielipidekyselyiden mukaan jopa 25% alle 30-vuotiaista länsisaksalaista tunsi sympatiaa Punaista armeijakuntaa kohtaan, vaikkeivat välttämättä hyväksyneetkään sen käyttämiä keinoja. Vapaamielisessä Pohjois-Saksassa 10% kansalaisista oli valmis tarjoamaan turvapaikkaa viranomaisia pakoilevalle järjestön jäsenelle.[5]

HistoriaMuokkaa

TaustaaMuokkaa

Punaisen armeijakunnan ensimmäisen sukupolven juuret ovat jäljitettävissä 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen ja sen vähittäiseen radikalisoitumiseen, kommunististen pienpuolueiden ja vasemmistoryhmittymien syntyyn, jotka yhdessä muodostivat ulkoparlamentaarisen opposition (saks. Außerparlamentarische Opposition, APO). Alkuperäiset tavoitteet olivat saksalaisessa opiskelijaliikkeessä lähinnä käytännölliset. Vaatimukset yliopistopolitiikan uudistamisesta kietoutuivat ajan vastakulttuurille tyypillisiin teemoihin, kuten ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustukseen. Liike kuitenkin sirpaloitui ja osin radikalisoitui. Vaikka liike oli ollut jo alusta alkaen pääasiallisesti vasemmistolainen – osittain vastavaikutuksena edelliselle sukupolvelle, joka oli elänyt kansallissosialismissa – ei se silti ollut kuin pienissä piireissä äärikommunistinen. Radikaalit kuitenkin olivat äänekkäimpiä ja näkyvimpiä.

Toisaalta radikalisoitumisen syitä löytyy myös liittotasavallan politiikasta. Saksan politiikkaa oli hallinnut pitkän aikaa niin sanottu suuri koalitio, sosiaalidemokraattien ja kristillis-demokraattien liittouma. Tämä sai nuoret tuntemaan politiikan vaihtoehdottomaksi: ulkoparlamentaarinen oppositio nähtiin vaikutuskeinona. Yksi ratkaisevia käännekohtia radikalisoitumisessa oli mielenosoitus Berliinissä vierailulla ollutta Iranin šaahia Mohammad Reza Pahlavia vastaan 2. kesäkuuta 1967. Opiskelijat ja iranilaiset vaihto-opiskelijat osoittivat mieltään šaahin yksinvaltaista hallintoa vastaan ja vaativat liittotasavallan hallitusta lopettamaan suhteet tällaisiin hallintoihin.

Opiskelijamielenosoitukset olivat tässä vaiheessa lähes jokaviikkoisia tapahtumia, mutta tämä oli poikkeuksellinen. Aluksi mielenosoitus sujui varsin rauhallisesti – mielenosoittajat heittelivät muutamia maalilla täytettyjä ilmapalloja, mutta mitään vakavampaa ei sattunut. Yhtäkkiä poliisit alkoivat hajottaa väkijoukkoa pampuin ja mellakkavarustein. Tilanne muuttui mellakaksi ja tuoksinassa poliisi nimeltään Karl-Heinz Kurras ampui saksalaisen opiskelijan ja pasifistin Benno Ohnesorgin kuoliaaksi tätä kiinni ottaessaan. Ei tiedetä, laukesiko poliisin ase vahingossa vai ampuiko hän tahallaan päähän mielenosoitusta uteliaisuudesta seuraamaan tullutta Ohnesorgia. Joka tapauksessa opiskelijaliike oli saanut ensimmäisen marttyyrinsa. Seuraavana päivänä hallitus julisti mielenosoittamisen pannaan. Keväällä 2009 tuli julkisuuteen tieto, että Kurras oli Saksan demokraattisen tasavallan tiedustelupalvelun Stasin agentti.[6]

RAF:n ensimmäinen sukupolviMuokkaa

Opiskelijaliikkeen sisällä käydyissä strategianeuvotteluissa pohdittiin kysymystä, onko "väkivalta tavaroita kohtaan" oikeutettua. Tämän jälkeen Andreas Baader, Gudrun Ensslin, Thorwald Proll ja Horst Söhnlein sytyttivät kaksi tulipaloa tavarataloissa Frankfurt am Mainissa 2. huhtikuuta 1969 protestoidakseen Vietnamin sotaa vastaan. Heidät saatiin pian pidätettyä ja heidät tuomittiin monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Korkeimman oikeuden uuden tuomion jälkeen tuomitut vapautettiin. Tämän jälkeen tuhopolttajat siirtyivät maanalaiseen toimintaan ja päättivät muodostaa yhdessä asianajajansa Horst Mahlerin kanssa kaupunkisodankäyntiin keskittyvän armeijakunnan. Suunnitelma keskeytyi, kun Baader pidätettiin.

RAF:n ensimmäisenä iskuna pidetään seurannutta Baaderin vapautusoperaatiota. 14. toukokuuta 1970 Baader sai vierailla tapaamassa Ulrike Meinhofia, joka oli ilmoittanut laativansa kirjaa vankila-asukkaista. Aseellisessa vapautusoperaatiossa loukkaantui Berliinin Institut für Soziale Fragen -laitoksen johtaja vakavasti.

Vuonna 1970 RAF aloitti vapautetun Baaderin johdolla vallankumouksellisen toimintansa logistiset valmistelut. Heinäkuussa 1970 noin 20 RAF:n jäsentä lähti Fatahin koulutusleirille Lähi-itään, jossa he viipyivät muutaman kuukauden. Liittotasavaltaan palattuaan ryhmä aloitti rahan keräämisen ryöstämällä useita pankkeja. Syntyvaiheissa ryhmä sai medianäkyvyyttä lähinnä pankkiryöstöillä, asiakirja- sekä autovarkauksilla. Huhtikuussa 1971 ryhmä julkisti suunnitelmansa toimittamalla strategiapaperin Das Konzept Stadtguerilla julkisuuteen. Pian tämän jälkeen ryhmän jäsenet etsintäkuulutettiin.

Stammheimin oikeudenkäynti ja vankeusMuokkaa

”Ensimmäinen sukupolvi” (Baader, Ensslin, Meins, Meinhof ja Raspe tunnetuimpina jäseninä) toimi 1970–1972. Kesäkuussa 1972 ryhmän ydin pidätettiin, 1975 heitä vastaan nostettiin syytteet. 192 päivää kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen heidät tuomittiin huhtikuussa 1977 muun muassa murhaan syyllistyneinä elinkautiseen vankeuteen. Vankeudessa terroristit eristettiin toisistaan, mitä he kutsuivat kidutukseksi. Vangittujen vaatimuksiin kuului myös tulla kohdelluksi sotavankeina. Näiden vaatimusten vahvistamiseksi he pitivät useita nälkälakkoja. Holger Meins kuoli nälkälakon seurauksena 9. marraskuuta 1974.

Asianajajiensa, muun muassa Horst Mahler, tuleva sisäasiainministeri Otto Schily ja myöhemmin tunnettu vihreiden poliitikko Hans-Christian Ströbele, välityksellä vangittujen toimet saivat aikaan myös ulkopuolista vastakaikua. Esimerkiksi filosofi Jean-Paul Sartre pyrki välittämään kiistoissa. 25. huhtikuuta 1975 kuusi saksalaisterroristia (Kommando Holger Meins) miehitti Saksan suurlähetystön Tukholmassa vaatien vangittujen johtohahmojen vapauttamista. Koska Saksan hallitus ei suostunut vaatimuksiin, murhattiin lähetystön sotilas- ja talousattaseat. Ilmeisesti vahingossa lähetystössä räjähti pommi, jolloin terroristi Ulrich Wessel kuoli. Samoin RAF:n jäsen Siegfried Hausner kuoli myöhemmin tässä yhteydessä saamiinsa vammoihin. Loput neljä terroristia tuomittiin myöhemmin.

Meinhofin ja Baaderin kuolemaMuokkaa

Ensimmäisen sukupolven johtohahmot kuolivat 1976 ja 1977 tilaustyönä rakennetussa Stuttgart-Stammheimin vankilassa. 9. toukokuuta 1976 viranomaiset ilmoittivat Ulrike Meinhofin itsemurhasta. Virallisten tiedotteiden sisältämien lukuisten ristiriitaisuuksien takia asiaa tutkimaan perustettiin kansainvälinen tutkintalautakunta, joka päätyi kyseenalaistamaan, oliko kyseessä itsemurha: ”Tutkimustulosten perusteella on epäiltävissä, että Ulrike Meinhof oli jo kuollut, kun hänet ripustettiin roikkumaan, ja on huolestuttavia viitteitä, joiden mukaan joku ulkopuolinen on sekaantunut kuolemaan.”[7]

Meinhofin jälkeen Baader, Ensslin ja Raspe kuolivat yhtäaikaisesti 18. lokakuuta 1977, ilmeisesti tehtyään itsemurhan. Vangituista ainoastaan Irmgard Möller ei kuollut. Hän kieltää edelleen virallisen version, jonka mukaan vangitut olisivat eristyksestään huolimatta suunnitelleet samoin ajoitetun, yhteisen itsemurhan. Edelleen monet epäilevät itsemurhateoriaa: viikkolehti Stern raportoi pian kuolemantapausten jälkeen hälytyslaitteiden olleen poiskytkettyinä tapahtuma-aikaan, mikä mahdollisti ulkopuolisten tahojen osallistumisen asiaan. Siksi monet epäilevät tiedustelupalveluiden osallistuneen kuolemantapauksiin. Ensslin oli 17. lokakuuta ilmoittanut vankilapapille hallussaan olevasta kansiosta, joka olisi hänen kuoltuaan toimitettava suoraan liitokansleri Schmidtille. Kun pastori kysyi, uskoiko Ensslin, että hänet teloitetaan, tämä vastasi jotain hirveää tapahtuvan ja tekijöiden olevan vankilan ulkopuolelta. Veriteon jälkeen ei papille näytettyä kansiota löytynyt.[8]

Tiettävästi itsemurhat mahdollisti Brigitte Mohnhaupt, joka vapauduttuaan järjesti helmikuussa 1977 pistoolien salakuljetuksen vankilaan asianajajien asiakirjakansioissa. Asianajajien on myös epäilty olleen salaliitossa mukana.[8] Mohnhaupt tuomittiin 1982 viisinkertaiseen elinkautiseen vankeuteen. Hänet vapautettiin ehdonalaiseen vapauteen 25. maaliskuuta 2007. Kansainvälinen tutkimusryhmä totesi, että Anders Baader oli piilottanut levysoittimen koteloon pistoolin. Aseella hän surmasi itsensä, mutta yritti lavastaa tilanteen kamppailuksi hyökkääjää vastaan. Ensslin oli hirttäytynyt ja Raspe ampunut itsensä. Teoilla tavoiteltiin sympatiaa RAF:ää kohtaan. Ryhmän hautajaisissa yleisö huusi iskulauseita syyttäen poliisia vankien murhaamisesta.[8]

Toinen sukupolviMuokkaa

 
RAF:n vuonna 1981 Yhdysvaltojen Ramsteinin lentotukikohtaan tekemän iskun jälkiä.

RAF:n toinen sukupolvi muodostui ensimmäisen sukupolven vankeusaikana ja se pyrki painostamaan hallitusta vapauttamaan ryhmän vangitut johtajat. Lokakuussa 1977 neljä Palestiinan vapautuksen kansanrintaman jäsentä, jotka käyttivät itsestään nimitystä ”Kommando Martyr Halimeh” kaappasivat Lufthansan lentokoneen (13. lokakuuta 1977) Mogadishuun pyrkiäkseen painostamaan Saksan hallitusta vapauttamaan vangitut RAF:n jäsenet. Kaappauksen yhteydessä ryhmän johtaja Zohair Youssif Akache (1954–1977) ampui lentokoneen saksalaisen kapteenin Jürgen Schumannin tämän kieltäydyttyä jatkamasta matkaa.

Helmut Schmidtin ja Mohamed Siad Barren välisten neuvottelujen jälkeen liittotasavallan rajavartioston erityisjoukko GSG 9 päätti onnistuneesti kaappauksen hyökkäämällä koneeseen 18. lokakuuta heti keskiyön jälkeen. Kukaan 91 panttivangista ei loukkaantunut vapautusoperaatiossa, mutta neljästä kaapparista kolme – Akache, Hind Alameh ja Wabil Harb – ammuttiin kuoliaiksi, vain Souhaila Andrawes (1953–) jäi henkiin.[9] Hänet tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen Somaliassa, mutta vapautettiin terveydellisistä syistä jo vajaan kahden vuoden kuluttua. Vuonna 1991 hän muutti Osloon, jossa hänet pidätettiin 1994 ja luovutettiin Saksaan 1995. Saksassa hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, josta hänet kuitenkin vapautettiin sairauden vuoksi 1999. Kappauksen päättymistä seuranneena päivänä Baader, Ensslin ja Raspe löytyivät kuolleina ja Irmgard Möller vakavasti haavoittuneena Stammheimin vankilasta. Todennäköisesti he tekivät itsemurhan.

”Saksan syksyn” (Deutscher Herbst) 1977 keskeinen isku oli työnantajien keskusjärjestön johtajan Hanns Martin Schleyerin kaappaus (5. syyskuuta 1977) Kölnissä. Schleyer murhattiin 18. lokakuuta 1977 Mulhousessa, Ranskassa. Osan vankeusajastaan häntä pidettiin Alankomaissa. Schleyer sopi kohteeksi kansallissosialistisen menneisyytensä ja asemansa vuoksi. Schleyer murhattiin RAF:n johtohahmojen kuoleman tultua julkisuuteen. Toisen sukupolven jäsenet saivat taloudellista ja organisatorista apua Saksan demokraattisesta tasavallasta. Osa myös sai turvapaikan maasta. DDR:n hajoamisen jälkeen näiden identiteetti paljastui. Sittemmin heidät on tuomittu. Yhteistyöhalukkuutensa vuoksi heidän tuomionsa olivat aikaisempia lievempiä.

Kolmas sukupolviMuokkaa

Kolmas sukupolvi koostui mahdollisesti jopa 250 henkilöstä, jotka tekivät sabotaaseja ja murha-attentaatteja, joiden uhriksi joutui poliitikkoja ja talousmiehiä. Kolmannen sukupolven ”kovaan ytimeen” kuului noin 15–20 henkilöä. Kaikkien RAF:n kolmanteen sukupolveen kuuluneiden nimiä ei vieläkään tiedetä. Kolmannen sukupolven merkittävimpiä iskuja ovat Siemensin johtajan Karl Heinz Beckurtsin, Deutsche Bank-pankin johtaja Alfred Herrhausenin ja DDR:n valtiollisen omaisuuden yksityistämistä johtaneen viraston johtaja Detlev Karsten Rohwedderiin kohdistuneet attentaatit.

27. kesäkuuta 1993 Bad Kleinenissa, Schwerinissä pidätettiin Wolfgang Grams ja Birgit Hogefeld. Pidätyksen yhteydessä käydyssä laukaustenvaihdossa kuoli Grams sekä yksi erikoisjoukkojen GSG-9-poliiseista. Tässäkin tapauksessa on epäselvää, tekikö haavoittunut Grams itsemurhan, vai teloitettiinko hänet laukauksella päähän, kuten riippumattomat silminnäkijät raportoivat Der Spiegel -viikkolehdelle. Gramsia epäiltiin Rohwedderin murhasta 1. toukokuuta 1991. Sittemmin Gramsin osallistuminen tapaukseen on vahvistunut DNA-tutkimusten perusteella.

RAF:n hajoaminenMuokkaa

20. huhtikuuta 1998 RAF toimitti julkisuuteen kahdeksansivuisen ilmoituksen, jossa ilmoitettiin ryhmän lopettaneen toimintansa: ”Lähes 28 vuotta sitten, 14. toukokuuta 1970, muodostui RAF vapauttamisiskun yhteydessä. Tänään päätämme tuon hankkeen. Kaupunkisodankäynti RAF:n muodossa on nyt menneisyyttä.”

Punaisen armeijakunnan iskutMuokkaa

Toiminpide Päiväys Sijainti
poliisit Heinz Lemke ja Norbert Schmidin tapettiin[10] 22. lokakuuta 1971 Hampuri
poiiisi Herbert Schoner murhattiin pankkiryöstössä . [10] 22. joulukuuta 1971 Kaiserslautern
Yhdysvaltain armeijan varuskunnan pommi-isku. Yhdysvaltain armeijan sotilas Paul A. Bloomquist tapettiin ja 13 haavoittui [11] 11. toukokuuta 1972 Frankfurt am Main
Augsburgin poliisiaseman ja Baijerin osavaltion rikostutkintaviraston pommitus Münchenissä. 5 poliisia kuoli[11] 12. toukokuuta 1972 Augsburg ja München
Liittovaltion tuomarin Wolfgang Buddenbergin autopommi-isku. Buddenbergin puoliso Gerta haavoittui. [11] 16. toukokuuta 1972 Karlsruhe
Springerin mediakonsernin päämajan pommi-isku. 17 haavoittui[11] 19. toukokuuta 1972 Hampuri
Yhdysvaltain armeijan Euroopan osaston päämajan pommi-isku. 3 kuollutta ja 5 haavoitunnutta. [11] 24. toukokuuta 1972 Heidelberg
Länsi-Saksan suurlähetystön kaappaus. sotilasattasea Andreas von Mirbach ja talousattasea Heinz Hillegaart tapettiin [12] 24. huhtikuuta 1975 Tukholma, Ruotsi
poliisi Fritz Sippen murha 7. toukokuuta 1976 Offenbach
epäonnistunut isku Yhdysvaltain 42. kenttätykistöjoukkoja vastaan. [13] .[14] 4. tammikuuta 1977 Giessen
CDU-poliitikko Peter Lorenzin kidnappaus. Lorenz vapautettiin ennen liittotasavallan vaaleja [15] 27. helmikuuta 1975 Länsi-Berliini
Liittovaltion tuomarin Siegfried Bubackan murha autossa. Autonkuljettaja ja kanssa matkustaja tapettiin myös[15] 7. huhtikuuta 1977 Karlsruhe
Dresdber Bankin pääjohtaja Jürgen Ponton murhattiin[15] 30. heinäkuuta 1977 Oberursel (Taunus)
Saksan työnantajaliittojen puheenjohtaja Hanns Martin Schleyerin sieppaus. 3 poliisia (Reinhold Brändle, Roland Pieler ja Helmut Ulmer) ja Schleyerin autonkuljettaja Heinz Marcisz ammuttiin. Schleyer tapettiin myöhemmin[15] 5. syyskuuta 1977
18. lokakuuta 1977
Köln (alkoi)

Mulhouse, Ranska (päättyi)

Lufthansan lennon kaappaus.Kapteeni Jürgen Schumann tapettiin[15] 13. – 17. lokakuuta 1977 Palma de Mallorca (alkoi) Mogadishu, Somalia (päättyi)
hollantilainen poliisi Arie Kranenburg tapettiin 22. syyskuuta 1977 Utrecht, Alankomaat
poliisi Hans-Wilhelm Hans tapettiin[16] 24. syyskuuta 1978 Dortmund
hollantilainen tullivirkailija Dionysius de Jong ja Johannes Goemanns murhatitin 1. marraskuuta 1978 Kerkrade, Alankomaat
Naton komentajan Alexander Haigin murhayritys. 3 henkivartijaa haavoituivat[17] 25. kesäkuuta 1979 Mons, Belgia
Yhdysvaltain ilmavoimien turvallisuuspoliisin John Tofftonin murha 7. elokuuta 1981 Kaiserslautern
Autopommi isku Yhdysvaltain Ramsteinin lentotukikohdan parkkipaikalla[18][19] [20] 31. elokuuta 1981 Ramstein
Epäonnistunut kranaattihyökkäys Yhdysvaltain armeijan Länsi-Saksan komentajan Frederick J. Kroesenin kuljettamaa autoa vastaan.[21] 15. syyskuuta 1981 Heidelberg
Epäonnistunut hyökkäys Yhdysvaltain armeijan ydinasevarastoa vastaan. 2. heinäkuuta 1982 Nürnberg
Epäonnistunut yritys autopommi usku Naton upseerien koulutuskeskusta. vastaan[22] 18. joulukuuta 1984 Oberammergau
MTU Yhtymien toimitusjohtajan Ernst Zimmermanin murha[23] 1. helmikuuta 1985 Gauting
Frank Scarton ja Becky Bristol, Yhdysvaltain armeian siviilityöntekijöiden murh 20 ihmistä loukkaantui. Edward Pimental siepattiin ja tapettiin edellisenä iltana[24][25][26][27] 8. elokuuta 1985 Frankfurt
Siemensin johtajan Karl Heinz Beckurtsin ja hänen autonkuljettajan Eckhard Gropplerin ampuminen[28] 9. heinäkuuta 1986 München
diplomaatti Gerold Braunmühlin murha[29][30] 10. lokakuuta 1986 Bonn
Deutsche Bankin puheenjohtajan Alfred Herrhausen murha[31][32] 30. marraskuuta 1989 Bad Homburg vor der Höhe
Yhdysvaltain suurlähetystön ahyökkäys.[33][34][35] [36] 13. helmikuuta 1991 Bonn
Treuhandanstaltin johtaja Detlev Karsten Rohwedderin murhaiin tämän kotona[37] 1. huhtikuuta 1991 Düsseldorf
Weiterstadtin vankilan työmaan pommitukset. GSG9:n kommandon Michael Newrzellatapettiin[38][39] 27. maaliskuuta 1993 Weiterstadt
Turva-pakettiauton ryöstö yritys [40] kesäkuu 2015 Bremen

KulttuuriMuokkaa

RAF:n tukijana pidetty Fassbinder irtisanoutui terroristien pyrkimyksistä viimeistään tragikoomisen elokuvansa Kolmas sukupolvi (Die dritte Generation, 1979) myötä. Ohjaaja Uli Edel on ohjannut RAF:aa käsittelevän vuonna 2008 valmistuneen elokuvan Baader Meinhof Komplex, jonka ennakoitiin nostavan Saksassa myrskyn.[41] Vuonna 2001 valmistui Christopher Rothin elokuva Baader. Se kertoo fiktiivisen version 1970-luvun tapahtumista. Sitä on syytetty keltaisen lehdistön taannoisten selityskaavojen toistamisesta. Muita elokuvia on muun muassa Baader Meinhof (2002).

Punkrock-yhtye The Clash otti Punaisen armeijakunnan merkistä muokatun version merkikseen.lähde?

LähteetMuokkaa

  • Kulttuurivihkot 6/2003. Hanna Kuusela: Elämme sairaassa yhteiskunnassa (s. 29–31)
  • Der Spiegel 38/2006, Michael Sontheimer, Das letzte Kapital (s. 44–46)

ViitteetMuokkaa

  1. a b c RAF-terroristin vapautus kuohuttaa Saksaa 12.2.2007. Verkkouutiset. Viitattu 12.2.2007.
  2. Baader-Meinhof member speaks to deny murder 14.5.2012. The Local. Viitattu 17.3.2019. (englanniksi)
  3. Montgomery, Nancy: Baader-Meinhof Gang attacked U.S. troops, bases in 1970s-1980s 5.8.2005. Stars and Stripes. Viitattu 17.3.2019. (englanniksi)
  4. No new investigation into RAF prison deaths 20.4.2013. The Local. Viitattu 17.3.2019. (englanniksi)
  5. Ascherson, Neal: A terror campaign of love and hate 28.9.2008. The Guardian. Viitattu 17.3.2019. (englanniksi)
  6. Stasin ja RAF:n yhteydestä uutta tietoa 22.5.2009. Yle. Viitattu 20.6.2009.
  7. Lautakunnan jäsenet olivat: Michelle Beauvillard (asianajaja , Pariisi), Claude Bourdet (toimittaja, Pariisi), Geores Casalis (teologi, Pariisi), Robert Davezies (toimittaja, Pariisi), prof. Joachim Israel (sosiologi, Kööpenhamina), Panayotis Kanelakis (asianajaja, Ateena), Henrik Kaufholz (journalisti, Århus), John McGuffin (kirjailija, Belfast), tri Hans Joachim Meyer (neuropsykiatri, Mayen) ja Jean-Pierre Vigier (fyysikko, Pariisi). Vrt. Der Tod Ulrike Meinhofs. Bericht der Internationalen Untersuchungskommission. iva-Verlag, Tübingen, 2. überarb. Aufl. 1979, ISBN 3-88266-012-0, s. 6 PDF-tiedostona saksaksi.)
  8. a b c Torsten Weper: Itsemurha vai murha. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 6, s. 5. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  9. Mitä Missä Milloin 1979, s. 18. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  10. a b Baader-Meinhof: Timeline 1971 www.baader-meinhof.com. Viitattu 21.12.2019.
  11. a b c d e Baader-Meinhof: Timeline 1972 www.baader-meinhof.com. Viitattu 21.12.2019.
  12. Baader-Meinhof: Timeline 1975 www.baader-meinhof.com. BBC Home. Viitattu 21.12.2019.
  13. Michael Krepon, Ziad Haider & Charles Thornton, in Michael Krepon, Rodney W. Jones, and Ziad Haider (eds.), Escalation Control and the Nuclear Option in South Asia, Stimson Publications, 2004.
  14. Cockburn, Andrew (1997). One Point Safe. Doubleday. ISBN 978-0-385-48560-9. ; Barry L. Rothberg, "Averting Armageddon: Preventing Nuclear Terrorism in the United States", Duke Journal of Comparative & International Law, 1997, s. 79–134.
  15. a b c d e Baader-Meinhof: Timeline 1977 www.baader-meinhof.com. BBC Home. Viitattu 21.12.2019.
  16. History.UMD.edu
  17. "German Guilty in '79 Attack At NATO on Alexander Haig", 25 .11.1993. 
  18. CAR BOMB KILLS 2 ON A U.S. AIR BASE IN WEST GERMANY nytimes.com.
  19. Terrorist Goes on Trial in Rhein-Main Air Base Bombing apnews.com.
  20. Germany frees terror gang member news.bbc.co.uk. 20 August 2007.
  21. (2017) Der Baader-Meinhof-Komplex, 1. Auflage der Neuausgabe, erweiterte und aktualisierte Ausgabe, Hoffmann und Campe, 960. ISBN 978-3-455-00033-7. 
  22. "German terrorists raid U.S. consul's home", The New York Times, 4 1.1985.
  23. The Red Army Faction books.google.com. Viitattu 11 .2.2015.
  24. Terrorists may have used slain soldier's ID news.google.com. 14 Aug 1985.
  25. Terrorists may have used slain soldier's ID news.google.com. 14 Aug 1985.
  26. Germany frees last convicted member of Red Army Faction dw.com. 22 Jun 2011. (englanniksi)
  27. Sontheimer, Michael. "RAF Terror Revisited: Killer of US Troops Released", Spiegel Online, 17 Aug 2007. 
  28. spiegel.de 14. Juli 1986: 14. Juli 1986: Terror: Da waren Superprofis am Werk
  29. SENIOR BONN OFFICIAL IS SLAIN BY MASKED GUNMAN The New York Times, October 11, 1986
  30. Kalenderblatt 10. Oktober 1986. Deutsche Welle
  31. Hambling, David. "Superbomb Mystery: The Herrhausen Assassination", Wired, 2008-07-29. 
  32. Protzman, Ferdinand. "Head of Top West German Bank Is Killed in Bombing by Terrorists", The New York Times, 1 .12.1989.
  33. AP. "German Economic Aide Slain; Red Army Faction Suspected". ((englanniksi).) 
  34. Rätsel RAF-Terror programm.ard.de.
  35. Rote Armee Fraktion Infopage rafinfo.de. 1.1.1970. (saksaksi)
  36. JONES, TAMARA. "U.S. Embassy in Bonn Is Sprayed With Bullets by Left-Wing Group : Terrorism: Shots fired across Rhine cause no injuries. A letter links the attack to the war.", Los Angeles Times, 1991-02-14. ((englanniksi)) 
  37. "40 Jahre RAF - Die Suche nach der bleiernen Zeit", General-Anzeiger Bonn, 2016-05-04. ((saksaksi)) 
  38. Germany's RAF Prison Bombers Identified 14 Years Later - DW - 25.10.2007 dw.com.
  39. German Prison Destroyed Prison Legal News prisonlegalnews.org.
  40. "German Red Army Faction radicals 'bungled armed robbery'", BBC News, 2016-01-19. ((englanniksi).) 
  41. Ilkka Ahtiainen, Elokuva näyttää kauniit ja julmat terroristit, Helsingin Sanomat 19.9.2008 s. C1 Verkkotiivistelmä

Aiheesta muuallaMuokkaa