Wikipedia

Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia

kirja

Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia on kokoelma Sigmund Freudin kirjoituksia psykoanalyysista. Kokoelman on valikoinut ja suomentanut Markus Lång ja julkaissut Vastapaino vuonna 2005.[1]

Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia
Kirjan kansi.
Kirjan kansi.
Kirjailija Sigmund Freud
Kieli saksa
Genre psykoanalyysi
Julkaistu 1905–1937
Suomennos
Suomentaja Markus Lång
Kansitaiteilija Petri Latvala
Kustantaja Vastapaino
Julkaistu 2005
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 288
ISBN 951-768-147-X
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Osa valikoiman suomennoksista oli julkaistu 1990-luvulla muun muassa Psykologia-lehdessä. Artikkelit on suomennettu saksan kielestä, ja niihin on liitetty Standard Editionin kriittistä viiteaineistoa. Valikoimasta julkaistiin vuonna 2017 toinen laitos nimekkeellä Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä.[2]

Kirja sisältää kolmetoista artikkelia vuosilta 1905–1937 sekä Freudin elämäkerran. Aihepiireinä ovat psykoanalyyttinen taiteentutkimus, metapsykologia ja psykoanalyysin tietoteoria.

Sisällys muokkaa

Psykopaattisia näytelmähenkilöitä muokkaa

Musiikkitieteilijä Max Grafin mukaan Freud oli laatinut artikkelikäsikirjoituksen ”Psychopathische Personen auf der Bühne” vuonna 1904 ja esitellyt sitä hänelle. Todennäköisemmin artikkeli on kuitenkin laadittu vuosien 1905–1906 vaihteessa, koska tekstissä mainittu Hermann Bahrin näytelmä Der Andere kantaesitettiin vasta marraskuussa 1905.[3]

Käsikirjoitusta ei julkaistu saksan kielellä ennen kuin vuonna 1962. Englanninkielinen lyhennelmä julkaistiin vuonna 1942 ja täydellinen käännös vuonna 1953 Standard Editionissa.[4]

Freud tarkastelee artikkelissa draamaa ja sen vastaanottoa yleisön psykologian kannalta. Katsoja voi samastua päähenkilöön ja nauttia tämän ”suuruudesta”. Freud erottelee uskonnollisen draaman, yhteisöllisen draaman, luonnedraaman ja psykologisen draaman: ristiriita vallitsee ensin päähenkilön ja jumalten välillä, sitten päähenkilön ja yhteisön, sitten kahden merkittävän yksilön välillä, ja viimeisessä tapauksessa ristiriita ilmenee psyyken sisällä eri yllykkeiden – esimerkiksi rakkauden ja velvollisuudentunnon – välisenä taisteluna. Viidentenä lajina on psykopatologinen draama, jossa vastakkain ovat tietoinen ja tiedostumaton yllyke; tällainen draama voi Freudin mukaan tuottaa katsojalle nautintoa vain jos katsojakin on neurootikko. Ensimmäiseksi esimerkiksi modernin ajan psykopatologisesta draamasta hän mainitsee Hamletin.[5]

Tästä artikkelista on julkaistu myös Outi Räsäsen suomennos vuonna 1998.[6] Långin suomennos julkaistiin aluksi Synteesi-lehdessä vuonna 1999.

Kirjailija ja mielikuvitus muokkaa

Freud esitelmöi aiheesta ”Der Dichter und das Phantasieren” kustantaja Hugo Hellerin kirjakaupassa 6. joulukuuta 1907, ja esitelmä julkaistiin painettuna maaliskuussa 1908.[7]

Artikkeli keskittyy tarkastelemaan mielikuvituksen merkitystä kaunokirjailijoiden työlle. Yleensä mielikuvituksessa luodut haavekuvitelmat ja pilvilinnat ovat yksilöllisiä, kunnianhimoisia ja itsekeskeisiä ja toisten kuvitelmiin suhtaudutaan viileästi tai jopa vastenmielisesti. Kaunokirjallisuuden nautinnollisuus perustuu ainakin kahteen keinoon: ”kirjailija lieventää päiväunelmoinnin egoistisuutta muuntelemalla ja kätkemällä, ja hän lahjoo meidät puhtaan formaalisella, toisin sanoen esteettisellä mielihyvällä”.[8]

Tästä artikkelista on julkaistu myös Juhani Ihanuksen suomennos vuonna 1987.[9]

Das Unheimliche – epämukavuuden elämyksestä muokkaa

 
Artikkelissa Das Unheimliche tarkastellaan E. T. A. Hoffmannin tuotantoa.

Artikkeli Das Unheimliche julkaistiin syksyllä 1919, mutta Freud oli alkanut valmistella tutkielmaansa jo 1910-luvun alkupuolella.[10]

Artikkelin ensimmäisessä jaksossa Freud tarkastelee saksan kielen sanaa das Unheimliche, joka ilmaisee hänen mukaansa aivan tietynlaista kammottavuuden tai epämukavuuden vaikutelmaa: ”se juontuu ammoin tutusta, muinoin mukavasta”.[11] Laajojen sanakirjaotteiden avulla hän esittelee, kuinka saksan kielessä sana heimlich ’kotoisa, salattu, suojattu’ on kehittynyt etymologisesti kohti ambivalenssia ja alkanut tarkoittaa lähes samaa kuin vastakohtansa unheimlich.[12]

Toisessa jaksossa Freud analysoi E. T. A. Hoffmannin kertomusta ”Sannoittaja” eli ”Nukuttaja” (Der Sandmann).[13] Ernst Jentschin mukaan kertomus hyödyntää kammottavuuden vaikutelmaa esittelemällä Olimpian hahmon, josta ei tiedetä, onko kyseessä ihminen vai kone (niin kutsuttu oudon laakson ilmiö), mutta Freudin mukaan kertomuksen kammottava hahmo on ”Sannoittaja” eli lakimies Coppelius ja silmien vahingoittuminen edustaa isän suorittamaa kastraatiota.[14]

Myös kaksoisolentoaihe hyödyntää kammottavuuden vaikutelmaa: kaksoisolento edustaa oman egon torjuttuja piirteitä, jotakin mikä on aikaisemmin kuulunut omaan persoonallisuuteen tuttuna ja mukavana aineksena.[15] Samanlaisen paluu – kun esimerkiksi yhtäkkiä joka puolella kohdataan luku 62 – puolestaan tyydyttää lapsenomaista toistamispakkoa ja tuntuu yhtä aikaa tyydyttävältä ja epämukavalta, koska tietyt sielunelämän osat tuntuvat saavuttaneen ”demonisen” kaikkivoipuuden[16] ja torjunta on epäonnistunut.[17]

Artikkelin kolmannessa jaksossa Freud erottaa toisistaan kokemusperäisen kammottavuuden ja sepitteiden kammottavuuden. Jokin tapaus saattaa virittää yksilön torjutun lapsuuskompleksin uudelleen, kun esimerkiksi ajatus, varsinkin kuolemantoive, näyttää johtaneen tulokseen tai vainaja näköjään ilmaantuu entisille sijoilleen. Tässä on kyse torjutun paluusta. Sen sijaan kaunokirjallisuudessa voidaan luoda fiktiivinen maailma, jossa kammottavuuden edellytykset poikkeavat huomattavasti elävästä elämästä ja jossa esimerkiksi ajatusten mahti tai vainajien ilmestyminen ei ole kammottavaa.[18]

Artikkelin erikoispiirteenä on laajahko ote Daniel Sandersin sanakirjasta, monisivuinen hakusana-artikkeli heimlich kokonaisuudessaan. Monissa käännöksissä sanakirjaotetta on lyhennetty huomattavasti, myös Mirja Rutasen suomennoksessa vuodelta 2003,[19] mutta tämän kirjan suomennos sisältää otteen lyhentämättömänä.

Kriittisesti Freudin esseetä ja kammottavuuden aihepiiriä tarkastelee professori Nicholas Roylen tutkielma The Uncanny. An Introduction vuodelta 2003.[20]

Huumori muokkaa

Freud oli vuonna 1905 julkaissut kirjan Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan, ja elokuussa 1927 hän palasi samaan aihepiiriin. Alun perin ”Der Humor” oli esitelmä, jonka Anna Freud luki psykoanalyyttisessa kongressissa syyskuun alussa 1927. Kirjoitus julkaistiin myöhemmin syksyllä painettuna (Almanach 1928).[21]

Vitsi-kirjan jälkeen Freud oli esittänyt uuden psyykkisen rakennemallin, joka sisältää asteet minä, viettipohja ja yliminä. Tässä kirjoituksessaan hän tarkastelee huumoria kyseisen mallin näkökulmasta. Hän arvioi, että vitsi edustaa tiedostumattoman panosta komiikkaan ja huumori puolestaan edustaa superegon panosta komiikkaan.[22] Vaikka yliminä edustaa vanhempien kieltäviä ja rajoittavia puolia, huumorissa ilmenee, kuinka yliminä pyrkii lohduttamaan minää.[23]

Määritelmiä psyykkisen tapahtumisen kahdelle periaatteelle muokkaa

Artikkeli ”Formulierungen über die zwei Prinzipien des psychischen Geschehens” kuuluu psykoanalyysin klassikoihin. Freud alkoi suunnitella artikkelia kesäkuussa 1910 ja esitelmöi aiheesta lokakuussa Wienin psykoanalyyttisessa yhdistyksessä, mutta vastaanotto oli laimea. Varsinaisen artikkelin hän laati joulu–tammikuussa, ja se julkaistiin keväällä 1911 yhtä aikaa Schreberin tapauskertomuksen kanssa.[24]

Freud kehittelee ajatuskulkuja, joita hän oli esitellyt Unien tulkinnan viimeisessä luvussa kymmenisen vuotta aikaisemmin. Hän selostaa mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen kehittymistä; mielihyväperiaate hallitsee primaariprosessia ja todellisuusperiaate sekundaariprosessia.[25]

Vietit ja viettikohtalot muokkaa

Keväällä ja kesällä 1915 Freud ryhtyi laatimaan laajaa ja järjestelmällistä kuvausta psykoanalyysista. Hän laati kaikkiaan kaksitoista artikkelia, jotka oli tarkoitettu kirjaksi Zur Vorbereitung einer Metapsychologie, mutta niistä julkaistiin ainoastaan viisi: ”Vietit ja viettikohtalot”, ”Torjunta”, ”Tiedostumaton”, ”Uniopin metapsykologista laajennusta”[26] sekä ”Murhe ja melankolia”. Seitsemän muuta artikkelia hän tiettävästi hävitti.[27] Vuonna 1983 Sándor Ferenczin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löydettiin 12. osan käsikirjoitus ”Übersicht der Übertragungsneurosen”, joka julkaistiin alkukielellä vuonna 1985[28] ja suomeksi vuonna 2022.[29]

Kokoelma Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia sisältää viidestä alkuperin julkaistusta kirjoituksesta neljä.

Artikkeli ”Triebe und Triebschicksale” valmistui huhtikuussa 1915, ja se julkaistiin samana vuonna. Freud oli ollut tyytymätön siihen, ettei psykologiassa ollut kunnollista teoriaa vietin käsitteestä. ”Vietit ja viettikohtalot” on ensimmäinen lukuisista kirjoituksista, joissa hän pyrkii määrittelemään viettejä ja niiden yksilöpsykologista kehittymistä.[30]

Freud erottaa vietin ja ärsykkeen ja toteaa, että vietti on psyykkinen ärsyke, joka hyökkää oman ruumiin sisältä ja vaikuttaa psyyvän voiman lailla. Vietillä on paine, tavoite, kohde ja lähde.[31] Hän jakaa kantavietit kahteen ryhmään: ego- eli itsesäilytysvietit ja sukuvietit. Niin kutsutut tunteensiirtoneuroosit johtuivat näiden viettien ristiriidasta. (Myöhemmin hän esitti uudet kantavietit: eros ja tuho.)[32] Viettien ”kohtaloilla” Freud tarkoittaa sitä, kuinka vietit muuttuvat kehityksen ja psyykkisen työskentelyn vaikutuksesta, ja erottaa seuraavat kohtalot: vastakohdaksi vaihtuminen, kääntyminen omaa itseä vastaan, torjunta, jalostuminen.[33] Viettikohtaloita on sittemmin tarkasteltu niin kutsuttujen puolustusmekanismien yhteydessä.

Torjunta muokkaa

Keskeistä psyykkistä prosessia torjuntaa käsittelevä artikkeli ”Die Verdrängung” valmistui keväällä 1915, ja se on toinen osa Freudin metapsykologisten artikkeleiden sarjasta. Kirjoituksessaan ”Psykoanalyyttisen liikkeen historiaa” Freud oli määritellyt torjunnan ”peruspilariksi, jonka varassa psykoanalyysin rakenne lepää”.[34]

Artikkelissa määritellään ja tarkastellaan torjunnan ilmiötä, jossa epämieluisaa viettiyllykettä pyritään pitämään poissa tietoisuudesta. Hän erottaa kaksi torjunnan vaihetta. Kantatorjunnassa vietin edustusta estetään etenemästä tietoisuuteen, ja tämä johtaa takertumaan (saks. Fixierung). Vasta toisessa vaiheessa on kyse varsinaisesta torjunnasta, ja silloin torjunta kohdistuu alkuperin torjutun edustuksen johdannaisiin.[35] Torjunnan ylläpitäminen vaatii psyykkistä energiaa, sillä torjuttu edustus pyrkii yhä uudenlaisina johdannaisina tietoisuuteen vaatimaan tyydytystä.[36]

Tiedostumaton muokkaa

Freudin metapsykologisten artikkeleiden huipentumana voidaan pitää laajaa kolmatta artikkelia ”Das Unbewusste”, joka valmistui huhtikuussa 1915 ja joka julkaistiin myöhemmin samana vuonna kaksiosaisena.[37]

Tiedostumattomien psyykkisten prosessien olemassaolo on psykoanalyysin keskeisimpiä oletuksia. Freudin lähtökohta ei ollut filosofinen vaan käytännöllinen: ilman kyseistä oletusta hänen oli mahdotonta kuvata ilmiöitä, joita hän kliinisessä työskentelyssään kohtasi. Ajatus sinänsä ei ollut uusi, vaan se oli mainittu esimerkiksi J. F. Herbartin oppikirjassa, jota käytettiin Freudin oppikoulussa.[38] Ensimmäistä kertaa Freud oli käyttänyt sanaa tiedostumaton kirjassa Tutkielmia hysteriasta vuonna 1895.[39] Artikkelissa ”Tiedostumaton” hän kehitteli huomioita, joita hän oli jo aikaisemmin esittänyt muun muassa Unien tulkinnan viimeisessä luvussa.

Artikkeli jakautuu seitsemään osaan. Ensimmäisessä jaksossa Freud puolustaa tiedostumattoman käsitettä ja viittaa niin kutsuttuihin latentteihin psyykkisiin ilmiöihin, joita voidaan havainnoida posthypnoottisessa suggestiossa.[40] Toisessa jaksossa hän selvittelee käsitteen tiedostumaton monimerkityksisyyttä ja esittelee psyykkisen topologian, johon kuuluvat tiedostumaton, esitietoinen ja tietoinen järjestelmä.[41] Kolmannessa jaksossa hän pohtii, voivatko tunteet ja affektit olla tiedostumattomia samalla tavoin kuin mielteet.[42]

Artikkelin neljännessä jaksossa Freud palaa torjunnan ilmiöön ja pyrkii jäsentämään sitä topiikan avulla. Torjunta tapahtuu tietoisen ja esitietoisen järjestelmän rajalla, ja siihen liittyy torjuvan järjestelmän vastavarauma. Hän esittää, että kun psyykkinen prosessi onnistutaan kuvaamaan dynaamisesta, tooppisesta ja taloudellisesta näkökulmasta, voidaan käyttää nimitystä metapsykologia.[43]

Viidennessä jaksossa Freud keskittyy kuvaamaan tiedostumattoman järjestelmän erityisominaisuuksia, joihin kuuluvat ristiriidattomuus, primaariprosessi, ajattomuus ja ulkoisen todellisuuden korvautuminen psyykkisellä.[44] Kuudennessa jaksossa hän tarkastelee erityisesti tiedostumattoman ja esitietoisen järjestelmän vuorovaikutusta. Viimeinen jakso keskittyy tiedostumattomien prosessien tunnistamiseen, ja hän käyttää aineistona erityisesti skitsofreniaa ja skitsofreenikkojen puheita.[45]

Murhe ja melankolia muokkaa

Freud oli selostanut artikkelin ”Trauer und Melancholie” aiheita Ernest Jonesille tammikuussa 1914 ja esitelmöinyt aiheesta Wienin psykoanalyyttisessa yhdistyksessä vuoden lopulla, ja artikkeli oli valmistunut toukokuussa 1915, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1917.[46]

Artikkelissa käsitelleen melankolian eli masennuksen ja surun eroja. Suru eli murhe on Freudille laaja käsite, ja psykologisesti se tarkoittaa reaktiota rakastetun ihmisen tai kohteen menetykseen. Surutyössä yksilön libido vähitellen ja yksitellen irrottautuu kohteen muistoista ja odotuksista.[47] Masennuksessa suru muuttuu patologiseksi, koska menetetyn kohteen ”varjo” asettuu egoon ja ego muuttuu arvostelun kohteeksi.[48] Artikkelissa viitataan samastuksen käsitteeseen ja ennakoidaan yliminän käsitettä, joista tuli sittemmin keskeisiä toisessa psyykkisessä topiikassa (minä-viettipohja-yliminä). Lopuksi hän tarkastelee maanis-depressiivisen psykoosin eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön psyykkistä dynamiikkaa.[49]

Muistiinpano ”Ihmelehtiöstä” muokkaa

 
Ihmelehtiön suomalainen versio ”Iki-piirto”, jota käytettiin apuvälineenä kouluopetuksessa.

Saksankielisissä maissa nimellä ”Wunderblock” ja Suomessa nimellä ”Iki-piirto” myyty muistiinpanoväline tarjosi Freudille apukeinon, jolla hän saattoi havainnollistaa käsitystään muistin toiminnasta. Hän laati artikkelin syksyllä 1924, ja se julkaistiin seuraavana vuonna nimellä ”Notiz über den ’Wunderblock’”.[50]

Freudin mukaan muistin toiminta jakaantuu kahden järjestelmän kesken: sielunelämän aistinelin havainto–tietoisuus-järjestelmä vastaanottaa havaintoja, ja toinen, rinnakkainen järjestelmä muodostaa kiintojälkiä. Havainto–tietoisuus-järjestelmää varjelee ”ärsykesuoja”. Vastaavat toiminnot löytyvät myös ”ihmelehtiöstä”: selluloidilehti, vahapaperi ja vahalevy.[51]

Kieltäminen muokkaa

Artikkeli ”Die Verneinung” vuodelta 1925 lähtee liikkeelle kliinisestä yhteydestä: tietyissä tilanteissa potilaan mielijohteisiin liittyvä kielto tai kiisto voidaan jättää huomiotta. Potilas saattaa todeta: ”Te kysytte, kuka tuo unen ihminen oli. Äiti se ei ole.” Tulkinnassa voidaan kuitenkin tarttua silkkaan ajatussisältöön, ikään kuin potilas olisi todennut: ”Tuo ihminen kyllä toi äidin mieleeni, mutta en millään haluaisi tunnustaa tätä mielijohdetta oikeaksi.” Freudin mukaan kieltosana voi edustaa esimerkiksi projektiota tai osittaista torjuntaa,[52] sillä ego käyttää kieltoilmausta tunnistaessaan tiedostumattoman aineksen ja täten voi käsitellä kyseistä ainesta älyllisellä tasolla.[53]

Lisäksi Freud tarkastelee arvostelukyvyn kahta tehtävää. Ensinnäkin arvostelukyky liittää olioon ominaisuuden ”hyvä” tai ”huono”, ja oraalisessa kehitysvaiheessa tämä ilmenee siinä, kuinka vauva haluaa syödä hyvän ja sylkäistä pahan ulos suustaan. Toisekseen arvostelukyky ratkaisee, onko jokin mielle todella olemassa, voidaanko se tavoittaa uudelleen; tätä nimitetään realiteetintestaukseksi eli todellisuudentajuksi.[54] Aihetta on Freudin jälkeen tutkinut René Spitz.[55]

Konstruktiot analyysissa muokkaa

Artikkeli ”Konstruktionen in der Analyse” julkaistiin vuoden 1937 lopulla, ja siinä tarkastellaan konstruktioiden asemaa psykoanalyyttisessa terapiassa. Analyysityöskentelyssä etsitään ”luotettavaa ja olennaisilta osin täydellistä kuvaa potilaan unohtuneista elinvuosista”.[56] Freud vertaa analyytikon työtä arkeologin työhön, sillä molemmat pyrkivät rekonstruoimaan jotakin tuhoutunutta tai peittynyttä.[57] G. W. F. Hegelin tavoin Freud ajattelee, että totuutta on paitsi etsittävä myös konstruoitava.[58]

Konstruktion oikeellisuutta ei voida suoraan päätellä siitä, myöntääkö vai kiistääkö potilas sen, vaan ratkaisevia ovat erilaiset epäsuorat vahvistusilmiöt, kuten saattelevat mielijohteet, sekä potilaan käytös ja hänen vointinsa helpottuminen.[59] Erikseen Freud torjuu syytöksen, joka psykoanalyysille on usein esitetty: analyytikon tulkinta muka on aina oikea, vastasipa potilas kyllä tai ei, toisin sanoen psykoanalyysi olisi valetiedettä, koska sen väitteitä ei voida osoittaa vääriksi. ”Me pidämme yksityistä konstruktiota ainoastaan arvauksena, joka odottaa koettelua, varmistusta tai hylkäämistä.” Konstruktio on virheellinen, jos se ei vaikuta potilaan käytökseen.[60] Ongelma juontuu siitä, ettei ole helppoa erottaa, milloin kieltäminen ilmentää puolustusmekanismia.[61]

Myös psykoottisissa harha-aistimuksissa saattaa ilmetä ”historiallista totuutta”, eli niissä palautuu mieleen jotakin varhaislapsuudessa elettyä ja sittemmin unohdettua. Freud spekuloi, että sama pätee myös kollektiivisiin harhamuodostelmiin, siis uskontoihin, ja että niiden mahti perustuu ihmiskunnan esihistorian unohdettuihin tapahtumiin.[62]

Analyysin päättyminen ja päättymättömyys muokkaa

Vuonna 1937 julkaistu artikkeli ”Die endliche und die unendliche Analyse” kuuluu Freudin viimeisiin hoitoteknisiin kirjoituksiin, ja sitä on luonnehdittu hänen ammatilliseksi testamentikseen.[63] Freud arvioi psykoanalyyttisen terapian mahdollisuuksia pessimistisesti, ei usko sitä voitavan nopeuttaa, niin kuin Otto Rank oli esittänyt, ja luettelee tekijöitä, jotka asettuvat hoitoponnistelujen esteeksi: viettien rakenteellinen voimakkuus verrattuna egon suhteelliseen heikkouteen, kuolemanvietti johon ei voida psykologisin keinoin vaikuttaa.[64] Artikkelissa korostuu se, että Freud oli pitänyt psykoanalyysia enemmänkin tutkimusmenetelmänä kuin parantamisvälineenä.[65]

Psykoanalyyttiselle terapialle ei voida määrittää täsmällistä päättymishetkeä, vaan analyysi on täyttänyt tehtävänsä, kun egon toiminnalle on luotu ”suotuisat psykologiset olot”.[66]

Lisäksi Freud tähdentää koulutusanalyysin päättymättömyyttä. Hän esittää, että jokaisen analyytikon pitäisi asettua uudelleen analyysin kohteeksi noin viiden vuoden välein.[67]

Arvosteluja muokkaa

  • Drufva, Juha: Freud näyttää valoa murheen ja melankolian keskellä. Kansan Uutiset 29.12.2005.
  • Ihanus, Juhani: Viettikohtaloita. Yliopisto 8/2005.
  • Jylhämö, Kimmo: Loppumaton analyysi. Voima 4/2005. Verkkoversio.
  • Meronen, Petri: Freud – huvin vuoksi. Psykologia 6/2006.
  • Pirttikoski, Jukka: Sigmund Freudin keskeisiä kirjoituksia suomeksi. Uusi Nainen 5/2005.
  • Salminen, Antti: Syvyyspsykologiaa suomeksi. Aikalainen 10/2005.

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
  2. ↑ Freud, Sigmund: Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä. Suomentanut Markus Lång. 2., tarkistettu laitos. Helsinki: Books on Demand, 2017. ISBN 978-951-568-900-9.
  3. ↑ ”Psychopathische Personen auf der Bühne: Editorische Vorbemerkung”, Gesammelte Werke von Sigm. Freud, Nachtragsband, s. 665. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag, 1987. ISBN 3-10-022805-7. (saksaksi)
  4. ↑ The Standard Edition of the Complete Psychological Works of Sigmund Freud VII, s. 303–310. London: The Hogarth Press, 1953. (englanniksi)
  5. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 12–15.
  6. ↑ Freud, Sigmund: Psykopaattisia hahmoja näyttämöllä. (Suomentanut Outi Räsänen.) Nuori Voima, 1998, nro 2, s. 23–25.
  7. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition IX, s. 142. (englanniksi)
  8. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 19–27.
  9. ↑ Ihanus, Juhani: ”Sigmund Freud: ’Runoilija ja fantasia’”, Kauneus ja kuvotus: Luovuuden, kirjallisuuden ja taiteen psykologiasta kirjoitettua, s. 201–210 (liite). Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-428-6.
  10. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XVII, s. 218. (englanniksi)
  11. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 31.
  12. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 32–40.
  13. ↑ Hoffmann, E. T. A.: ”Nukuttaja”, Yökappaleita, s. 23–65. Suomentanut Markku Mannila. Helsinki: Teos, 2011. ISBN 978-951-851-145-1.
  14. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 46.
  15. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 48–50.
  16. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 52–53.
  17. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 55.
  18. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 60–67.
  19. ↑ Freud, Sigmund: Kammottava. (Suomentanut Mirja Rutanen.) Nuori Voima, 2003, nro 5–6, s. 25–37.
  20. ↑ Royle, Nicholas: The Uncanny. An Introduction. Manchester: Manchester University Press, 2003. ISBN 0-7190-5560-1. (englanniksi)
  21. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XXI, s. 160. (englanniksi)
  22. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 74.
  23. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 75.
  24. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XII, s. 215. (englanniksi)
  25. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 79–84.
  26. ↑ Freud, Sigmund: ”Uniopin metapsykologista laajennusta”, Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 1, s. 47–59. Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2017. ISBN 978-951-568-291-8.
  27. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XIV, s. 105–106. (englanniksi)
  28. ↑ Freud, Sigmund: Übersicht der Übertragungsneurosen. Ein bisher unbekanntes Manuskript. Ediert und mit einem Essay versehen von Ilse Grubrich-Simitis. Frankfurt am Main: S. Fischer, 1985. ISBN 3-10-022803-0. (saksaksi)
  29. ↑ Freud, Sigmund: ”Yleiskatsaus tunteensiirtoneurooseihin”, Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 3, s. 1189–1204. Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Book on Demand, 2022. ISBN 978-952-80-6291-2.
  30. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XIV, s. 113–114. (englanniksi)
  31. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 88–92.
  32. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 93–94.
  33. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 95–96.
  34. ↑ Freud, Sigmund: ”Psykoanalyyttisen liikkeen historiaa”, Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 2, s. 449–450. (Zur Geschichte der psychoanalytischen Bewegung, 1914.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2017. ISBN 978-951-568-285-7.
  35. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 111.
  36. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 116–120.
  37. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XIV, s. 161. (englanniksi)
  38. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XIV, s. 162. (englanniksi)
  39. ↑ Breuer, Josef & Freud, Sigmund: Tutkielmia hysteriasta, s. 64. Helsinki: Books on Demand, 2012. ISBN 978-952-93-1332-8.
  40. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 124–125.
  41. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 128–129.
  42. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 132–133.
  43. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 135–137.
  44. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 141–142.
  45. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 149–156.
  46. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XIV, s. 239.
  47. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 159–160.
  48. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 164–165.
  49. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 169–174.
  50. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XIX, s. 226. (englanniksi)
  51. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 179–181.
  52. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 183–184.
  53. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 184, 187.
  54. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 184–186.
  55. ↑ Spitz, René: No and Yes. On the Genesis of Human Communication. New York: International Universities Press, 1957. (englanniksi)
  56. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 189.
  57. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 190–191.
  58. ↑ Viderman, Serge: La Construction de l’espace analytique. Paris: Denoël, 1970.
  59. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 195–196.
  60. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 196–197.
  61. ↑ Mijolla, Alain de (päätoim.): ”Constructions in Analysis”, International Dictionary of Psychoanalysis, s. 337. Detroit: Thomson Gale, 2005. ISBN 0-02-865924-4. (englanniksi)
  62. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 198–201.
  63. ↑ Ihanus, Juhani: Freudin ammatillinen testamentti. Psykologia, 2000, 35. vsk, nro 3, s. 2–4 (liite).
  64. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 202, 210–211, 231.
  65. ↑ ”Editor’s Note”, Standard Edition XXIII, s. 212. (englanniksi)
  66. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 237.
  67. ↑ Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 235–237.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Murhe_ja_melankolia_sekä_muita_kirjoituksia&oldid=21730426”