Mary Rhodes Moorhouse-Pekkala (4. syyskuuta 1889 Tonbridge and Malling15. maaliskuuta 1975 Helsinki[1]) oli brittiläissyntyinen suomalainen kulttuurivaikuttaja ja kansalaisaktivisti. Pekkala oli varakkaan uusiseelantilais-brittiläisen suvun perillinen, josta tuli 1930-luvulla yksi Suomen vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen merkittävimmistä rahoittajista ja taustahahmoista. Hän käytti omaisuuttaan myös suomalaisten poliittisten vankien ja heidän omaistensa avustamiseen. Lisäksi Pekkala oli aktiivisesti mukana ihmisoikeus-, nais- ja rauhanliikkeissä aina 1970-luvulle saakka. Hänen puolisonsa oli ministeri Eino Pekkala.[2][3]

Mary Pekkala
Mary Pekkala.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 4. syyskuuta 1889
Tonbridge and Malling, Yhdistynyt Kuningaskunta
Kuollut 15. maaliskuuta 1975 (85 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus brittiläinen, suomalainen
Ammatti kulttuurivaikuttaja ja kansalaisaktivisti
Puoliso Eino Pekkala (1928–1956)
Muut tiedot
Koulutus Manchesterin yliopisto

ElämäMuokkaa

PerhetaustaMuokkaa

Mary Moorhouse syntyi Kentin kreivikunnassa sijaitsevassa Oxon Hoathin kartanossa,[1] josta perhe pian muutti Northamptonshireen.[4] Moorhousen vanhemmat olivat tilanomistaja Edward Moorhouse (1834–1917) ja Mary Ann Rhodes (1851–1930).[5] Mary Ann Rhodesin isä oli liikemies ja parlamentaarikko William Barnard Rhodes, joka oli yksi Uuden-Seelannin varakkaimmista miehistä, ja äiti Otahui-niminen maori. Aviottomana lapsena syntynyt Mary Ann adoptoitiin biologisen isänsä perheeseen, ja saamansa perinnön myötä hänestä tuli Uuden-Seelannin rikkain nainen. Mary Ann avioitui Edward Moorhousen kanssa vuonna 1883, jonka jälkeen pariskunta muutti puolison kotimaahan Englantiin. Perheeseen syntyi neljä lasta, joista Mary Moorhouse oli toiseksi nuorin.[6] Hänen veljensä oli ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut William Barnard Rhodes-Moorhouse, joka oli ensimmäinen Yhdistyneen kuningaskunnan korkeimmalla sotilasansiomitalilla Viktorian ristillä palkittu lentäjä.[7]

Muutto SuomeenMuokkaa

Manchesterin yliopistossa opiskellut Moorhouse lähti mukaan sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen ensimmäisen maailmansodan vuosina.[8] Heinäkuussa 1920 hän osallistui Manchester Communist Guild Groupin edustajana Iso-Britannian kommunistisen puolueen perustavaan kokoukseen yhdessä myöhemmin maan opetusministeriksi nousseen Ellen Wilkinsonin kanssa.[9] Opiskelujensa jälkeen Moorhouse muutti Lontooseen, jossa hän vaikutti kaupungin vasemmistolaisissa älymystöpiireissä. Vuonna 1921 Moorhouse tutustui Elmer Diktoniukseen, joka oli saapunut Lontooseen tapaamaan Eino Pekkalan entistä puolisoa virolaista kommunistia Salme Murrikia. Tämä esitteli Diktoniuksen ystävilleen Mary Moorhouselle ja Eva Hubbackille, jotka kiinnostuivat heti nuoresta suomalaisesta runoilijasta. Moorhousen ja Diktoniuksen tuttavuus syveni pian seurustelusuhteeksi, jonka aikana he viettivät myös pari kuukautta maaseudulla Cornwallissa. Palattuaan Suomeen syksyllä 1921 Diktonius alkoi seurustelemaan laulaja Meri Marttisen kanssa, mutta Diktoniuksen ja Moorhousen kirjeenvaihto jatkui tiiviinä parin vuoden ajan.[10]

Vuonna 1922 Moorhouse lähti Salme Murrikkin ja hänen uuden puolisonsa brittiläisen kommunistin Rajani Palme Duttin kanssa puolueen tehtäviin Ruotsiin, jossa he asettuivat Tukholman lähistölle Saltsjöbadeniin. Heinäkuussa 1923 Murrik esitteli Moorhouselle entisen aviomiehensä Eino Pekkalan, jonka luona Helsingissä Moorhouse vieraili ensimmäisen kerran elokuussa 1924 kahden viikon turistiviisumilla. Pariskunta kihlautui 1925,[8] ja maaliskuussa 1928 he solmivat siviiliavioliiton, jolloin Moorhouse sai myös Suomen kansalaisuuden. Kihlauksen ja avioliiton välisen ajan Moorhouse vietti Brysselissä, jossa hän toimi Murrikin ja Palme Duttin avustajana. Moorhouse kirjoitti 1920-luvulla myös runoja, joita julkaistiin muun muassa saksalaisessa Die Rote Fahnessa ja ranskalaisessa L'Humanitéssa.[8][10][11]

Helsinkiin asettumisensa jälkeen Mary Pekkalasta tuli 1930-luvulla Suomen vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen merkittävimpiä taustahahmoja. Hän oli muun muassa yksi Erkki Valan toimittaman Tulenkantajat-lehden päärahoittajista,[3] sekä ihmisoikeuksia ajaneen fasisminvastaisen kansanrintaman näkyvimpiä edustajia professori Väinö Lassilan ja Akateemisen Sosialistiseuran jäsenten ohella.[12] Keväällä 1940 Pekkala esitteli Hella Wuolijoelle Tukholmassa maanpaossa asuneen Bertolt Brechtin.[3] Huhtikuussa Brecht saapui perheineen Wuolijoen kutsumana Suomeen, ja asettui Pekkalan Töölöstä hankkimaan asuntoon.[13]

Vankien avustustoimintaMuokkaa

Syksyllä 1930 Pekkala lähti mukaan polittisten vankien tukitoimintaan, kun hänen kansanedustajana toiminut puolisonsa vangittiin kommunistilakien nojalla. Viranomaiset olivat lakkauttaneet valtiollisten vankien huoltoyhdistykset aikaisemmin samana keväänä, joten elokuussa 1930 Pekkala perusti Vankien Apu -nimisen yhdistyksen. Sen myötä hänestä tuli poliittisten vankien avustustoiminnan pääorganisaattori. Vankilaan joutuneille järjestettiin oikeudenkäyntiapua ja heille toimitettiin muun muassa ruokapaketteja. Myös vankien perheet saivat ruoka- ja raha-avustuksia. Pekkala järjesti erilaisia varainhankintatilaisuuksia, joita pidettiin myös hänen kotonaan. Toimintansa vuoksi Pekkala joutui säännöllisesti tekemisiin Etsivän keskuspoliisin kanssa. Hänen asunnossaan suoritettiin kotitarkastuksia ja Pekkala noudettiin usein kuulusteluihin. Vuonna 1931 hän otti yhteyttä ruotsalaiseen Arbetaren-lehteen, jonka jälkeen syndikalisti John Andersson organisoi kolmasosan Vankien Avun rahoituksesta keränneen Suomen-komitean. Yhdistys sai tukea myös SKP:n alaisen Suomen Punaisen Avun kautta.[12]

Lokakuussa 1932 Pekkala pidätettiin useaksi päiväksi Freedy Kekäläisen ja Bruno Aaltosen johdolla tehdyn kotietsinnän yhteydessä, jonka seurauksena Vankien Apua vastaan nostettiin oikeusjuttu. Asian käsittelyn venyessä Pekkala jatkoi toimintaansa, ja toi vuonna 1933 julkisuuteen Tammisaaren pakkotyölaitoksessa käynnissä olleen poliittisten vankien nälkälakon. Hän toimitti asiasta kirjeen presidentti P. E. Svinhufvudlle, ja kokosi lakon aikaisista tapahtumista kansanedustajille jaetun pamfletin Mitä tapahtui poliittisten vankien syömälakon yhteydessä. Siinä vaadittiin valtiollisiin vankeihin kohdistuvan väkivallan lopettamista ja puolueetonta tutkimusta syömälakosta, jonka yhteydessä viisi vankia kuoli. Etsivä keskuspoliisi takavarikoi julkaisun, ja haastoi Pekkalan oikeuteen viranomaisten halventamisesta. Vuonna 1934 hänet tuomittiin sakkoihin ja kirjanen menetetyksi valtiolle. Pekkala sai kuitenkin tapahtumat kansainväliseen tietosuuteen Suomessa vierailleen tanskalaisen kirjailijan Martin Andersen Nexøn avulla, jonka kirjoittama artikkeli julkaistiin ruotsalaisessa Social-Demokraten -lehdessä. Vankien Apua vastaan nostettu oikeusjuttu saatiin päätökseen tammikuussa 1934, jolloin yhdistys määrättiin lakkautettavaksi. Pekkala jatkoi kuitenkin vankien avustustoimintaa yksityisesti aina vuoteen 1941 saakka palkkaamalla sitä varten itselleen sihteerin ja apulaisen. Kansainvälinen mielipide ja Suomessa voimistunut taistelu valtiollisten vankien oikeuksien puolesta johtivat lopulta siihen, että Tammisaaren pakkotyölaitos suljettiin syksyllä 1937.[12]

Poliittisen aktivisminsa vuoksi Pekkala oli usean valtiollisen poliisin seurannassa. Suomen lisäksi häntä tarkkailivat Iso-Britannian, Ruotsin, Viron ja Belgian poliisit.[10] Pekkalan Suomeen muuton jälkeen Britannian turvallisuuspalvelut SIS ja MI5 jatkoivat edelleen seurantaa saaden Helsingin suurlähetystön kautta Suomen turvallisuusviranomaisten välittämiä tietoja hänen liikkeistään.[11] Jatkosodan aikana Pekkala toimi ilmeisesti jonkinlaisena NKVD:n yhteyshenkilönä.[14] Yhdysvaltain turvallisuuspalvelun NSA:n julkistamien tietojen mukaan hänet pidätettiin vuonna 1942 Tukholmassa vakoilusta epäiltynä.[15]

Sotavuosien jälkeenMuokkaa

Toisen maailmansodan jälkeen Pekkala oli mukana mukana muun muassa naisasialiikkeen sekä Ihmisoikeuksien liiton toiminnassa,[16] ja oli vielä 1960-luvulla Naisten kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton Suomen osaston puheenjohtajana.[17] Hän kuoli 86-vuotiaana toukokuussa 1975.

MuutaMuokkaa

Mary Pekkalan vaiheita on sivuttu Erkki Tuomiojan Hella Wuolijokea ja Salme Pekkala-Duttia käsittelevässä teoksessa Häivähdys punaista (2006), Jörn Donnerin Elmer Diktonius -elämäkerrassa Diktonius : elämä (2007),[2] sekä Sirpa Kähkösen kirjassa Vihan ja rakkauden liekit (2010).[18]

PerheMuokkaa

Eino ja Mary Pekkalan tytär Salme Anne Pekkala syntyi vuonna 1928.[5] Hänen puolisonsa oli suurlähettiläs Risto Hyvärinen.[19]

LähteetMuokkaa

  1. a b Mary Rhodes Moorhouse-Pekkalan kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat, 22.3.1975, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 5.5.2019.
  2. a b Aho, Kirsi: Kirjailija Sirpa Kähkönen. Kansalliskirjasto, 2012, nro 1, s. 26–27. Helsinki: Kansalliskirjasto. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 5.5.2019.
  3. a b c Lassila, Pertti: Brechtin ja Wuolijoen yhteistyö uuteen valoon. Helsingin Sanomat, 12.2.1976, s. 19. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 5.5.2019.
  4. Moorhouse, Mary Ann Northamptonshire Black History Association. Viitattu 5.5.2019. (englanniksi)
  5. a b ”Pekkala, Eino Oskari”, Kuka kukin on 1954, s. 628. Helsinki: Otava, 1954. Projekt Runeberg.
  6. Hill, Marika: Secret Maori war hero 24.4.2011. Stuff. Viitattu 5.5.2019. (englanniksi)
  7. Ashcroft, Michael: Victoria Cross winner braved hail of fire to drop First World War's 'most important bomb' 29.11.2013. The Telegraph. Viitattu 5.5.2019. (englanniksi)
  8. a b c Reinart, Heili: Salme Dutt – täiskohaga revolutsionäär ja hall kardinal, kes tundis end orvuna 22.5.2018. Postimees. Viitattu 5.5.2019. (viroksi)
  9. Perry, Matt: 'Red Ellen' Wilkinson: Her ideas, movements and world, s. 161. Manchester: Manchester University Press, 2014. ISBN 978-071-90872-0-2.
  10. a b c Alftan, Robert: Radikaali runoilija ja hänen naisensa Numero Viisi. Helsingin Sanomat, 4.2.1996, s. B2. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 5.5.2019.
  11. a b Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit : brittitiedustelu Suomessa 1918–1941, s. 165. Helsinki: Atena, 2015. ISBN 978-952-30004-7-6.
  12. a b c Parkkari, Nestori: Väkivallan vuodet. Helsinki: Kansankulttuuri, 1960. Marxists.org.
  13. Brecht, Bertolt ; Willett, John (toim.) ; Rorrison, Hugh (toim.): Bertolt Brecht: Journals 1934–1955, s. 471. Lontoo: Methuen, 1993. ISBN 978-041-36551-0-3.
  14. Brantberg, Robert: Kerttu Nuorteva: Desantti punaeliitin huipulta Henkilökuvia. Robert Brantberg. Viitattu 5.5.2019.
  15. Instructions for Mary PEKKALA (PDF) VENONA Documents – January 1942. National Security Agency / Central Security Service. Viitattu 5.5.2019. (englanniksi)
  16. Ihmisoikeuksien Liiton vuosikokous. Helsingin Sanomat, 6.3.1951, s. 6. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 5.5.2019.
  17. Vetoomus Geneveen. Helsingin Sanomat, 23.5.1962, s. 14. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 5.5.2019.
  18. Torninoja-Latola, Jaana: Sirpa Kähkönen isoisänsä kohtalon jäljillä 2.10.2010. Agricola. Viitattu 5.5.2019.
  19. ”Hyvärinen, Risto Ilmari Antero”, Kuka kukin on 1978, s. 279. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-10475-5-8. Projekt Runeberg.