Avaa päävalikko
Boris Rybkin

Boris Arkadjevitš Rybkin (ven. Борис Аркадьевич Рыбкин; 19. kesäkuuta 1899 Novovitebsk27. marraskuuta 1947 Praha, Tšekkoslovakia[1]) oli NKVD:n virkamies. Hän toimi Suomessa Neuvostoliiton suurlähetystössä toisena lähetystösihteerinä nimellä Boris Jartsev. Hän pyrki neuvottelemaan suoraan Suomen hallituksen kanssa 1938 Neuvostoliiton ja Suomen välisestä yhteistyöstä siinä tapauksessa, että Saksa hyökkää. Neuvostoliiton suurlähettiläänä oli tuolloin Vladimir Derevjanski ja ulkoasiain kansankomissaarina anglofiili Maksim Litvinov, joka pyrki 1930-luvulla ulkopolitiikassa hyökkäämättömyyssopimuksiin. Ennen Saksan kanssa tehtyä hyökkäämättömyyssopimusta Neuvostoliitto vaihtoi Litvinovin Vjatšeslav Molotoviin.

UraMuokkaa

Rybkin syntyi Boruš Aronovitš Rivkininä Jekaterinoslavin kuvermentissä ukrainanjuutalaiseen perheeseen 19. kesäkuuta 1899.[2]

Rybkin liittyi Neuvostoliiton salaiseen poliisiin Tšekaan vuonna 1921 ja bolševikkipuolueeseen vuonna 1922, ja palveli Stalingradin alueella vuosina 1924-1929. Vuonna 1931 hänet lähetettiin Taškentiin Keski-Aasiaan ja myöhemmin Iraniin. Hän teki myös työmatkoja Ranskaan, Bulgariaan ja Itävaltaan.

Toiminta SuomessaMuokkaa

Syyskuusta 1935 Jartsev lähetettiin toisen luokan sihteerinä Neuvostoliiton suurlähetystöön Helsinkiin. Huhtikuussa 1938 Josef Stalin antoi Jartseville tehtävän neuvottelella ulkoasiainministeri Rudolf Holstin kanssa 14. huhtikuuta 1938. Holstin muistiinpanojen mukaan Jartsev sanoi Neuvostoliiton hallituksen olevan varma siitä, että Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan, mihin kuului sivustaisku Leningradiin Etelä-Suomen kautta. Jartsev ilmaisi neuvostohallituksen käsityksenä olevan, että Suomi ei kykenisi omin voimin torjumaan saksalaisten maihinnousua, ja vaikka Cajanderin hallitus kieltäytyisikin päästämästä saksalaisia maahan, ”suomalaiset fasistit” saattaisivat Saksan tuella kaapata vallan Hitlerille kuuliaisen nukkehallituksen pystyttämiseksi Helsinkiin.[3]

Jartsevin mukaan Neuvostoliitto halusi rajansiirtoa Karjalan kannaksella, jottei Suomen puolelta kyettäisi ampumaan raskaalla tykistöllä kohti Leningradia sekä joitain Suomenlahden saaria, jottei Neuvostoliiton laivastoa kyettäisi saartamaan Suomenlahden pohjukkaan. Suomenlahden saarien osalta olisi riittänyt pitkäaikainen vuokrasopimus. Toisaalta myös aluevaihdoksiin oltiin valmiit. Neuvostoliitto olisi tarjonnut 183 neliökilometriä alueita Repolasta ja Porajärveltä, missä oli heimosotien aikana haluttu liittyä Suomeen. Jartsevin neuvottelujen aloittamiseen johti ratkaisevasti maaliskuussa 1938 suoritettu Anschluss eli Itävallan liittäminen Hitlerin Saksaan, mikä Moskovan näkökulmasta merkitsi ensimmäistä repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä.[4]

Heti ensimmäisellä käynnillään ulkoministeri Rudolf Holstin luona Jartsev korosti, että hänen aloittamistaan keskusteluista ei saanut puhua kenellekään sivulliselle, ei edes Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläälle Vladimir Derevjanskille. Asia pysyikin pitkään vain hyvin pienen piirin tiedossa; Holsti kertoi siitä tiettävästi pääministeri A. K. Cajanderille ja valtiovarainministeri Väinö Tannerille, mutta ei esimerkiksi Maalaisliiton vahvalle miehelle, puolustusministeri Juho Niukkaselle. Presidentti Kyösti Kallio lienee saanut tiedon Jartsevin ehdotuksista, mutta ei tiedetä, miten hän niihin reagoi. Puolustusneuvoston puheenjohtaja marsalkka Gustaf Mannerheim ja puolustusvoimien komentaja kenraali Hugo Österman eivät saaneet tietoja Jartsevin ja Holstin keskusteluista. Holsti tiedotti Jartsevin käynnistä myös Ruotsin ulkoministerille Rickard Sandlerille – Suomen Tukholman-suurlähetystön ohi – ja Britannian Helsingin-suurlähetystölle. Näin Suomen Tukholman- ja Lontoon-suurlähettiläät J. K. Paasikivi ja G. A. Gripenberg joutuivat kiusalliseen tilanteeseen, koska heidän asemamaidensa ulkoministeriöt tiesivät Suomen tilanteesta enemmän kuin he itse. Holstin toiminta lisäsi häneen kohdistunutta epäluottamusta.[5]

Holstin lisäksi Jartsev kävi myöhemmin keskusteluja pääministeri Cajanderin, valtiovarainministeri Tannerin ja pääministerin sihteerin Arvo Inkilän kanssa.[6] Inkilän kertoman mukaan Jartsev jopa yritti lahjoa Holstia tiedustelemalla, olisiko tältä saatavissa henkilökohtainen hyväksyntä Neuvostoliiton ehdotuksille, jos hänelle taattaisiin "huoleton toimeentulo ja loistavat elinehdot".[7] Jartsevin neuvotteluyhteys Holstiin katkesi tämän jouduttua eroamaan ulkoministerin paikalta marraskuussa 1938. Uusi ulkoasiainministeri Eljas Erkko, joka oli Holstin tavoin anglofiili, keskitti ulkopolitiikan kokonaan itselleen ja syrjäytti muut Cajanderin hallituksen ministerit sen hoidosta. Erkko teki selväksi, ettei hän halunnut neuvotella salamyhkäisesti toisen luokan lähetystösihteerin Jartsevin kanssa, ja että sopimus minkä tahansa suurvallan kanssa merkitsisi Suomen luopumista puolueettomuuspolitiikasta.[8] Lisäksi Erkko kielsi alaisiltaan yhteydenpidon Jartseviin.[9]Pääministeri A. K. Cajanderin mielestä asia kuului ulkoasiainministerille ja Jartsev yritti päästä presidentti Kyösti Kallion puheille, mutta hän ei saanut tapaamista.

Max Jakobsonin mukaan Jartsevin ja suomalaisten keskusteluissa paljastui länsimaisen ja neuvostoliittolaisen järjestelmän välinen kuilu. Jartsev sanoi ymmärtävänsä, että Suomen pohjoismaisen suuntauksen uskottavuus romahtaisi, jos Suomi tekisi julkisen yhteistyösopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Niinpä hän ehdotti täysin salaista sopimusta. Jakobsonin mukaan Jartsev ei ymmärtänyt, että tällainen ei ollut avoimessa yhteiskunnassa mahdollista. Kun Suomessa kaikki, mikä ei nimenomaan ollut määrätty salassa pidettäväksi, oli julkista, Neuvostoliitossa taas kaikki, mitä ei kerrottu julkisesti, oli salaista.[10]

Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto nosti neuvottelut viralliselle tasolle, kun lopulta Boris Stein, esitti Suomenlahden saarien vuokraamista ulkoasiainministeri Eljas Erkolle. Erkko kieltäytyi vedoten Suomen puolueettomuuteen. Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana piti Suomenlahden ulkosaaria vaikeasti puolustettavina eikä nähnyt haittaa rajansiirrosta Suomenlahdella. Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluista tiesi tässäkin vaiheessa vain kourallinen johtavia poliitikkoja; äänestäjät kävivät vaaliuurnilla heinäkuun 1939 eduskuntavaaleissa onnellisen tietämättöminä.[11] Suurelle yleisölle Jartsevin nimi ja rooli paljastuivat vasta vuosia sotien jälkeen Väinö Tannerin vuonna 1950 julkaistuista muistelmista.[9] Max Jakobsonin luonnehdinnan mukaan Jartsevista tuli kaikkien niin kutsuttujen kotiryssien kantaisä; Jartsevin saamasta kohtelusta huonoa omaatuntoa kantaneet suomalaiset poliitikot kuvittelivat, että jokaisella Tehtaankadun toisen luokan lähetystösihteerillä oli kuuma linja Kremliin.[12]

Boris Jartsevin puoliso oli Zoja Voskresenskaja (1907–1992), joka oli 1930-luvun lopulla virallisesti neuvostoliittolaisen matkatoimiston Intouristin edustaja Helsingissä, mutta todellisuudessa miehensä tavoin NKVD:n agentti. Vanhemmiten Zoja Voskresenskajasta tuli Neuvostoliitossa tunnettu kirjailija.[13][9]

Jartsev kuoli auto-onnettomuudessa Prahassa, Tšekkoslovakiassa vuonna 1947.

LähteetMuokkaa

  1. ХРОНОС: Рыбкин Борис Аркадьевич
  2. ХРОНОС: Рыбкин Борис Аркадьевич
  3. Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 7. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  4. Jakobson 1955, s. 9.
  5. Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 253. Helsinki: Otava, 1999.
  6. Jakobson 1999, s. 252.
  7. Jakobson 1999, s. 259.
  8. Jakobson 1999, s. 260.
  9. a b c Jyrki Vesikansa: Salainen asiamies tarjosi aluevaihtoa. Mainilan laukaukset: Iltalehden erikoislehti 2019, s. 10–11. Alma Media.
  10. Jakobson 1999, s. 259.
  11. Jakobson 1999, s. 262.
  12. Jakobson 1999, s. 249.
  13. Jakobson 1999, s. 251.