Mario Scelba
Mario Scelba (5. syyskuuta 1901 Caltagirone – 29. lokakuuta 1991 Rooma) oli italialainen poliitikko. Hän toimi Italian pääministerinä vuosina 1954–1955[1] ja Euroopan parlamentin puhemiehenä vuosina 1969–1971.[2] Hän edusti kristillisdemokraattista puoluetta (Democrazia Cristiana).
| Mario Scelba | |
|---|---|
 |
|
| Italian pääministeri | |
| Presidentti | Luigi Einaudi |
| Edeltäjä | Amintore Fanfani |
| Seuraaja | Antonio Segni |
| Italian sisäministeri | |
| Edeltäjä | Alcide De Gasperi |
| Seuraaja | Amintore Fanfani |
| Edeltäjä | Giulio Andreotti |
| Seuraaja | Fernando Tambroni |
| Edeltäjä | Giuseppe Spataro |
| Seuraaja | Paolo Emilio Taviani |
| Euroopan parlamentin puhemies | |
|
1969–1971
|
|
| Edeltäjä | Alain Poher |
| Seuraaja | Walter Behrendt |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 5. syyskuuta 1901 Caltagirone |
| Kuollut | 29. lokakuuta 1991 (90 vuotta) Rooma |
| Puoliso | Nerina Palestini |
| Tiedot | |
| Puolue | Italian kristillisdemokraattinen puolue |
Nuoruus ja uran alkuvaiheet muokkaa
Mario Scelban syntymäpaikka Granieri on muutaman sadan asukkaan taajama Sisilian Caltagironen kunnassa. Kuuden lapsen perheen isä, Gaetano Scelba, oli ammatiltaan suurmaanomistajan tilanhoitaja, ja äiti Maria Gambino ajan tapojen mukaan kotirouva. Gaetano Scelba oli hyvin aktiivinen katolilainen ja hänen toimintansa kirkollisissa yhteyksissä johti tuttavuuten henkilön kanssa josta tuli tärkeä vaikuttaja Mario Scelban tulevaisuuteen. Tämä henkilö oli Catanian maakunnan hallinnon kirkollisista asioista vastaava Luigi Sturzo, josta myöhemmin tuli yksi Italian kristillisdemokraattisen puolueen perustajahahmoista. Scelban lahjakkuuden ja opintohalut merkille pannut Sturzo huolehti siitä että hän sai jatkaa lukiossa, koska perheen omat varat eivät olisi siihen riittäneet.[3]
Ensimmäisen maailmansodan viivästyttämän koulunkäyntinsä lopetettuaan Scelba muutti vuonna 1920 Roomaan opiskellakseen lakia Rooman Sapienza-yliopistossa. Opinnot rahoitettiin siten että Sturzo järjesti Scelballe sihteerin paikan vähän aikaisemmin perustamansa poliittisen puolueen Partito Popolare Italianon (PPI) kansliassa. Scelba työskenteli siellä vielä senkin jälkeen kun Sturzo jätti politiikan v. 1923, fasistien noustua valtaan, ja aina siihen asti kunnes puolueen koko johto joutui lähtemään maanpakoon v. 1926. Ennen sitä Scelba oli kuitenkin jo menestyksekkäästi vienyt opintonsa päätökseen, loppututkinnolla («laurea») 20. joulukuuta 1924, ja aloittanut asianajajan uran. Sekin ura alkoi onnekkaasti. Scelban ensimmäisiin työnantajiin kuulunut asianajaja Filippo Del Giudice joutui fasistien epäsuosioon ja katsoi parhaaksi lähteä maanpakoon, jättäen toimistonsa ja asiakkaansa Scelban hoiviin.[3]
Poliittisen uran alku ja vuodet sisäministerinä muokkaa
Asianajajana toimiessaan Scelba ystävystyi 1920-luvun loppuvuosina Alcide De Gasperin kanssa. De Gasperi oli laskettu ehdonalaiseen vapauteen heinäkuussa 1928, vietettyään 16 kuukautta Regina Coeli-vankilassa fasismin vastaisesta toiminnasta tuomittuna. Scelbasta tuli pian yksi De Gasperin ehdokkaista hänen suunnittelemansa uuden kristillisemokraattisen puolueen johtoon. [3][4] Sodan päätyttyä Scelba valittiin posti- ja televiestinnästä vastaavaksi ministeriksi Ferruccio Parrin 21. kesäkuuta 1945 muodostettuun hallitukseen ja sen jälkeen 10. joulukuuta samana vuonna De Gasperin ensimmäiseen hallitukseen joka oli samalla Italian kuningaskunnan viimeinen.[3][4]
Scelba piti saman ministerinsalkun myös De Gasperin toisessa hallituksessa, mutta kolmannessa De Gasperi antoi Scelballe paljon tärkeämmän paikan, sisäministerin. Tätä salkkua Scelba sitten piti hallussaan myös De Gasperin neljässä seuraavassa hallituksessa, yhteensä kuusi vuotta, paitsi heinäkuusta syyskuuhun 1952, jolloin hän oli sairaana, ja viransijaisena toimi Giuseppe Spataro.[3]
Sisäministerinä Scelballa oli koko Italian sodanjälkeinen sekasorto selvitettävänään, samalla kun kylmä sota nousi uutena uhkana maalle, jossa oli erittäin vahva kommunistinen liike. Uusfasistit, kommunistit ja mafia olivat Scelban pääasialliset ongelmat. Tärkeä ratkaisun avain oli hänen mielestään poliisiorganisaatioiden uudistukset. Poliisien lukumäärä oli Scelban tulessa virkaan 30 000, hänen lähtiessään sisäministeriöstä kuusi vuotta myöhemmin heitä oli 70 000. Samanaikaisesti 8 000 poliiseina ollutta entistä partisaania oli pantu viralta. Sodanaikaisia aseita alettiin etsiä ja takavarikoida systemaattisesti. Maan hallitusta sen eri osissa edustavat, poliittisesti valitut prefektit, jotka olivat sisäministeriön alaisia, pyrittiin korvaamaan pätevillä virkamiehillä. Säädettiin laki (legge Scelba) joka kielsi kaikki yritykset (myös kehotukset) yrittää herättää henkiin lakkautettu fasistipuolue.[3]
Nämä uudistukset tulkittiin tietyissä piireissä jopa vainoamiseksi. Scelbaa on nimitelty kovakouraiseksi "poliisiministeriksi", ja erilaisia kansalaisten oikeuksia rajoittavia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi on jälkeenpäin kutsuttu "scelbismiksi" ("scelbismo"). Muistelmissaan Scelba perusteli kovaotteisia toimenpiteitään sillä, että fasistien valtaan tulo vuonna 1922 johtui pääasiassa siitä, että hallitus oli liian heikko ja taipui fasistien väkivaltaisuuden edessä. Tämä ei saanut toistua, ja siksi demokraattinen hallitus ei saanut osoittaa heikkoutta tai epävarmuutta kohdatessaan uhkauksia ja provokaatioita.[3]
Scelba pääministerinä muokkaa
De Gasperin valtakausi päättyi kun hänen kahdeksas hallituksensa 21. heinäkuuta 1953 hävisi parlamentin luottamusäänestyksen, vain viisi päivää muodostamisensa jälkeen. Scelba ei ollut tässä hallituksessa mukana, eikä myöskään seuraavassa, Giuseppe Pellan muodostamassa vähemmistöhallituksessa. Pellan hallitus kesti 155 päivää. Kun sitä seurannut Amintore Fanfanin ensimmäinen hallitus vain 22 päivää virassa oltuaan kärsi saman kohtalon kuin De Gasperin kahdeksas, presidentti Luigi Einaudi antoi Scelballe tehtäväksi hallituksen muodostamisen. Scelba muodosti kolmen puolueen hallituksen, johon kristillisdemokraattien lisäksi kuuluivat PSDI ja PLI. Scelban hallitusta tuki myös sen ulkopuolelle jättäytynyt PRI [3][4]
Pääministerinä Scelban ensimmäinen päätös oli että hän myös hoitaa sisäministerin tehtävät voidakseen helpommin valvoa ja edelleen kehittää siinä virassa aikaisemmin aloittamiaan uudistuksia. Kansainvälisellä tasolla hän ajoi päättäväisesti De Gasperilta perimänsä Triesten ongelman ratkaisemista, päämäränä Triesten kaupungin palauttaminen Italian alaisuuteen. Tästä allekirjoitettiin neljän valtion sopimus Lontoossa 5. lokakuuta 1954, jonka mukaan ns. vyöhyke A eli Triesten maakunta liitettiin pysyvästi Italiaan 26. lokakuuta.[3] Toinen Scelban pääministerikauden tärkeä linja oli se joka oli jo Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin aloitteesta 1951 luonut Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, johon myös Italia oli liittynyt ja joka aloitti toimintansa 1953. Italia isännöi Messinan kokousta 1955, johon osallistuivat yhteisön kuusi jäsenmaata. Messinassa päästiin yhteisymmärrykseen siitä miten toimintaa jatkettaisiin ja laajennettaisiin. Kun ratkaiseva askel otettiin, allekirjoittamalla Rooman sopimus 1957, Scelban aika pääministerinä oli kuitenkin jo päättynyt, ja se päättyi aika odottamattomalla tavalla.[3]
Puoluejohtaja De Gasperin kuolema elokuussa 1954, avasi kentän kristillisdemokraattisen puolueen sisäiselle valtataistelulle. Vuoden 1955 suuri tapahtuma Italian sisäpolitiikassa oli uuden presidentin valinta. Kristillisdemokraattien puoluejohdon ehdokas, senaatin puhemies Cesare Merzagora kohtasi suurta puolueen sisäistä vastustusta, ja presidentiksi valittiin lopulta 67-vuotias Giovanni Gronchi, politiikan veteraani joka oli ollut paikalla jo Sturzon perustaessa PPI-puolueen 1919.[5] Häntä tukivat myös sosialistit ja kommunistit. Tämä vasemmalta tullut tuki johtui siitä että Gronchi oli avoin laajennetulle yhteistyölle siihen suuntaan. Politiikan keskikentälle itsensä vankasti asettanut pääministeri Scelba joutui vaikeaan tilanteeseen. Protokollan mukaan uuden presidentin astuessa virkaan, pääministeri jättää hänelle hallituksensa muodollisen eronpyynnön, jonka presidentti yhtä muodollisesti hylkää, jos ei ole ilmiselvää että hallituksella ei ole enemmistön tukea parlamentissa. Scelba toimi odotusten mukaisesti, mutta presidentiltä ei kuitenkaan tullut odotettua vastausta, itse asiassa ei tullut mitään vastausta, mikä laukaisi todellisen hallituskriisin. Scelban yritys avata täysin lukkiutunut tilanne uusimalla hallitusta epäonnistui, mihin vaikutti ratkaisevasti hänen oman puoluejohtonsa ehdoton vaatimus että PRI olisi otettava mukaan uuteen hallitukseen. PRI:n vaatimuksena kuitenkin oli jokin tärkeimmistä ministerin salkuista, mihin Scelba ei nähnyt mitään mahdollisuutta suostua. PRI:n tästä syystä ilmoitettua että puolue aikoi jäädä uuden hallituksen ulkopuolelle, Scelba luovutti pelin ja erosi 6. heinäkuuta 1955, oltuaan pääministerinä lähes 17 kuukautta.[3]
Scelba jälleen sisäministerinä muokkaa
Movimento Sociale Italiano (MSI) sai keväällä 1960 tukemaltaan Fernando Tambronin vähemmistöhallitukselta luvan järjestää kuudennen puoluekokouksensa Genovassa, huolimatta siitä että Genova oli kaupunki, jossa sodan aikana kommunistinen partisaaniliike oli ollut vahva, ja vasemmisto oli edelleen hyvin aktiivinen. Oli odotettavissa että tästä MSI:n provokaatiosta seuraisi vastatoimenpiteitä, ja niin myös tapahtui. Vasemmisto mobilisoi suuria väkijoukkoja MSI:n vastaisiin mielenosoituksiin, jotka levisivät eri puolille maata ja muuttuivat pian väkivaltaisiksi mellakoiksi joista vietiin sairaalahoitoon kymmenittäin mielenosoittajia ja poliiseja. Mielenosoittajien ja poliisien yhteenotossa 7. heinäkuuta viisi mielenosoittajaa sai surmansa poliisin ja karabinieerien avattua tulen. Tilanne oli lähellä riistäytyä viranomaisten hallinnasta. Kovan paineen alle joutunut Tambroni jätti 19. heinäkuuta hallituksensa eronpyynnön, ja Amintore Fanfani ryhtyi kokoamaan kolmatta hallitustaan, johon Scelba pyydettiin jälleen sisäministeriksi. Scelban mukaantulo Fanfanin hallitukseen olisi normaalitilanteessa ollut aika vaikeasti ymmärrettävissä koska Scelban näkökantaa puolueen sisäisissä keskusteluissa pidettiin Fanfanin linjan vastakohtana. Vallitsevassa tilanteessa maassa tarvittiin kuitenkin monien mielestä iso annos «scelbismiä» levottomuuksien rauhoittamiseksi. Ei ollut yllätys että tilanteen rauhoituttua Scelballe ei löytynyt paikkaa Fanfanin neljännessä hallituksessa, jonka sisäministeriksi valittiin Paolo Emilio Taviani.[3]
Uran loppuvaiheet muokkaa
Sen jälkeen kun Scelban viimeinen kausi sisäministerinä päättyi, helmikuussa 1962, häntä ei enää otettu mukaan Italian hallituksiin. Tärkein syy tähän lienee ollut hänen vastustuksensa kristillisdemokraattien asteittain lisääntyvään yhteistyöhön vasemmistopuolueiden kanssa. Tätä yhteistyölinjaa puolueessa edustavan ryhmän (ns. dorotèi) vastapainoksi Scelba perusti oman keskustalaisen ryhmän, Centrismo popolare, joka vuosina 1962–1966 julkaisi viikoittain ilmestyvää poliittista aikakauslehteä nimeltä Il Centro. Tämä ryhmä edusti puolueessa perinteellistä Sturzon ja De Gasperin linjaa, ja ilmoitti joulukuussa 1963 että siihen kuuluvat puolueen jäsenet eivät aikoneet äänestää Aldo Moron ensimmäisen hallituksen luottamuksesta parlamentissa. Ensimmäisen kerran puolueen historiassa osa siitä ei julkisesti tukenut omaa pääministeriehdokastaan, ja kaikki tämän ryhmän jäsenet jätettiin myös muodollisella päätöksellä hallituksen ulkopuolelle. Scelballa ei näin ollen ollut mitään mahdollisuutta saada ministerin salkkua, eikä hän saanut puolueessa mitään muutakaan uutta tehtävää ennen kuin keskustalainen oppositioryhmä vuonna 1966 lopetti sisäisen vastarinnan puolueen päälinjaa vastaan. Tämä päätös mahdollisti Scelban valitsemisen Euroopan parlamentin puhemieheksi vuonna 1969. Istuttuaan kaksi vuosikymmentä Italian parlamentissa Scelba asettui vuoden 1968 vaaleissa ehdokkaaksi senaattiin, mihin hänet myös valittiin Sisilian Acirealen vaalipiirin edustajana, samoin kuin 1972 ja 1976. Viimeisen kautensa senaattorina 1979-1983 hän edusti syntymäkuntansa Caltagironen vaalipiiriä. Hän ilmoitti kirjeitse huhtikuussa 1983 puolueen pääsihteeri Ciriaco De Mitalle että ei enää asettuisi ehdokkaaksi saman vuoden heinäkuussa pidetyissä vaaleissa.[3]
Lähteet muokkaa
- ↑ Mario Scelba Encyclopaedia Britannica. Viitattu 6.6.2018.
- ↑ Former European Parliament Presidents European Parliament. Viitattu 6.6.2018.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m D'Angelo, Augusto: Scelba, Mario Dizionario Biografico degli Italiani. 2018. Viitattu 8.12.2018. (italiaksi)
- ↑ a b c Craveri, Piero: De Gasperi, Alcide Dizionario Biografico degli Italiani. 1988. Viitattu 8.12.2018. (italiaksi)
- ↑ Sircana, Giuseppe: Gronchi, Giovanni Dizionario Biografico degli Italiani. 2002. Viitattu 10.12.2018. (italiaksi)