Mainilan laukaukset
Mainilan laukaukset oli Mainilan kylässä tapahtunut, Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, joka johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen yksipuoliseen purkamiseen. Neljä päivää myöhemmin alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen.
Neuvostoliiton mukaan 26. marraskuuta 1939 sen alueella sijaitsevassa Mainilan rajakylässä Valkeasaaressa oli kuollut neljä harjoituksissa ollutta rajajoukkojen sotilasta Suomen puolelta tulleeseen tykki- ja heitintuleen.[1][2] Suomi tarjoutui selvittämään tapausta yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto kuitenkin sanoi irti voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen.
Todellisuudessa Leningradin sotilaspiirin vakoiluosaston eversti P. G. Tihomirov toteutti saamansa salaisen käskyn ammuttamalla tykistöllä Mainilan kylää pohjoisesta. Tulittava patteri sijaitsi parin kilometrin päässä ammuttujen kranaattien räjähdyspaikasta rajan mutkassa siten, että näytti kuin tulitus olisi tullut Suomen puolelta.[3] Venäläiset ovat myöhemmin myöntäneet[4][5] kyseessä olleen Neuvostoliiton itsensä lavastama tykistöisku, jonka tarkoituksena oli saada Suomi näyttämään hyökkääjältä talvisodassa. Mainila ei tuolloin ollut Suomen tykistön kantaman sisällä, koska tykit oli Mannerheimin nimenomaisesta käskystä vedetty kauaksi rajalta, sillä Neuvostoliiton odotettiin järjestävän jonkin tapahtuneen kaltaisen provokaation.
Nootit muokkaa
Neuvostoliiton ensimmäinen nootti muokkaa
Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov lähetti 26. marraskuuta 1939 Suomen Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskiselle nootin, jonka mukaan Suomen puolelta oli sanottuna päivänä klo 15.45 ammuttu seitsemän tykistön laukausta Neuvostoliiton puolelle. Nootin mukaan ne olivat surmanneet kolme sotamiestä ja yhden aliupseerin sekä haavoittaneet seitsemää sotamiestä ja kahta päällystön jäsentä.[1] Nootissa sanottiin edelleen:
»Suomen alueelta tapahtuneen provosoivan ja neuvostojoukkoihin kohdistuneen tykistöammunnan johdosta neuvostohallitus on pakotettu toteamaan, että suomalaisten joukkojen keskittäminen Leningradin läheisyyteen ei ainoastaan muodosta uhkaa Leningradille, vaan itse asiassa on Neuvostoliittoa vastaan vihamielinen teko, joka jo on johtanut hyökkäykseen neuvostojoukkoja vastaan ja aiheuttanut uhreja.»
»Neuvostohallituksen tarkoituksena ei ole paisuttaa tätä, päällystön mahdollisesti huonosti johtamien Suomen armeijan joukko-osastojen suorittamaa inhottavaa hyökkäystoimenpidettä, mutta se haluaisi, ettei tällaisia inhottavia tekoja vastedes tapahtuisi. Tämän johdosta neuvostohallitus esittäen jyrkän vastalauseen tapahtumien johdosta, ehdottaa, että Suomen hallitus viipymättä siirtää joukkonsa Karjalan kannaksella kauemmaksi rajalta, 20–26 km:n päähän ja täten estää uudistuvien provokaatioiden mahdollisuudet.»
Neuvostoliiton propagandaviranomaiset käyttivät Mainilan laukauksia viipymättä hyväkseen Neuvostoliiton väestön mielialan muokkaamisessa. Jo seuraavana yönä järjestettiin uhkaavia mielenosoituksia työpaikoilla, joilla oli meneillään yövuoro, ja seuraavana päivänä mielenilmaukset jatkuivat. Eri puolilla maata vaadittiin ”kapitalistien aseistamien suomalaisten kulakkijoukkojen siirtämistä pois Neuvostoliiton rajan ulottuvilta”, ”Cajanderin ja muiden kapitalismin rosvopäälliköiden karkottamista puolalaisten Beckin ja Mościckin seuraan” sekä ”suomalaisten seikkailijoiden pyyhkäisemistä maan pinnalta”.[6]
Samantapainen propagandakampanja oli järjestetty jo aiemmin, ennen puna-armeijan hyökkäystä Puolaan. Syyskuun 14. päivänä 1939, jolloin Hitlerin Saksa oli miehittänyt jo miltei kokonaan sen osan Puolasta, joka sille oli varattu Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda oli syyttänyt Puolan ”johtavia piirejä” vähemmistökansallisuuksien sortamisesta. Lehti oli muistuttanut lukijoitaan siitä, että Puolan alueella asui kahdeksan miljoonaa ukrainalaista ja kolme miljoonaa valkovenäläistä.[7] Kun puna-armeija oli ollut valmis miehittämään Neuvostoliitolle varatun alueen Puolasta, ulkoministeri Vjatšeslav Molotov oli julistanut Neuvostoliiton velvollisuutena olleen kiirehtiä suojelemaan venäläisten heimoveljiä, jotka olivat Puolan valtion hajottua jääneet alttiiksi ”kaikenlaisille vaaroille”.[8]
Suomen hallituksen vastaus muokkaa
Neuvostoliiton nootin vuoksi Suomen hallitus pani välittömästi toimeen tutkimuksen asiasta. Siinä todettiin, että Suomen puolella oli kyllä kuultu tykinlaukauksia, mutta niitä ei ollut voitu ampua Suomen puolelta. Seuraavana päivänä Yrjö-Koskinen välitti Molotoville Suomen hallituksen vastausnootin, jossa tapahtumissa todettiin:
»Suomen puolelta on voitu nähdä räjähdyspaikka, Mainilan kyläaukea, joka sijaitsee vain noin 800 m rajasta aukean pellon takana. Äänien perusteella, jotka ovat aiheutuneet kuulluista seitsemästä laukauksesta, on voitu todeta, että ase tai aseet, joilla ammunta on suoritettu, ovat sijainneet noin 1 ½ – 2 km kaakkoon räjähdyspaikasta. Havainnot laukauksista oli merkitty asianomaisen rajavartioston päiväkirjaan heti tapahtuman sattuessa.»
Nootissa todettiin edelleen, että Suomessa ei tykistöä ollut sijoitettu niin lähelle rajaa, että niillä olisi edes voitu ampua Neuvostoliiton puolelle. Kuitenkin Suomen hallitus oli valmis neuvottelemaan siitä, että molemmin puolin joukot siirrettäisiin tietyn matkan päähän rajasta. Nootissa ehdotettiin myös, että molempien maiden raja-asiamiehet yhdessä selvittäisivät tapauksen sen mukaan kuin asiasta oli sovittu vuonna 1928 tehdyssä, raja-asiamiehiä koskevassa sopimuksessa.[1]
Neuvostoliiton vastausnootti muokkaa
Molotov jätti 28. marraskuuta Yrjö-Koskiselle uuden nootin, jossa Suomen hallituksen vastausnootin katsottiin kuvastavan ”Suomen hallituksen syvää vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan” ja johtavan ”molempien maiden välisten suhteiden äärimmäiseen kärjistymiseen”. Nootissa sanottiin edelleen:
»Sitä tosiseikkaa, että Suomen hallitus kieltää suomalaisten joukkojen ampuneen neuvostojoukkoja tykistötulella, josta aiheutui uhreja, ei voida selittää muuksi kuin yleisen mielipiteen harhaanjohtamiseksi ja ammunnan uhrien ivaamiseksi. Ainoastaan vastuuntunnon puute ja halveksiva suhtautuminen yleiseen mielipiteeseen ovat voineet sanella tämän yrityksen selittää tämä inhottava tapaus neuvostojoukkojen tykistöammuntaharjoitukseksi aivan rajalinjalla suomalaisten joukkojen näkyvissä.»
»Suomen hallituksen kieltäytyminen poistamasta joukkojaan, jotka ovat suorittaneet vihamielisen neuvostojoukkoihin kohdistuvan ammunnan, sekä hallituksen vaatimus suomalaisten ja neuvostojoukkojen samanaikaisesta siirtämisestä, joka edellytetään tasavertaisuuden periaatteesta johtuvaksi, paljastaa Suomen hallituksen vihamielisen halun pitää Leningradia uhan alaisena. Itse asiassa tässä ei ole kysymys suomalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen asemien samankaltaisuudesta. Neuvostovenäläiset joukot eivät uhkaa Suomen elinkeskuksia, sillä nämä joukot ovat satojen kilometrien päässä niistä, kun taas suomalaiset joukot sijaitsevat 32 kilometrin päässä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton elinkeskuksesta Leningradista, jonka väkiluku lasketaan 3,5 miljoonaksi, ja ovat sille välittömänä uhkana. On turhaa korostaa sitä, että neuvostojoukkoja ei oikeastaan voida siirtää minnekään, koska neuvostojoukkojen siirto 20–25 kilometrin päähän rajasta merkitsisi niiden sijoittamista Leningradin esikaupunkeihin, mikä olisi aivan järjetöntä Leningradin turvallisuuden kannalta.»
Samassa nootissa Neuvostoliitto ilmoitti myös irtisanovansa vuonna 1932 tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen, vaikka sitä ei sopimuksen mukaan olisi voitu edes irtisanoa ennen vuotta 1945.[1]
Suomen hallituksen toinen vastausnootti muokkaa
Yrjö-Koskinen välitti Molotoville vielä 29. marraskuuta uuden nootin, jossa vedottiin hyökkäämättömyyssopimuksen 5. artiklaan. Sen mukaan kaikki Suomen ja Neuvostoliiton väliset riidat, olivatpa ne mitä laatua tahansa, oli ratkaistava oikeudenmukaisuuden hengessä ja yksinomaan rauhallisin keinoin. Nootissa ehdotettiin erityisen sovittelulautakunnan kutsumista koolle käsittelemään syntynyttä erimielisyyttä tai vaihtoehtoisesti alistamaan ratkaisu ulkopuolisen puolueettoman välittäjän suoritettavaksi. Suomi ilmoitti myös olevansa valmis siirtämään Karjalankannaksella olevat joukot, raja- ja tullivartiojoukkoja lukuun ottamatta, ”sellaiselle etäisyydelle Leningradista, ettei voida väittääkään niiden uhkaavan sen turvallisuutta.”[1]
Neuvostoliiton viimeinen nootti muokkaa
Suomen hallituksen 29. marraskuuta lähettämään noottiin ei vastattu. Mutta ennen kuin Yrjö-Koskinen oli saattanut sen perille, hän joutui vastaanottamaan Neuvostoliitolta vielä yhden nootin:
»Kuten tunnettua suomalaisten joukko-osastojen hyökkäykset neuvostojoukkoja vastaan jatkuvat ei ainoastaan Karjalan kannaksella, vaan myös neuvostoliittolais-suomalaisen rajan muissakin kohdissa. Neuvostohallitus ei voi kauempaa sietää tällaista tilannetta. Muodostuneen tilanteen johdosta, josta vastuu lankeaa yksinomaan Suomen hallitukselle, Neuvostoliiton hallitus ei voi enää ylläpitää normaaleja suhteita Suomeen ja on pakotettu kutsumaan pois Suomesta poliittiset ja taloudelliset edustajansa.»
Tämä nootti merkitsi siis Neuvostoliiton ja Suomen välisten diplomaattisten suhteiden katkaisemista.[1]
Myöhempiä tutkimuksia muokkaa
Joidenkin historioitsijoiden mukaan Mainilan laukauksia ei koskaan edes ollut: esimerkiksi Pietarin valtionyliopiston uuden historian professori Vladimir Baryšnikov julkaisi vuonna 2004 artikkelin, jonka mukaan Mainilan laukauksia ei ammuttu. Baryšnikovin mukaan kysymys oli vain Moskovan radiossa esitetystä väitteestä, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. Tätä Baryšnikov perustelee monella seikalla: väitettyjen laukausten uhrien henkilöllisyys ja heidän hautapaikkansa eivät ole tiedossa, eikä Suomen arkistoista löydy yhteneviä ja selviä silminnäkijähavaintoja tapahtumasta. Sodan perusteeksi Moskovan radio esitti tekaistun väitteen Mainilan laukauksista. Baryšnikovin mukaan Suomen viranomaiset ryhtyivät etsimään todisteita Neuvostoliiton itse ampumista laukauksista. Tuloksena oli kokoelma epäselviä todistajanlausuntoja.
Historioitsija Pavel Aptekar kävi läpi myöhemmin salauksesta vapautuneita dokumentteja, eikä löytänyt merkkejä ihmishenkien menetyksistä alueella, josta hän päätteli, että Mainilan laukaukset oli lavastettu[9]. Myös muiden lähteiden mukaan neuvostoliittolaisista arkistoista ei ole löytynyt raportteja Mainilan laukausten uhreista, joten kukaan ei tiettävästi kuollut[10].
On esitetty, että Suomen rajavartioston tähystystornista kuultiin ja havaittiin viisi tykinlaukausta kello 14.30–15.00 ja kaksi heittimen laukausta kello 15.00–15.05, ja että rajavartijoiden todistuksen mukaan pystyttiin varmentamaan, että kranaatit tulivat Neuvostoliiton puolelta[10]. Neuvostoilmavoimissa lentäjänä ollut Mikko Kopra kertoi nähneensä harjoituslennolla 26. marraskuuta 1939 seuraavaa: "...lennon aikana osastosta havaittiin Kirjasalon mutkassa Inkerin alueella neuvostojoukkojen tykkitulta. Putkien suunta oli jokseenkin 240 astetta. Maalit olivat omalla puolella Mainilassa. Ammukset lensivät Suomesta työntyvän maakaistaleen yli. Raja ei ollut maastossa viivasuora. Mainilasta katsottuna laukaukset tulivat kuin Suomen alueelta. Päivä oli 26. marraskuuta 1939 ja kello oli jokseenkin tarkalleen 15."[11]
Mainilan laukausten juoni mahdollisesti kopioitiin vuoden 1939 maaliskuun puna-armeijan strategisen sotapelin alkuasetelmasta. Sen lähtökohtana oli Saksan, Puolan, Suomen, Viron ja Latvian liitto Neuvostoliittoa vastaan. Asetelmaan kuului, että Karjalankannaksella oli Mainilan alueella tapahtunut rajakahakoita, jotka johtaisivat pian avoimeen sotaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.[12]
Todelliset Mainilan laukaukset vuonna 1941 muokkaa
Jatkosodan aikana 18. divisioonan joukot etenivät Rajajoelle 31. elokuuta 1941 ja alkoivat valmistella Mainilan kylän valtausta. Divisioonan komentaja eversti Pajari ymmärsi tapauksen propaganda-arvon ja järjesti TK-miehille tykistökeskityksen Mainilaan. Kylä vallattiin pari päivää myöhemmin.[13]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g Väinö Tanner: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 122–124. 8. painos. KK Kirjapaino, 1979. ISBN 951-30-4813-6.
- ↑ YLE Elävä arkisto: Mainilan laukaukset Yleisradio. Arkistoitu 12.8.2011. Viitattu 2.12.2011.
- ↑ Salomaa, Markku: Puna-armeijan nousu ja tuho, s. 367-368. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
- ↑ Mainilan laukauksista 70 vuotta Yle Uutiset. Viitattu 10.6.2014.
- ↑ Sipilä, Jouni: Sotahistorian tutkija: Mainilan lavastus tunnustetaan myös Venäjällä MTV Uutiset. 26.11.2014. MTV Oy. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 22.12.2015.
- ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 43. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
- ↑ Puolan alueella asuneiden ukrainalaisten ja valkovenäläisten todellinen lukumäärä oli huomattavasti Pravdan ilmoittamaa pienempi, yhteensä noin 5,7 miljoonaa. Jukka L. Mäkelä: Salaista palapeliä, s. 119. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1964.
- ↑ Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 212. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
- ↑ http://www.rkka.ru/analys/mainila/mainila.htm
- ↑ a b Leino, Petteri: Zhdanovin provokaatio - Mainilan laukaukset Ammattisotilas. 2009. Viitattu 12.12.2014. (suomeksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Kumpulainen, Armas: Punaupseeri Mikko Kopran päiväkirja, s. 79. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6170-8.
- ↑ Leskinen, Jari: Veljien valtiosalaisuus – Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918–1940, s. 327–328. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23828-7.
- ↑ Antila, Olavi: Suomi suursodassa, s. 137. Gummerus, 1988. ISBN 951-99836-4-3.