Lahnuksen rautatie

Lahnuksen Rautatie oli Pohjois-Espoon Lahnuksessa vuosina 1969–2012 sijainnut yksityinen raideleveydeltään 600 mm:n kapearaiteinen harrastusrautatie.

Lahnuksen rautatien matkustajajuna saapumassa Jokirannan seisakkeelle; vaunuina avovaunu LRJ 82 ja perimmäisenä Uudenkaarlepyyn rautatien matkustajavaunun jäljennös.

Lahnuksen rautatien viimeisen ajopäivän miehitystä: junan konduktööri, Lahnuksen asemapäällikkö ja veturinkuljettajana toiminut radan isäntä.

Rautatie muodosti 500 metrin pituisen ympyrän. Sen rakensi Yleisradion autokorjaamon päällikkö Carl-Johan Bäcksbacka vuosina 1969–1972 ostettuaan lahtelaisesta romukaupasta kapearaiteisen höyryveturin jäännökset.

Radan historiaa

Tämä Lokomon vuonna 1937 numerolla 122 valmistama veturi oli hankittu uutena Huittisten varavankilan rautatielle; viimeisen tätä vankilaa palvelleen höyryveturipätevän kuljettajan jäätyä eläkkeelle veturi oli siirretty vuonna 1948 Pelson varavankilaan, jossa palveli ennestään aivan samanlainen sisarveturi, Lokomo 123/1937. Vuonna 1958, viimeisenkin kuljettajan jäätyä eläkkeelle, molemmat veturit poistettiin käytöstä ja myytiin Fauni Ltd:lle Järvenpäähän, jossa ne sijoitettiin Peikkometsä–nimisen huvipuiston pihaan.

Huvipuistoyritys meni konkurssiin vuonna 1971 ja veturit myytiin huutokaupalla. Toisen eli numeron 123 osti Lasten Päivän Säätiö ja se sijoitettiin Linnanmäelle kiipeilytelineeksi, 122 kiersi lahtelaisen romukaupan kautta Lahnuksen rautatielle. Veturi kunnostettiin autotallissa kotikeinoin, ja sitä ajettiin 50 metrin pituisella radalla aluksi paineilmalla.

Veturi pääsi takaisin kattilarekisteriin 6.4.1973 ja sai nimen Emma. Se varustettiin tämän uudelleen rakennuksen yhteydessä myös höyryjarrulla, alun perin siinä oli vain vipujarru.

Lopulta veturi saatiin katsastettua höyrylle ja ratakin piteni. Kevyitä kiskoja ja ratapölkkyjä sekä vaihteita kerättiin ympäri Etelä-Suomea, muun muassa Karjaalta ja Tervakoskelta. Lopulta rata muotoutui Bäcksbackan tontin kiertäväksi ympyräksi. Riihimäen kaupunki suostui vuokraamaan hänelle lasten leikkipaikkana olleen entisen Riihimäen–Lopen rautatien matkustajavaunun numero 7, Tervakosken tehtaat myivät hänelle moottoriveturin ja Nokia Oy avoimen puutavaravaunun; muilta teollisuusradoilta löytyi akseleita, telejä ja muuta tarpeellista.

Bäcksbackan ystävä ja oppipoika P. Tapio J. Koskinen rakensi autotallissaan radalle vanhojen piirustusten mukaisen kaksiakselisen konduktöörivaunun, ja VR:n varastoista löytyi moottoriveturiin uusi, entisen mallinen puukaasutin jo poistetun tilalle. Moottoriveturi sai nimen Emil.

Lahnuksen radan toiminta oli tappiollista alusta loppuun saakka talkootyöstä ja sponsoroinnista huolimatta. Monet helsinkiläiset Museorautatie Forssa - Humppila ry:n jäsenet kävivät 1970-luvulla talkoissa Lahnuksen radalla: se oli lähellä oleva harrastuskohde, ja Minkiöllä elettiin tuolloin eräänlaista suvantovaihetta toiminnassa; vasta vuodesta 1978 toiminta sielläkin virkistyi.

Yksityinen kapearaiteinen rautatie pääkaupunkiseudulla kiinnosti myös tiedotusvälineitä. Aikakauslehdet ja televisiokin kerran vierailivat radalla tekemässä juttujaan; Emma-veturi herätti erityisen myönteistä huomiota.

Vihdin kirkonkylän Makasiininmäellä seissyt Ojakkalan–Olkkalan rautatien kolmosveturi vuokrattiin Tapio Koskiselle ajokuntoon kunnostettavaksi. Kunnostusurakka kesti kolme vuotta. Koeajojen onnistuttua todettiin että tarvittaisiin lisää matkustajatilaa, koska voimakas uusi veturi jaksoi vetää jopa kolmea vaunua. Siispä Nokialta saatu puutavaravaunu muutettiin avoimeksi kesämatkustajavaunuksi rakentamalla keskelle pitkittäiset penkit ja pylväiden varaan asetettu katto sekä parantamalla vaunun jäykkää jousitusta. Vaunun toiseen päähän asennettiin pleksilasinen tuulisuoja. Vaunu sai nyt numeron LRJ 82.

Vuosina 1973–1988 radalla oli säännöllistä matkustajaliikennettä höyryveturein kesäsunnuntaisin. Vuosina 1989–1991 oli enää satunnaista tilausliikennettä. Niistä viimeinen oli syksyllä 1991 ollut Finnairin Autokerhon vammaisille lapsille järjestämä traditionaalinen Peikkoralli.

Radalla on liikennöinyt yhteensä kaksi höyryveturia, moottoriveturi, konduktöörinvaunu, kolme matkustajavaunua sekä muutamia kuuppavaunuja, avoimia tavaravaunuja, nosturivaunu ja kolmipyöräresiina. Höyrykalusto siirtyi Kovjoen museorautatielle vuosina 1988 ja 1992.

Tämän jälkeen seurasi monen vuoden tauko, mutta 1990-luvun lopuilla Lahnuksen Rautatiellä oli kerran kaksi kesässä yleinen ajopäivä ja lisäksi hiukan tilausliikennettä moottoriveturin voimin. Ajopäivien järjestelyssä auttoi paikallinen omakotiyhdistys. Nyt radalla nähtiin jopa kolmannen polven matkustajia.

Radan hiipumassa ollut toiminta elpyi vuosituhanteen vaihteen tienoissa, kun yhdyselimeksi perustettiin Suomen 600 mm Rautatiet ry. Kesäksi 1999 radalle valmistui uusi katettu matkustajavaunu; vaunu on jäljennös alkuperäisestä, Imatralla varastoituna säilyneestä Uudenkaarlepyyn rautatien pienimmästä matkustajavaunusta, joka siirrettiin toukokuussa 2008 Jokioisten museorautatien Minkiön varikolle ajokuntoon kunnostettavaksi. Lopulta vuonna 2011 vaunu siirrettiin Kovjoen museorautatielle Suomen Rautatiemuseon luvalla.

Toiminnan päättyminen

Lahnuksen radan toiminta hiipui uudelleen omistajan ikääntyessä, ja vuoden 2003 yleinen ajopäivä jäikin viimeiseksi. Radan omistaja kuoli syksyllä 2011.

Perikunta purki radan vuoden 2012 kevään ja kesän aikana. Lahnuksen rautatien kalusto on siirretty Kovjoen museorautatielle. Robert Sands Järnväg osti joitakin vaihteita ja huomattavan osan kiskoista.

Lähteet

• Resiina-lehdet: Lahnuksen rautatie 4/1976, s. 31 - 33; Lahnuksen rautatie 4/79, s. 8; Lahnuksen rautatie 1980 4/1980; Lahnuksen rautatie 1981 3/1981; Lahnuksen rautatie 1981 3/1982; Lahnuksen rautatien kuulumisia 4/85, S. 29; Lahnuksen Rautatien kuulumisia 1/1992

Aiheesta muualla

• Kuvia Lahnuksen höyryvetureista Wayback Machine (talletettu 21.2.2020)