Huittisten ja Pelson varavankiloiden rautatiet

Huittisten ja Pelson varavankiloiden rautatiet olivat turpeen nostoa ja varavankiloiden sisäistä liikennettä varten rakennettuja raideleveydeltään 600 mm:n kapearaiteisia teollisuusratoja; suolta nostettua turvetta käytettiin polttoturpeen ja turvepehkun valmistukseen. Radat perustettiin noin vuonna 1935. Tällaisia ratoja oli useissakin Suomen vankiloissa.

Pelson ja Huittisten varavankiloiden molemmat höyryveturit museokäytössä Kovjoella 1.toukokuuta 2003.

Historia

Huittisten ja Pelson radat hoitivat vankilan sisäisiä kuljetuksia sekä liikennettä turvesuolle; varsinaista ulos menevää liikennettä normaalimielessä ei ollut, toisin kuin Konnunsuolla, jossa oli myös umpinaisia tavaravaunuja, yksi vankivaunu ja kolmekin matkustajavaunua. Radat rakennettiin alun perin hevosvetoisiksi, mutta kumpikin rata kiskotettiin uudelleen tukevammilla kiskoilla ja niille hankittiin veturi vuonna 1937.

Ensimmäiset veturit

Vankeinhoitolaitos tilasi veturit kaikille kolmelle vankilaradalle; ensimmäisenä Konnunsuon-Muukon rautatielle jossa vetureita oli jo käytössä. Tarjouksista valittiin edullisin, Lokomon tarjous 0-4-0T–höyryveturista. Konnunsuolle valmistusnumerolla 121/1937 toimitettu veturi oli halkopolttoinen, märkähöyrytyyppinen, ja varustettu Walschart-luistikoneistolla sekä mäntäluisteilla. Voitelukojeena on hyttiin sijoitettu voideprässi. Saman sarjan toinen veturi, 122/1937 lähetettiin Huittisten varavankilan radalle, ja kolmas 123/1937 Pelson varavankilan käyttöön. Vetureista on säilynyt kaksi, vain Konnunsuon veturi on romutettu.

Veturityypin ominaisuuksia

Veturimalli on pienikokoinen ja erittäin halvalla toteutettu. Esimerkiksi normaali tehonsäätövipu puuttui; suunnanvaihtajassa on vain ääriasennot eteen ja taakse, itse tehoa säädetään valtaventtiilin avulla. Ratkaisu oli rakenteellisesti halpa ja jokseenkin tasaisilla suoradoilla teholtaan täysin riittävä, joskin epätaloudellinen verrattuna normaaliin tehonsäätövivulla tapahtuvaan täytöksen säätelyyn. Veturissa oli tuolloin vain mekaaninen vipujarru normaalisti käytetyn höyryjarrun sijasta. Sinänsä veturimalli oli hyvinkin ajanmukainen.

Huittisten veturista voidaankin sanoa muodostuneen koko radan merkittävin muistomerkki: se säilyi ohi kahdenkin sodan myllerryksen eikä sitä vähävoimaisuutensa tähden missään vaiheessa edes harkittu takavarikoitavan sotakäyttöön, esimerkiksi Merisuon rautatielle - jonne se olisi mitä ilmeisimmin kadonnutkin. Se on ollut kaikista 600 mm:n vetureista myös ehkä eniten julkisuudessa.

Ratojen muu kalusto

Varavankiloiden ratojen vaunut olivat miltei kaikki kuuppavaunuja turpeen kuljetusta varten; lisäksi oli pari avointa penkein varustettua miehistönkuljetusvaunua, muutama soravaunu ja pari avointa tavaravaunua. Turpeen lastaus tehtiin molemmilla radoilla miltei yksinomaan lapiotyönä, kaivinkonetta ei käytetty kuin aivan satunnaisesti. Kummallakaan radalla ei ollut kaivinkoneen kuljettamiseen soveltuvaa lavettivaunua, jollainen oli Utin-Haukkasuon radalla.

Ratojen merkitys

Ratojen merkitys polttoturpeen tuotannolle kasvoi erityisesti sota-aikana, kun kaikesta polttoaineesta oli huutava pula. Tuolloin ajetut kilometrit olivatkin suurimmat koko toiminnan aikana. Sodan loputtua tarve laski.

Moottoriveturin aikakauteen

Huittisten höyryveturi palveli radalla aina 23. syyskuuta 1948 saakka, jolloin laitoksen viimeinen höyryveturipätevä kuljettaja jäi eläkkeelle.

Radalle hankittiin nyt Move1 -moottoriveturi ja höyryveturi siirrettiin täysin vastaavalle, samaan aikaan perustetulle Pelson varavankilan radalle jossa ennestään oli sen aivan samanlainen sisarveturi, Lokomon valmistama 0-4-0T–veturi valmistusnumeroltaan 123/1937.

Sotakorvaustarkastus

Kumpaakaan veturia ei uutuudestaan huolimatta hyväksytty Neuvostoliitolle luovutettavan sotakorvausmateriaalin joukkoon. Ilmeisesti syynä oli veturien märkähöyrytyyppisyys ja tehon puute tasaisen maaston ulkopuolella. Vetureita käytettiin vielä kymmenkunta vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Kapearaideliikenne hiljenee ennen loppuaan

Pelsossakin liikenne alkoi hiljalleen hiipua turpeen kulutuksen laantuessa ja autokaluston parantuessa. Viimeisinä vuosina vetureita käytettiin enää vuoron perään.

Koska viimeinenkin höyryveturinkuljettaja jäi eläkkeelle vuonna 1956, molemmat höyryveturit poistettiin liikenteestä tuolloin ja kattilarekisteristä 28. tammikuuta 1959. Molempien ratojen liikenne jatkui jonkin aikaa moottoriveturein, kunnes sekin loppui 1960-luvun loppupuolella.

Radan loppu

Radat ja kalusto seisoivat joitakin vuosia toimettomina odottaessaan uutta käyttöä, mutta koska turpeen käyttötarve oli siinä vaiheessa romahtanut, päädyttiin siihen, että molempien vankiloiden kapearaiteinen rataverkko purettiin sekä vaunu- ja moottoriveturikalusto romutettiin.

Höyryveturit varastoitiin Pelson tiloihin, kunnes ne lopulta vuonna 1967 poistettiin Vankeinhoitolaitoksen eli VAHOn inventaariluetteloista, jolloin ne voitiin myydä.

Myynnin jälkeen

Myynnin jälkeen pikkuhöyryveturit kiertelivät muun muassa huvipuistoissa ja yksityisessä omistuksessa ennen uutta ajokuntoon kunnostustaan. Huittisten veturi oli erittäin kauan liikenteessä Lahnuksen rautatiellä; siellä se sai nimen Emma ja numeron 1.

Heinäkuussa 2007 molemmat entiset varavankiloiden höyryveturit (ja Ojakkalan kolmonen) olivat liikenteessä Kovjoen Museorautatiellä. Alun perin Pelsoon hankittu veturi valmistui peruskorjauksesta syksyllä 2002, katsastettiin matkustajaliikenteeseen vapuksi 2003 ja sai nimen Laura ja numeron 2.