Uudenkaarlepyyn rautatie

Uudenkaarlepyyn rautatie (ruots. Nykarleby jernväg) oli 1. tammikuuta 1903 yleiselle liikenteelle avattu kapearaiteinen rautatie, jonka raideleveys oli 600 millimetriä. Rautatie alkoi Pohjanmaan radan varrelta Valtionrautateiden Kovjoen rautatieaseman vierestä ja kulki Uudenkaarlepyyn halki Uudenkaarlepyyn satamaan. Rautatien pituus oli 12,45 kilometriä tai 12,27 kilometriä, josta osuus Kovjoki–Uusikaarlepyy oli 8,08 km ja Uudenkaarlepyyn asemalta satamaan 4,19 km. Vuosina 1949–1982 toiminnassa oli kapearaiteisen rautatien linjaukselle rakennettu leveäraiteinen Uudenkaarlepyyn rata. Nykyisin vanhalla ratalinjalla on Kovjoen museorautatie.

Uudenkaarlepyyn rautatien alkuperäisen veturin pienoismalli.

Uudenkaarlepyyn rautatien viimeinen alkuperäinen matkustajavaunu.

Uudenkaarlepyyn rautatien viimeinen alkuperäinen matkustajavaunu Minkiöllä.

Radan historia

Rautatien rakentamisesta päätettiin vuonna 1897 ja rakentaminen aloitettiin seuraavana vuonna. Väliaikainen liikenne alkoi vuonna 1899 ja yleinen liikenne vuoden 1903 alusta. Radan toivottiin kohottavan kaupungin taloutta, mutta se osoittautui miltei heti liian pieneksi, joten siitä tulikin taloudellinen rasite. Useammin kuin kerran sattui, että lumituiskun jälkeen konduktööri sai kävellä postisäkki kainalossaan Kovjoelle sillä välin, kun kuljettaja, lämmittäjä ja jarrumies yrittivät saada junan irti radalle kasautuneista kinoksista.

Radalla oli kaksi amerikkalaista Baldwin-höyryveturia (16113/1898, 0-4-2 ST ja 17346/1900, 0-4-2 ST), kolme matkustajavaunua, konduktöörivaunu, kaksi umpinaista ja kymmenen avonaista erikokoista tavaravaunua sekä lumiaura.

Rata myytiin kesällä 1916 helsinkiläiselle liikemies Aleko Liliukselle, joka puratti sen. Kiskot menivät Hangon linnoitustöihin, veturit ja vaunut eri kapearaiteille. Kauppa pelasti Uudenkaarlepyyn kaupungin vararikolta: kaupasta päättämisen jälkeisenä päivänä kaupunkiin saapui venäläinen valtuuskunta, jonka tarkoituksena oli takavarikoida rata kalustoineen. Takavarikko peruuntui kaupunginhallituksen ilmoitettua, että rata oli myyty Liliukselle – joka puolestaan ilmoitti, että kaikki kalusto tulee menemään Venäjän kruunun hyväksi (jättäen sanomatta, että hän ottaisi korvauksen kaikesta). Tämä riitti venäläisille ja he poistuivat, ja kaupunki saattoi maksaa huikeaksi paisuneen velkansa hypoteekkikassalle.

Radan kalustoa

Radan kalustosta on olemassa runsaasti hyvätasoisia kuvia, koska Lilius teetti kaikesta ostamastaan kalustosta varta vasten erityisen myyntikuvaston, joka on säilynyt kohtuullisen täydellisenä.

Pienin matkustajavaunuista päätyi näiden kauppojen tuloksena varastoon Imatralle. Lahnuksen rautatiellä oli kyseisen vaunun vuonna 1999 valmistunut replika, nykyisin vaunu on Kovjoella.

Alkuperäinen vaunu on kohtuullisessa kunnossa; sen siirrosta Jokioisten Museorautatielle neuvoteltiin vakavasti pitkähkö aika. Toukokuussa 2008 neuvottelut saavuttivat myönteisen tuloksen ja vaunu saapui Minkiölle kuorma-auton kyydissä 20. toukokuuta 2008. Sen kunnostustyö liikenteeseen oli harkittavana, mutta lopulta päädyttiin siihen että vaunun 600 mm raideleveyden vuoksi sille parasta olisi siirtää Kovjoelle. Neuvottelut asiasta käynnistyivät vuoden 2010 aikana.

Veturi numero 1 oli aina vuoteen 1950 asti liikenteessä Pankakosken kapearaiteisella teollisuusradalla Lieksassa, jossa se sai numerokseen 5.

Se oli hyväkulkuinen ja tehokas aina loppuunsa asti. Tosin käytännön syistä, mm. kattilanvaihdon takia, veturi uusittiin 1920-luvun lopuilla ulkoasultaan täysin piloille. Vuonna 1956 siitä yritettiin tehdä muistomerkki, mutta koska se joutui saman tien ilkivallan kohteeksi, se päätettiinkin hyvin lyhytnäköisesti romuttaa. Veturin kattila kierteli eri työmailla höyrynantajana muutaman vuoden, kunnes siihen unohtuivat vedet sisälle joulunpyhiksi ja jäätyminen särki paikat.

Veturi 2 myytiin Mäntän–Vilppulan rautatielle ja se toimi siellä kevyiden matkustajajunien veturina aina vuoteen 1930 eli matkustajaliikenteen loppuun asti, jolloin se romutettiin.