Avaa päävalikko

Kyyrölän kirkko

purettu ortodoksinen kirkko entisen Kyyrölän kunnan alueella nykyisessä Krasnoselskojessa

Kyyrölän Kristuksen temppeliintuomisen kirkko oli Kyyrölän ortodoksisen seurakunnan pääkirkko Kyyrölän kirkonkylässä, Suomen Neuvostoliitolle luovuttamalla alueella. Se sijaitsi Kyyrölän kunnan alueella vuoteen 1934 asti, jolloin kunta liitettiin Muolaan kuntaan. Arkkitehti N. J. Baranjevin suunnittelema tiilestä rakennettu päätytornillinen keskeiskirkko valmistui vuonna 1898[1] ja se oli yksi Suomen suurimmista ortodoksikirkoista.[2] Kristuksen temppeliintuomisen muistolle pyhitetty kirkko oli järjestyksessä seurakunnan kolmas kirkko.[3] Kyyrölän ensimmäinen vuonna 1725 rakennettu puukirkko paloi 1788 ja toinen vuonna 1803 valmistunut puurkirkko paloi vuonna 1894.[3] Kyyrölän kirkko tuhoutui talvisodassa.[3]

Kyyrölän Kristuksen temppeliintuomisen kirkko
Kyyrölän kirkko ennen sotia.
Kyyrölän kirkko ennen sotia.
Sijainti Kyyrölän kirkonkylä, Kyyrölä
Seurakunta Kyyrölän ortodoksinen seurakunta
Rakentamisvuosi 1898
Suunnittelija N. J. Baranjev
Materiaali Tiili
Tyylisuunta päätytornillinen keskeiskirkko
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Kyyrölän kirkon ikonostaasi ja kirkkosalia.

UlkoasuMuokkaa

 
Sodan raunioittama Kyyrölän kirkko.

Kyyrölän kirkko oli malliltaan päätytornillinen keskeiskirkko.[4] Se oli 35 metriä pitkä, 21 metriä leveä ja korkeutta kellotornin ristin huippuun oli 34 metriä.[1] Kirkkosalin kattoi yksi suuri kupoli, jonka alaosan muodosti kahdeksankulmainen rautakatto.[4] Rautakaton jokaisella sivulla oli pieni suippokaaripäätteinen ikkuna. Rautakaton yläpuolella oli sipulipäätteiseen lanterniiniin päättyvä keskuskupoli.[4] Keskuskupolin räystäässä ja lanterniinin juuressa oli käytetty koristeena kokošnik-aihetta.[4] Pääsisäänkäynti oli kellotornin alaosassa, jonka lisäksi kirkon kolmella muulla sivulla oli sivuovet.[4] Kellotornin pohjakerros oli muodoltaan poikittainen suorakaide, jonka keskellä oli nelikulmainen keskikerros.[4] Keskikerroksen yläpuolella ollut kellotasanne oli muodoltaan kahdeksankulmainen.[4] Tornin kahdeksankulmainen telttakatto oli katettu nelikulmaisilla metallilevyillä pärekaton tavoin.[4] Tornin huipulla oli sipulikupoli ja sen päällä risti.[4] Kirkon tiiliseinät oli rapattu vaaleaksi,[4] kupolit oli maalattu vihreiksi ja ristit oli kullattu.[3]

SisätilatMuokkaa

Kyyrölän kirkkosali oli suunniteltu 1 200 hengelle.[1] Kirkon lattia oli sementtimosaiikkia[1] ja seinät oli rapattu sisältä vaaleiksi[4] ja ne oli koristeltu muun muassa evankelistoja ja kerubeja kuvaavilla öljyvärimaalauksilla ja ornamentiikalla.[4] Kirkon ikonostaasi oli kaksikerroksinen[2] Sen alempaa kerrosta oli jäsennelty kierteisillä ¾ pylväillä ja listoilla.[4] Kirkon tornissa oli yhdeksän kelloa,[2] joista suurin painoi 2 850 kg.[5]

Kirkon tuho ja irtaimiston kohtaloMuokkaa

Kyyrölän kirkko vaurioitui pahoin talvisodassa. Keskuskupoli sortui, etelänpuoleinen seinä ammuttiin puoliksi rikki, sisustus tuhoutui kokonaan ja kellotorni romahti.[3] Nykyisin kirkosta ovat jäljellä vain nurmikosta esiin pistävät peruskivet.[2] Talvisodan sytyttyä joutui Kyyrölä joulukuun ensimmäisenä päivänä 1939 pikaisen evakuoinnin kohteeksi, jossa ensisijalla oli väestön ja välttämättömien perustarvikkeiden evakuointi. Kirkollinen omaisuus oli tässä tilanteessa toissijaista.[6] Joulukuun puolivälissä 1939 ja tammikuussa 1940 seurakunnan rintamalla ollut lukkari yhdessä eräiden muiden kyyröläläisten sotilaiden kanssa onnistui pelastamaan jo osittain romahtaneesta kirkosta ehtoolliskalustot, joitain ikoneja sekä osittain myös seurakunnan kirkonkirjat, jotka rovasti oli joulukuun alun evakuoinnin yhteydessä piilottanut kirkkoon.[7]

Kyyrölän kirkosta saatiin pelastettua vain 22 pääasiassa pientä ikonia, mutta kaksikerroksinen ikonostaasi, alttaritaulu ja 73 erikokoista ikonia sen sijaan jäivät paikoilleen.[8] Pelastetuista ikoneista on sijoitettuna Oulun ja Pielaveden seurakuntiin sekä Iisalmen evakkokeskukseen.[8] Lisäksi historiallisesti arvokas pyhittäjä Antonia esittävä ikoni on sijoitettu Kirkkomuseoon.[8]

Jatkosodan aikana kun menetetyt alueet vallattiin takaisin, pääsivät kyyröläläiset palaamaan kotiseudulleen. Ensitöikseen he raivasivat kirkon raunioiden keskelle väliaikaisen alttarin.[7] Sittemmin väliaikaisena kirkkona käytettiin säilyneen pappilan salia.[9] Kirkon jälleenrakentamista alettiin suunnitella, mutta uusi evakuointi vuonna 1944 teki tyhjiksi nämä suunnitelmat.[9]

Hautausmaa oli vielä vuosina 1976–1977 jäljellä, tosin pahasti metsittyneenä.lähde? Kirkon paikalla oli kivetty tasanne ja venäjänkielinen muistokivi.

LähteetMuokkaa

  • Koponen Paavo: Karjalan kirkkokummut. Espoo: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1431-7.
  • Thomenius Kristina & Laukkanen Minna (toim.): Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1b, 1997. ISBN 951-785-018-2.
  • Kasanko (Kasanski) Aleksanteri: Kirkko ja hengellinen elämä. Kyyrölä. Teoksessa: Luukka Eemil, Sarkanen Jaakko & Repo Kaino (toim.) Muolaa ja Äyräpää vv. 1870-1944. Helsinki: Muolaalaisten Seura ry, 1952. ISBN 952-91-4893-3.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Kemppi Hanna: Seurakuntakirkkojen ja rukoushuoneiden hakemisto, s. 135. Teoksessa: Thomenius Kristina & Laukkanen Minna (toim.) Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1b, 1997. ISBN 951-785-018-2.
  2. a b c d Koponen 1999, s. 111
  3. a b c d e Kasanko 1952, s. 305
  4. a b c d e f g h i j k l m Kemppi Hanna: Karjalan ja Petsamon ortodoksisten seurakuntien arkkitehtuuri, s. 87-88. Teoksessa: Thomenius Kristina & Laukkanen Minna (toim.) Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1b, 1997. ISBN 951-785-018-2.
  5. Thomenius 1997, s. 280
  6. Kasanko 1952, s. 318
  7. a b Kasanko 1952, s. 319
  8. a b c Sturn Päivi: Luovutetun alueen ortodoksinen kirkkotaide, s. 191. Teoksessa: Thomenius Kristina & Laukkanen Minna (toim.) Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide. Lappeenranta: Etelä-Karjalan taidemuseon julkaisuja 18:1b, 1997. ISBN 951-785-018-2.
  9. a b Kasanko 1952, s. 320