Eikä yksikään pelastunut

Eikä yksikään pelastunut (Ten Little Niggers / And Then There Were None, 1939) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisikirjallisuuden klassikkoteos. Suomennos julkaistiin vuonna 1940 nimellä Eikä yksikään pelastunut. Sen nimeksi tuli vuonna 1968 Kymmenen pientä neekeripoikaa, mutta nimi muutettiin takaisin muotoon Eikä yksikään pelastunut vuonna 2003.

Eikä yksikään pelastunut
Ten Little Niggers
Alkuperäisteos
Kirjailija	Agatha Christie
Kieli	englanti
Genre	dekkari
Kustantaja	Collins Crime Club
Ulkoasu	sidottu
Sivumäärä	256
Suomennos
Suomentaja	Helka Varho
Kustantaja	WSOY
Julkaistu	1940
Ulkoasu	sidottu
Sivumäärä	235
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää Kustantaja: WSOY Sivumäärä 291 ISBN 978-951-0-43065-1
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Kirja on tunnetuimpia suljetun huoneen arvoituksia, joissa rikos tapahtuu eristetyssä paikassa ja syyllisen on oltava yksi rajatusta, suhteellisen pienestä ryhmästä. Kirjan juonen pohjana on englantilainen lastenloru.

Romaanin nimi

Kirjan alkuperäinen brittiläinen nimi Ten Little Niggers on aiheuttanut ongelmia, koska sanan nigger halventava ja rasistinen sävy on nykyisin paremmin ymmärretty. Britanniassa alkuperäistä nimeä käytettiin 1980-luvulle asti, kunnes Fontana julkaisi 1985 uuden painoksen nimellä And Then There Were None, jota on käytetty siitä lähtien.

Yhdysvalloissa jo kirjan ensipainoksen nimenä oli And Then There Were None. Siellä se ilmestyi myös nimellä Ten Little Indians (”Kymmenen pientä intiaania”) vuosina 1964–1986. Mutta siitäkin luovuttiin, koska sanan Indian ei enää katsottu olevan sopiva ilmaus Amerikan alkuperäisasukkaista puhuttaessa. Nimenmuutoksista huolimatta amerikkalaisissa painoksissa on silti koko ajan puhuttu ”Intiaanisaaresta” ja ”Kymmenestä intiaanipojasta”. 2004 Christien perikunta muutti kirjan viralliseksi nimeksi And Then There Were None (lastenrunon viimeiset sanat).

Suomennoksen nimenä oli Eikä yksikään pelastunut vuosina 1940–1956 ja uudelleen vuodesta 2003 alkaen. Vuosina 1968–1999 nimenä oli Kymmenen pientä neekeripoikaa.

Juoni

Kymmenen pientä neekeripoikaa

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän, vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän. Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan, vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan. Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään, yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään. Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli, nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli. Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan, vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan. Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa, niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa. On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt, syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt. Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä, kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä. On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin. Kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään, hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Kahdeksan henkilöä: tuomari Wargrave, Vera Claythorne, Philip Lombard, neiti Emily Brent, kenraali Macarthur, tohtori Armstrong, Anthony ”Tony” Marston ja herra Blore kutsutaan lomailemaan Devonin rannikolla sijaitsevalle Neekerisaarelle, jolla sijaitsevassa talossa ovat palvelusväkenä herra ja rouva Rogers. Paikalla eivät kuitenkaan ole herra ja rouva Owen, jotka ovat kutsuneet vieraat tapettaviksi.

Jokaisen vieraan makuuhuoneessa on seinällä vanha lastenloru, jossa kuvataan kuinka kymmenestä värillisestä pojasta ei jäänyt yhtään jäljelle. Ruokasalin pöydällä on niin ikään kymmenen posliinipatsasta symboloimassa kymmentä poikaa.

Herra Owenin määräyksestä palvelijat laittavat illallisen jälkeen gramofoniin soimaan levyn, joka nimen mukaan olisi pitänyt olla Joutsenlaulu. Levyllä ei kuitenkaan ole musiikkia vaan puhe, jossa jokaista paikalla ollutta syytetään murhasta.

Kymmenen syytettyä

• Edward George Armstrong, kirurgi; syytetään naispotilaansa tappamisesta tehdessään leikkausta humalassa.
• Emily Caroline Brent, vanhoillinen neiti; syytetään siitä, että oli ajanut raskaaksi tulleen palvelustyttönsä kadulle ja tyttö oli hukuttautunut.
• William Henry Blore, yksityisetsivä; syytetään väärästä valasta, jonka seurauksena syyttömänä tuomittu mies kuoli vankilassa.
• Vera Elizabeth Claythorne, opettaja; syytetään yksityisoppilaansa hukkumisesta ja heitteillejätöstä.
• Philip Lombard, palkkasoturi; syytetään siitä, että hylkäsi 21 afrikkalaista sotamiestä tiheään viidakkoon, jossa nämä kuolivat. Myönsi syytöksen todeksi ainoana koko joukosta.
• John Gordon Macarthur, vanha sotaveteraani; hänen syytetään lähettäneen vaimonsa rakastajan itsemurhatehtävään.
• Anthony Marston; syytetään kahden lapsen kuolemasta ajettuaan varomattomasti ja ylinopeutta; puolustautui sanoen, että lapset juoksivat auton eteen.
• Thomas Rogers, hovimestari; syytetään entisen emäntänsä kuoleman aiheuttamisesta kätkemällä tämän sydänlääkkeet.
• Ethel Rogers, taloudenhoitaja, kokki; miehensä rikostoveri.
• Lawrence John Wargrave, eläkkeellä oleva tuomari; syytetään siitä, että manipuloi valamiehistön tuomitsemaan viattoman miehen hirtettäväksi.

Kymmenen kuolemaa

Kaikki ovat järkyttyneitä syytöksistä. Ethel Rogers pyörtyy, ja hän saa Armstrongilta unilääkettä. Kaikki kiistävät syytökset heti – lukuun ottamatta Lombardia, joka myöntää syyllisyytensä, muut kertovat kaunistellun, murhattoman version. Käy ilmi, ettei kukaan tunne tai ole tavannut isäntäväkeä – jopa heidän nimensä U. N. Owen on väännös englannin sanasta unknown (tuntematon). Loppuillasta Marston ottaa drinkin ja kuolee (vaan yksi kun ruokaan tukehtui). Kaikki arvelevat syyksi itsemurhaa, vaikka se vaikuttaakin hyvin epätodennäköiseltä. Kaikki haluavat myös välittömästi lähteä saarelta pois ja odottavat innolla veneen saapumista seuraavana päivänä. Kaikki lähtevät nukkumaan ja paikat sulkeva Rogers huomaa, että yksi posliinipatsaista puuttuu.

Aamulla Rogers ei saa vaimoaan hereille ja Armstrong toteaa hänet kuolleeksi (vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan). Armstrong kertoo asiasta muille vasta aamiaisen jälkeen. Epäilyt kohdistuvat Armstrongiin, joka antoi unilääkkeen ja Rogersiin, joka halusi saada hermoherkän vaimonsa pois tieltä. Moottorivene ei ole saapunut, ja moni alkaa epäillä, ettei se edes saavukaan. Rogers kertoo Armstrongille, että ruokasalissa on enää kahdeksan posliinipatsasta.

Armstrong keskustelee tilanteesta Lombardin kanssa. Kaksi kuolemaa lyhyen ajan sisällä ei voi olla sattumaa; yksi kuolema voisi olla itsemurha, mutta kaksi… He myös yhdistävät kuolemat lastenloruun, ja epäilevät Owenin piileskelevän saarella. He värväävät Bloren mukaan, ja yhdessä he tutkivat saaren, eivätkä löydä ketään. Talostakaan ei löydy ketään ylimääräistä, sillä se on hyvin moderni eikä siellä ole piilopaikkoja. Saarella ei ole ketään muuta ihmistä. Tutkimusten aikana paljastui, että Lombardilla on ase mukanaan.

Lounasaikaan sää alkaa muuttua myrskyisäksi. Armstrong lähtee hakemaan Macarthuria lounaalle, sillä hän on ainoa, joka puuttuu. Armstrong palaa kuitenkin pian ja kertoo Macarthurin olevan kuollut: häntä on lyöty jollain esineellä päähän (yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään). Vera Claythorne huomaa, että posliinipatsaita on enää vain seitsemän. Nyt seurue tajuaa vihdoinkin, että salaperäinen herra Owen – murhaaja – on joku paikalla olevista. Samaan hengenvetoon todetaan myös, että kuka tahansa paikalla olevista olisi voinut tehdä murhat. Myrsky yltyy, ja seurue siirtyy yöpuulle. Aamulla Lombard herää myöhään ja miettii, miksei häntä ole herätetty aamiaiselle. Hän herättää muut. Vera Claythorne huomaa ensimmäisenä, että pöydällä on vain kuusi posliinipatsasta.

Rogers löydetään pian – hänet on tapettu kirveellä (Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli). Aamiainen sujuu ylikohteliaassa tunnelmassa. Aamiaisen jälkeen neiti Brent levähtää olohuoneessa, kun muut siivoavat aamiaisen jälkiä. Sen jälkeen kaikki odottavat neiti Brentiä olohuoneessa ja tätä epäillään murhaajaksi – kunnes hänet löydetään kuolleena, pistosjälki kaulassa ja ampiainen pörrää ikkunalla (vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan).

Jäljelle jääneet päättävät lukita vaaralliset lääkkeet ja Lombardin aseen varmaan säilöön ja sitten tutkia jokaisen henkilön ja tämän tavarat, jotta mahdolliset piilotetut murhavälineet löydettäisiin. Ikäväksi yllätykseksi Lombardin ase on kadonnut eikä sitä löydy mistään.

Viisi elossa olevaa eivät enää luota toisiinsa lainkaan: he seuraavat silmä tarkkana teen keittämistä keittiössä, juotavaksi avataan ainoastaan korkkaamaton pullo. Illalla Vera Claythorne menee huoneeseensa, ja tuntee kaulassaan märän ja kylmän kosketuksen. Hän kirkuu sydämensä pohjasta, ja kaikki ryntäävät ylös. Joku oli ripustanut Veran huoneen katossa olevaan koukkuun merilevää, jota hän oli pelästynyt. Äkkiä huomataan, ettei tuomari Wargrave ole läsnä. He löytävät hänet ammuttuna nojatuolista, kynttilät kummallakin puolellaan, peruukkina neiti Brentin kadonneet harmaat villalangat ja viittana kadonnut punainen suihkuverho (niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa).

Epäluulot vain kasvavat; nyt kaikki avaavat itse säilykepurkin, jonka haluavat syödä. Nukkumaan mennessä Lombard löytää aseensa yöpöytänsä laatikosta… Yöllä Blore kuulee jonkun liikkuvan talossa. Hetken epäröityään hän poistuu huoneestaan ja koputtaa muiden oville. Armstrong ei ole enää huoneessaan. Blore ja Lombard lähtevät yön selkään etsimään häntä, mutta ilman tulosta, sillä Armstrong on kadonnut.

Aamiaisaikaan myrsky on jo laantumassa, ja epäilyt keskittyvät nyt Armstrongiin. Myös yksi posliinipatsas puuttuu jälleen, mutta sen arvellaan olevan hämäystä, sillä kuten lastenlorussa todetaan: syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt. Koska punaista ankkaa ei ole olemassa, sen täytyy olla väärä johtolanka, mistä seuraa, että Armstrong on elossa ja hän on murhaaja. Uudessa käännöksessä runossa puhutaan kalajutusta ja syötistä.

Kolme eloonjäänyttä viettävät aamupäivän rannalla ja morsettavat SOS-sanomaa peilillä. Lopulta nälkäinen Blore lähtee hakemaan ruokaa ja vähän myöhemmin he tuntevat maan tärähtävän. He löytävät Bloren terassilta suuren karhunmuotoisen marmorikellon murskaamana (kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä). Lombard ja Claythorne ovat nyt varmoja, että Armstrong väijyy jossain. He palaavat rannalle, koska eivät halua tutkia taloa ja siten joutua Armstrongin uhreiksi.

Rannalla he huomaavat vaatemytyn vedessä – se on Armstrong. Vain kaksi on nyt jäljellä ja jommankumman täytyy olla murhaaja... Vera Claythornen pyynnöstä he vetävät Armstrongin vuorovesirajan yläpuolelle, mutta Vera halusi tehdä niin vain, jotta voisi saada käsiinsä Lombardin aseen, missä hän onnistuukin. Lombard yrittää puhua Veran ympäri, mutta Vera ampuu hänet (kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin).

Vera palaa takaisin taloon. Pöydällä on vielä kolme posliinipatsasta, hän heittää kaksi ikkunasta ulos ja ottaa viimeisen mukaansa. Hän nousee yläkertaan huoneeseensa, jossa hän löytää hirttosilmukan roikkumassa katosta ja tuolin valmiina sen alla. Hän kävelee tuolin luokse, nousee sille ja hirttäytyy (hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään).

Poliisitutkinta

Poliisi on ymmällään: heillä on kymmenen ruumista, ei murhaajaa eikä yhtään johtolankaa. Käytännön järjestelyt tehnyt mies oli kuollut päivää ennen kuin vieraat saapuivat saarelle. Kalastajakylän asukkaat eivät tienneet mitään ja lisäksi oli täysin mahdotonta, että joku olisi voinut poistua saarelta veneellä tai uimalla.

Poliisi tutki myös syytökset. Tuomari Wargrave ja Vera Claythorne tiedettiin syyttömiksi. Neiti Brentin toiminta oli epäinhimillistä, muttei rikollista. Armstrongin tapaus kuitattiin aloittelevan lääkärin kokemattomuudella. Marston selvisi sakoilla hyvien todistajalausuntojen avulla. Macarthurista löytyi vain epämääräisiä huhuja. Rogerseja, Lombardia ja Blorea poliisi piti hyvin todennäköisesti syyllisinä, mutta mitään ei pystytty todistamaan.

Motiivin poliisi tietää: joku halusi tuomita, rangaista ja teloittaa ihmisiä, joiden rikokset olivat lain ulottumattomissa. Päiväkirjamerkintöjen ja muistiinpanojen avulla poliisi sai selville kuuden ensimmäisen murhan tapahtumajärjestyksen. Jonkun neljästä pitäisi siis olla murhaaja, mutta:

• Armstrongin ruumis oli vuorovesirajan yläpuolella, eli joku oli elossa ja veti hänet ylös.
• Blore ei voinut mitenkään järjestää itse marmorikellon putoamista päähänsä – jonkun oli työnnettävä sitä.
• Lombard ei voinut ampua itseään rannalla, koska ase löytyi Wargraven huoneesta.
• Claythorne ei ole voinut olla viimeisenä elossa, koska hänen käyttämänsä tuoli oli siististi seinän vierustalla – joku oli pannut sen sinne jälkeenpäin.

Tunnustus

Emma Jane ‑troolarin kapteenin Scotland Yardille lähettämästä pullopostiasiakirjasta:

Tuomari Wargrave kertoo, että hän jo pikkupoikana halusi tappaa eläviä olentoja. Samalla hänellä kuitenkin oli erittäin vahva oikeudenmukaisuuden taju: viattomat eivät saa kärsiä. Wargrave ryhtyi asianajajaksi ja päätyi lopulta tuomariksi, sillä tällä alalla hän saattoi toteuttaa taipumuksiaan ”laillisesti”. Kun hän huomasi syytetyn olevan ilmiselvästi syytön, hän huolehti siitä, että oikeudenkäynti jäi lyhyeksi ja syytön vapautettiin.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan hän halusi murhata itse, mutta ei viattomia. Sitten eräs tuttava mainitsi tapauksen, josta hän oli täysin varma, että palvelijapariskunta oli murhannut emäntänsä niin, ettei antanut tälle tämän tarvitsemaa lääkettä. Mitään ei voitu todistaa, mutta se oli murha. Wargravelle tämä kertomus oli kaiken alku, ja muistaessaan vanhan lastenlorun hän päätti rajata uhrit kymmeneen. Hän löysi hyvin pian yhdeksän muuta murhatapausta, joita oikeus ei koskaan tavoittaisi. Kymmenes uhri oli alun perin Morris, mutta kun Wargrave sai tietää olevansa kuolemansairas, hän hoiti Morrisin pois tieltä ja otti itse kymmenennen uhrin paikan, sillä hän halusi todella ”elää” (=murhata) ennen kuolemaansa.

Murhat tapahtuivat tietyssä järjestyksessä: ne, joiden syyllisyys oli vähäisintä, murhattaisiin ensimmäiseksi. Ensimmäisten murhien jälkeen hän värväsi Armstrongin apulaisekseen, jotta murhaaja saataisiin paljastettua. Suunnitelmana oli, että seuraava uhri olisi Wargrave, joka ”kuoltuaan” voisi rauhassa vakoilla oikeaa murhaajaa. Tuomarin lavastettu kuolema meni täydestä, ja myöhemmin samana yönä hän työnsi Armstrongin mereen, jonne tämä hukkui. Muut kuulivat yöllä Wargraven liikkuvan talossa – ei Armstrongin. Seuraavana päivänä hän pudotti marmorikellon Bloren päälle ja seurasi, kuinka Vera Claythorne ampui Lombardin ja pian sen jälkeen itsesuggestion vallassa hirttäytyi. Wargrave kirjoitti pullopostin, koska halusi maailman tietävän ”taideteoksensa” täydellisyydestä, sillä jokainen taiteilija haluaa tunnustusta.

Poliisilla on hänen mukaansa kolme johtolankaa:

• He tietävät, että Wargrave on syytön, sillä myöhemmin kävi ilmi, että syytetty oli vailla epäilyn häivää syyllinen.
• Lastenlorun säe syö yhden ankka punainen kertoo, että tässä vaiheessa tapahtui jonkinlainen hämäys.
• Kainin merkki: Wargraven kuolintapa merkitsi hänet symbolisesti murhaajaksi.

Kun Wargrave on heittänyt pullopostin mereen, hän meni takaisin huoneeseensa, ja ampui itsensä: hänen silmälaseissaan oli joustava nauha, jonka hän kiersi ovenkahvan ympäri ja sitten höllästi aseeseen ja silmälasit hän asetti alleen. Asetta hän piti kiinni nenäliinalla, jotta Veran sormenjäljet säilyisivät ja laukauksen jälkeen hänen kätensä putoaisi sivulle, joustava nauha sinkoaisi aseen ovelle ja nauha palautuisi silmälaseihin, jotka ovat Wargraven ruumiin alla. Lattialle pudonnutta nenäliinaa kukaan ei huomaisi.

Vastaanotto

Romaania Eikä yksikään pelastunut pidetään yleisesti yhtenä Christien parhaimmista teoksista. Se valittiin vuonna 2015 kansainvälisessä äänestyksessä Christien salapoliisiromaaneista parhaaksi.

Maurice Percy Ashley totesi The Times Literary Supplementissa 11. marraskuuta 1939: ”Jos hänen viimeisimmässä tarinassaan ei juurikaan ole salapoliisityötä, niin siitä ei todellakaan puutu murhia.” Hän jatkoi: ”Säännöllisin väliajoin tapahtuvat murhat ovat hieman monotonisia ja se sopisi paremmin jatkoromaaniin kuin täysimittaiseen romaaniin. Mutta murhaajan arvaaminen on nerokkaasti laadittu ongelma. Ja vain äärimmäisen neuvokas lukija osaa arvata murhaajan oikein.” Monet muut arvostelut olivat yhtä ylistäviä.

Isaac Anderson aloitti arvostelunsa The New York Times Book Review -lehdessä (25. helmikuuta 1940) kuvailemalla romaanin alkuasetelman syytöksiin asti. Sitten hän totesi: ”Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vaikea uskoa, mutta sitä vain jatkaa lukemista. Ja kun vielä yhä uskomattomammat tapahtumat vain seuraavat toinen toistaan, lukija vain jatkaa lukemista. Koko juttu on täysin mahdoton ja äärimmäisen kiehtova. Se on kiehtovin ja hämäävin arvoitus, jonka Agatha Christie on koskaan kirjoittanut, ja jos joku muu kirjailija on pystynyt parempaan, niin allekirjoittanut ei sellaista muista. Viittaan luonnollisestikin vain arvoituksiin, joilla on looginen selitys – niin kuin tälläkin on. Myönnettäköön, että se on varsin epäuskottava tarina, mutta se olisi saattanut tapahtua.”

Monet vertasivat romaania Christien läpimurtoteokseen Roger Ackroydin murha. Esimerkiksi Toronto Starin anonyymi arvostelija kirjoitti 16. huhtikuuta 1940: ”Muut ovat kirjoittaneet parempia arvoituksia kuin Agatha Christie, mutta mitä tulee nerokkaisiin juoniin ja yllättäviin loppupaljastuksiin, niin niissä hän on vailla vertaistaan. Romaanissa Eikä yksikään pelastunut… hän on nerokkaampi kuin tavallisesti ja loppupaljastus on myös tavallista yllättävämpi … ja se on huomattavasti parempi kuin hänen muutamat edelliset teoksensa ja on lähellä Roger Ackroydin murhan tasoa.”

Muutkin kriitikot ylistivät yllättäviä käänteitä ja loppupaljastusta. Maurice Richardson kirjoitti haltioituneen arvostelun The Observerissä 5. marraskuuta 1939: ”Ei ole mikään ihme, että Agatha Christien uusin on saanut kustantajat hurmokseen. Emme kuitenkaan lähde vertailemaan sitä Roger Ackroydin murhaan, vaan tyydymme vain toteamaan, että Kymmenen pientä neekeripoikaa on ehdottomasti yksi parhaimmista ja häkellyttävimmistä romaaneista, mitä Christie on tähän mennessä kirjoittanut. Meidän on myös pakko pidättäytyä arvostelemasta sitä liian yksityiskohtaisesti, sillä vähäisinkin vihje saattaisi paljastaa jonkin yllätyksen ja siten pilata jonkun lukijan lukunautinnon. Olen vakuuttunut siitä, että lukijat haluavat mieluummin yllättyä romaanista kuin lukea seikkaperäistä kritiikkiä.” Kun Richardson oli kertonut juonen perusasetelman, hän päätti arvostelunsa sanomalla: ”Kerronta ja henkilöhahmot ovat pahaenteistä Christietä parhaimmillaan. Juoni saattaa vaikuttaa hyvin keinotekoiselta, mutta se on tiivis, äärimmäisen ovela, hyvin rakennettu ja vailla vääriä johtolankoja, jotka joskus turmelevat hänen teoksensa.”

Robert Barnard, myöhäisempi kriitikko, on samaa mieltä arvostelujen kanssa ja kuvaa kirjaa ”jännittäväksi ja piinavaksi salapoliisiromaaniksi, joka muuttuu trilleriksi. Tiukasti rajattu ympäristö ja toisiaan seuraavat kuolemat on viety loogisen päätökseensä, ja älyttömyyden ja epäuskottavuuden salakarit on vältetty äärimmäisen taitavasti. Todennäköisesti Christien tunnetuin romaani ja oikeutetusti myös yksi kaikkein suosituimmista.”

1990-luvulla eräät arvostelijat ovat suhtautuneet kriittisemmin teokseen. Heidän mielestään Christien romaanin alkuperäinen nimi ja sen sijoittuminen Neekerisaarelle ovat oleellinen osa teosta. Alison Lightin mielestä niiden ”avulla saattoi luoda kihelmöivän ’toiseuden’ tunteen, paikan jossa englantilaisuuden ’pimeä puoli’ olisi sopivaa.” Toisin kuin Pimeyden sydämen kaltaisissa romaaneissa, ”Christien ympäristö on sekä kesytetty että yksityistetty; se ottaa itsestäänselvyytenä atavististen pelkojen rakennelman, joka on nivottu henkilöiden psyykeen aina varhaisesta lapsuudesta lähtien. Jos tarina vihjaa, kuinka helppoa näitä pelkoja on manipuloida, se myös muistuttaa, kuinka läheisesti ne ovat kietoutuneet ilon ja mielihyvän lähteisiin.”

Sovitukset

Eikä yksikään pelastunut ‑romaanista on tehty enemmän sovituksia kuin mistään muusta Christien teoksesta. Useimmat sovitukset ovat kuitenkin käyttäneet vuoden 1943 näytelmän romaanista poikkeavaa loppua. Tapahtumapaikkana on myös harvoin ollut saari.

Näytelmä (1943 ja 2005)

Agatha Christie sovitti romaanin näytelmäksi vuonna 1943. Hän tajusi kuitenkin, että romaanin synkkä loppu ei toimisi näyttämöllä, sillä kukaan ei olisi jäljellä kertomassa tarinaa. Hän muutti lopun niin, että Lombard ja Vera ovat syyttömiä, jäävät henkiin ja rakastuvat toisiinsa. Kenraali Macarthurista tuli kenraali McKenzie luultavasti, koska kenraali Douglas MacArthur oli näkyvästi mukana tuolloin meneillään olevassa toisessa maailmansodassa.

14. lokakuuta 2005 romaanista esitettiin uusi näytelmäsovitus Gielgud Theatressa, Lontoossa. Sen sovitti Kevin Elyot ja ohjasi Steven Pimlott. Elyot seurasi uskollisesti romaania, ja palautti alkuperäisen loppuratkaisun.

Elokuvasovitukset

Kuvankaappaus vuoden 1945 elokuvaversiosta. Näyttelijät vasemmalta oikealle: Louis Hayward, C. Aubrey Smith, Barry Fitzgerald, Richard Haydn, Mischa Auer, ja Walter Huston.

Romaanista on tehty useita elokuvaversioita. René Clair ohjasi ensimmäisen version Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1945), ja se menestyi hyvin. Elokuva on vapautunut tekijänoikeussuojasta ja on katsottavissa vapaasti verkossa.

Toisen elokuvasovituksen Ten Little Indians (1965) ohjasi George Pollock. Hän oli myös aikaisemmin ohjannut neljä neiti Marple ‑elokuvaa, joiden pääosassa oli Margaret Rutherford. Tapahtumat on siirretty saarelta syrjäiseen vuoristotaloon Itävallassa. Kymmenen pientä neekeripoikaa (And Then There Were None, 1974) oli ensimmäinen värielokuva aiheesta. Sen ohjasi Peter Collinson ja käsikirjoitus oli Peter Welbeckin. Tapahtumat sijoittuivat nyt iranilaiseen autiomaahan. Neuvostoliittolaisen version Desjat negritjat (Десять негритят) kirjoitti ja ohjasi Stanislav Govoruhin vuonna 1987. Se on myös ainoa elokuva, joka on käyttänyt romaanin alkuperäistä loppua. Alan Birkinshaw ohjasi vuonna 1989 uuden, afrikkalaiselle safarille sijoittuvan version Ten Little Indians (1989).

Alkuperäisteosta mainitsematta romaanista on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Intialaisen Bollywood-elokuvan Gumnaam (1965) tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen paikkaan meren rannalla. Bollywoodin tapaan elokuvaan on lisätty musiikkinumeroita ja vitsikäs hovimestari. Elokuvan ohjasi Raja Nawathe ja käsikirjoituksen teki Dhruva Chatterjee. Mario Bava ohjasi romaanista giallo-lajityyppiä edustavan elokuvan 5 Bambole per la Luna D’Agosto (1970).

Televisiosovitukset

Romaanista on tehty useita televisiosovituksia. Britanniassa BBC tuotti ensimmäisen televisiosovituksen 1949 sekä toisen vuonna 2015 kolmiosaisena minisarjana. ITV on tehnyt oman televisiosovituksensa vuonna 1959.

Yhdysvaltalainen Ten Little Indians, jonka ohjasivat Paul Bogart, Philip F. Falcone, Leo Farrenkopf ja Dan Zampino (käsikirjoitus: Philip H. Reisman Jr.), oli typistetty sovitus näytelmäversiosta. Hans Quest ohjasi länsisaksalaisen version Zehn kleine Negerlein vuonna 1969 ZDF-televisioyhtiölle. Vuonna 1970 Pierre Sabbagh ohjasi ranskalaisen televisioversion Dix petits nègres. Myös TV-sarja Harper´s Island perustuu kirjaan.

Muut sovitukset

Sono Art-World Wide Pictures -yhtiön tuottama elokuva Sherlock Holmes ja tulipunainen kirjain (1933) valmistui ennen romaanin ilmestymistä, mutta juoni on hämmästyttävän samankaltainen. Vaikka se on Sherlock Holmes ‑elokuva, sillä ei ole mitään tekemistä Arthur Conan Doylen alkuperäisen Punaisten kirjainten arvoitus ‑romaanin kanssa. Elokuvassa lastenloruna on "Ten Little Black Boys" (Kymmenen pientä mustaa poikaa). Elokuvan käsikirjoittaja Robert Florey ”epäilee, että [Christie] oli nähnyt elokuvan, mutta hän otti kunnianosoituksena, jos se oli antanut Christielle virikkeen romaanin kirjoittamiseen”.

Lisäksi romaanista on tehty useita parodioita. Yksi niistä on Broadway-musikaali Something's Afoot (1976), jossa Tessie O'Shea näyttelee hyvin neitimarplemaista harrastelijasalapoliisia. Musikaalissa kuusi vierasta on kutsuttu syrjäiseen englantilaiseen kartanoon. Vieraat, kuten myös kolme palvelijaa ja omien sanojensa mukaan sattumalta paikalle tullut nuori mies, murhataan yksi toisensa jälkeen – jotkut jopa yleisön silmien edessä. Murhaaja paljastuu lopussa suurena yllätyksenä. Viimeisenä numerona murhatut esittävät laulun ”I Owe It All to Agatha Christie” (’Olen kaiken velkaa Agatha Christielle’).

Televisiosarjan Remington Steele jakso ”Steele Trap” noudattaa hyvin tarkkaan romaanin juonta. Murhat tapahtuvat syrjäisellä saarella, ja siinä viitataan useita kertoja Rene Clairin elokuvaan.

Televisiosarja Harper’s Island on laajennettu muunnelma romaanin Eikä yksikään pelastunut perusideasta.

Christien romaaniin perustuu myös japanilaisen anime-sarjan Urusei Yatsura 75. jakso ”And Then There Were Non”. Jaksossa 11 henkilöstä kuolee 10, ja päähenkilön tehtäväksi jää murhaajan selvittäminen. Hän saa selville, että koko tapahtuman tarkoituksena oli vain pelästyttää hänet, ja sen olivat järjestäneet näennäisesti murhatut ystävät.

Videopeli (2005)

The Adventure Company julkaisi vuonna 2005 videopelin And Then There Were None. Se oli yhtiön ensimmäinen Agatha Christien romaaniin perustuva Microsoft Windows ‑peli. Helmikuussa 2008 pelistä ilmestyi Wii-versio.

Sarjakuva

Romaanin sarjakuvaversio ilmestyi Britanniassa 30. huhtikuuta 2009. Sen oli kirjoittanut François Rivière ja kuvittanut Frank Leclercq.

Julkaisuhistoria

Britannia ja Yhdysvallat

• marraskuu 1939: Ten Little Niggers, ensipainos
• 1940: And Then There Were None, ensipainos Yhdysvalloissa
• 1963: And Then There Were None, brittiläinen ensipainos tällä nimellä
• 1964: Ten Little Indians, 1. painos tällä nimellä Yhdysvalloissa

Britanniassa romaani ilmestyi 23-osaisena jatkoromaanina Daily Express ‑lehdessä 6. kesäkuuta – 1. heinäkuuta 1939. Jatkoromaanin kuvitti Prescott; sen ensimmäisessä osassa on kuva Devonissa sijaitsevasta Burghin saaresta, joka oli Christien esikuvana romaanin saarelle. Jatkoromaanissa ei ollut jakoa lukuihin..

Yhdysvalloissa romaani ilmestyi 7-osaisena jatkoromaanina Saturday Evening Post ‑lehdessä 20. toukokuuta – 1. heinäkuuta 1939 nimellä And Then There Were None (Eikä yksikään pelastunut). Sen kuvitti Henry Raleigh.

Suomennokset

Romaani on suomennettu kahdesti: Helka Varho (1940) ja Jaakko Kankaanpää (2019). Varhon suomennoksen viides painos on tarkistettu. Jollei toisin mainita, kustantajana on WSOY.

• 1940: Eikä yksikään pelastunut. 1. painos. Suom. Helka Varho. Sarja: Kymmenen markan romaaneja 192
• 1941: Eikä yksikään pelastunut. 2. painos Sarja: Kymmenen markan romaaneja 192
• 1952: Eikä yksikään pelastunut. 3. painos Sarja: Riksin sarja 28
• 1956: Eikä yksikään pelastunut. 4. painos Sarja: Riksin sarja 28
• 1968: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 5., tarkistettu painos
• 1970: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 6. painos
• 1971: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Suuri Suomalainen Kirjakerho (sis. myös Roald Dahl: Joku kaltaisesi, suom. Pentti Saarikoski).
• 1973: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 7. painos Sarja: Kirjallisuutta peruskouluille
• 1973: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 8. painos Sarja: Taskukirjasto 118
• 1974: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 9. painos Sarja: Kirjallisuutta peruskouluille
• 1976: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 10. painos Sarja: Kirjallisuutta peruskouluille
• 1978: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 11. painos Sarja: Kirjallisuutta peruskouluille
• 1978: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 12. painos (Agatha Christie ‑kirjasto 21-22. Toisena romaanina Kissa kyyhkyslakassa)
• 1980: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 14. painos Sarja: Kirjallisuutta peruskouluille
• 1982: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 15. painos Sarja: Kirjallisuutta peruskouluille
• 1981: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Uusi laitos, kustantajana Femi Suuri naistenkerho
• 1984: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 16. painos Sarja: Kirjallisuutta kouluille
• 1990: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 17. painos Sarja: SaPo-sarja 343
• 1990: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 18. painos Sarja: SaPo-sarja 343
• 1993: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 19. painos Sarja: SaPo-sarja 343
• 1995: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 20. painos
• 1996: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 21. painos Sarja: SaPo-sarja 343
• 1999: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 22. painos
• 2003: Eikä yksikään pelastunut. 23. painos
• 2004: Eikä yksikään pelastunut. 24. painos
• 2004: Eikä yksikään pelastunut. 25. painos
• 2007: Eikä yksikään pelastunut. 26. painos
• 2019: Eikä yksikään pelastunut (uusi suomennos). Suom. Jaakko Kankaanpää. 1. painos

Aiheesta muualla

• Kymmenen pientä neekeripoikaa ‑laulu suomeksi J. Alfred Tannerin esittämänä Doria