Wikipedia

Roger Ackroydin murha

Roger Ackroydin murha on Agatha Christien kirjoittama salapoliisiromaani, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Britanniassa kesäkuussa 1926. Se on suomennettu kolme kertaa: Odottamaton ratkaisu (1927), Kello 9,10 (1929), sama suomennos nimellä Roger Ackroydin murha (1959) ja Roger Ackroydin murha (2018[1]).

Roger Ackroydin murha
The Murder of Roger Ackroyd
Alkuperäisteos
Kirjailija Agatha Christie
Kansitaiteilija Ellen Edwards
Kieli englanti
Genre salapoliisiromaani
Kustantaja William Collins & Sons
Julkaistu kesäkuu 1926
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 312
Suomennos
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1959 (ensimmäiset suomennokset 1927 ja 1929)
Sarja: Hercule Poirot
Edeltävä Poirotin varhaiset jutut
Seuraava Neljä suurta
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Roger Ackroydin murha oli Agatha Christien ensimmäinen romaani hänen uudelle kustantajalle Collinsille. Christie oli kirjoittanut edelliselle kustantajalleen Stylesin tapauksen (1920) jälkeen lähinnä kevyitä jännitysromaaneja, jotta hän olisi täyttänyt sopimuksen vaatimukset. Roger Ackroydin murhasta tuli myyntimenestys. Romaanin äärimmäisen epätavallinen loppu varmisti sen[2].[3]

Romaanin päähenkilönä on Hercule Poirot. Christie paljasti omaelämäkerrassaan (1977), että romaanissa esiintynyt Caroline Sheppard oli neiti Marplen edeltäjä.[4]

Juoni muokkaa

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteellisen King’s Abbottin kylään Englannissa. Kirjan kertojana on tohtori James Sheppard, josta myöhemmin tulee Poirot’n apulainen. Tarina alkaa rouva Ferrarsin kuolemalla. Hän oli varakas leski, joka huhupuheiden mukaan olisi murhannut aviomiehensä. Aluksi epäillään itsemurhaa, mutta myös Roger Ackroyd – leskimies, joka aikoi naida rouva Ferrarsin – löydetään murhattuna. Epäiltyinä ovat rouva Cecil Ackroyd, Rogerin neuroottinen ja luulosairas käly, joka on pahasti velkaantunut suurellisen elämäntapansa takia; hänen tyttärensä Flora; majuri Blunt; Geoffrey Raymond; Ralph Paton, Ackroydin poikapuoli, joka on myös hyvin velkaantunut; Parker, utelias hovimestari sekä Ursula Bourne, palvelijatar, jolla on epämääräinen tausta ja joka erosi palveluksesta murhapäivänä. Pääepäilty on Ralph, joka on kihloissa Floran kanssa ja perii isäpuolensa omaisuuden. Useat tärkeät todisteet näyttävät viittaavan häneen. Flora pyytää Poirot’ta tutkimaan tapausta.

Loppuratkaisu muokkaa

Kirjan loppuratkaisu oli julkaisuajankohtana ennenkuulumaton: Poirot on todennut kaikki alkuperäiset epäillyt viattomiksi ja esittää täysin järkeenkäyvän selityksen murhalle. Murhaaja on tohtori Sheppard, joka oli Poirot’n avustaja ja tarinan kertoja. Viimeinen luku on sekä Sheppardin tunnustus että itsemurhaviesti. Siinä hän kertoo tapahtumien oikea kulun.

Romaanin henkilöhahmot muokkaa

  • Hercule Poirot – eläkkeellä oleva etsivä
  • Roger Ackroyd – herrasmies, masentunut rakkautensa kohteen rouva Ferrarsin kuolemasta
  • rouva Cecil Ackroyd – Roger Ackroydin käly
  • Flora Ackroyd – Roger Ackroydin veljentytär ja rouva Cecil Ackroydin tytär
  • Ralph Paton – Roger Ackroydin poikapuoli, kutsutaan usein hänen ”adoptoiduksi” pojaksi
  • Ursula Bourne – Roger Ackroydin palvelijatar, äskettäin eronnut palveluksesta
  • majuri Hector Blunt – suurriistan metsästäjä, Roger Ackroydin ystävä ja asuu talossa
  • Geoffrey Raymond – Roger Ackroydin sihteeri
  • John Parker – Roger Ackroydin hovimestari
  • Elizabeth Russell – Roger Ackroydin taloudenhoitaja
  • Charles Kent – Elizabeth Russellin poika ja huumeista riippuvainen
  • tohtori James Sheppard – lääkäri (ja tarinan kertoja)
  • Caroline Sheppard – tohtori Sheppardin naimaton sisar
  • rouva Ferrars – joka kuolee kirjan alussa

Vastaanotto muokkaa

  • Times Literary Supplementin arvostelu 10.6.1926 alkoi toteamuksella: ”Tämä on hyvin kirjoitettu salapoliisiromaani, joskin siinä on ehkä liian monta omalaatuista, rikokseen liittymätöntä tapahtumaa, jotka on selvitettävä ennen kuin murhaaja voidaan paljastaa.” Sitten arvostelija kertoi lyhyesti juonesta ja päätti arvostelun: ”Kaikki on hyvin arvoituksellista, mutta suuri Hercule Poirot, eläkkeellä oleva belgialainen etsivä, ratkaisee arvoituksen. Lienee melkein täysin varmaa, että harva lukija siihen pystyy.”[5]

Epäilemättä on olemassa lukuisia salapoliisiromaaneja, jotka ovat jännittävämpiä ja kauhistuttavampia kuin Roger Ackroydin murha, mutta tämä arvostelija on viime aikoina lukenut harvoin romaania, joka olisi näin paljon kutkuttanut älynystyröitä. Tarina kulkee Edgar Allan Poen ja Sherlock Holmesin jalanjäljissä mutta ei ole heidän parhaimpien tarinoidensa veroinen. Kirjailija ei käytä lahjojaan jännityksen ja šokkien luomiseen vaan keskittyy sen sijaan yhden ainoan (tavanomaisen) murhan ratkaisemiseen. ... [6]

Christie ei ole vain erittäin hyvä juonenpunoja kertoja, hän tietää myös täsmälleen, kuinka paljon lukijalle tulee antaa vihjeitä murhaajan henkilöllisyydestä. Tässä tapauksessa murhaajan henkilöllisyys on vielä hämmentävämpää, mikä johtuu siitä, minkälaisen aseman Christie on hänelle tarinassa valinnut. Silti Christien puolueeton kuvaus tekee tästä keinosta täysin reilun lukijaa kohtaan. Valistunut lukija todennäköisesti arvaa, kuka hän on, mutta lienee melko varmaa, että tällaisellakin lukijalla on epäilyksen hetkensä tarinan kehittyessä.[6]

Kukaan ei ole niin taitava väärien johtolankojen ja vihjeiden manipuloinnissa kuin Agatha Christie – ja Roger Ackroydin murha on henkeäsalpaavaa luettavaa ensimmäisiltä sivuilta odottamattomaan loppuun asti. On valitettavaa, että kahdessa tärkeässä kohdassa – loppuratkaisu ja puhelimen käyttö – Christien edelle ehti eräs toinen vastikään ilmestynyt romaani. Tosiasia on kuitenkin, että salapoliisiromaaneja on jo kirjoitettu niin lukuisia, että täysin alkuperäisiä ideoita on hyvin hankala löytää. Mutta Agatha Christien tarina on ylivertainen, sillä se on johdonmukainen ja järkeenkäypä ja henkilöhahmot elävät omaa elämäänsä. Juoruilua rakastava Caroline olisi valttikortti missä tahansa romaanissa.[7]

Kun Agatha Christien romaanin viimeisillä sivuilla käy ilmi, kuka murhasi Roger Ackroydin, lukija tuntee – syystä tai ilman sitä – tulleensa huiputetuksi. Siihen asti lukijan epäilyt ovat kohdistuneet luvusta toiseen kahdeksaan tai yhdeksään epäilyttävään henkilöön ... Jokaisella tarinan henkilöllä näyttää olevan oma luurankonsa kaapissa ja niiden paljastaminen on erittäin tärkeää, jotta palapelin palaset asettuisivat paikoilleen – ja lopussa käy ilmi, että tohtorilla itsellään on ollut kaikkein eniten salattavaa. Romaania voi suositella lajityyppinsä nerokkaimpana ja omaperäisimpänä suorituksena.[8]

  • Robert Barnard kirjoitti kirjassaa A Talent to Deceive: An appreciation of Agatha Christie: ”Lukuun ottamatta – ja tämä on erittäin iso ”lukuun ottamatta” – sensaatiomaista loppupaljastusta, tämä on jokseenkin tavanomainen Christie. ... Klassikko, mutta Christie on kirjoittanut parempiakin.”[9]

Brittiläinen rikoskirjailijoiden yhdistys The Crime Writers Association valitsi vuonna 2013 Christien kirjan Roger Ackroydin murha kaikkien aikojen parhaaksi rikoskirjaksi. Samalla itse Christie valittiin kaikkien aikojen parhaaksi rikoskirjailijaksi.[10]

Sovitukset muokkaa

Alibi (näytelmä) muokkaa

Roger Ackroydin murha on ensimmäinen Christien teos, josta tehtiin sovitus näyttämölle. Michael Morton kirjoitti sen pohjalta näytelmän Alibi, jonka ensi-ilta oli 15.5.1928 Prince of Wales Theatre -teatterissa Lontoossa. Sitä esitettiin 250 kertaa. Charles Laughton esitti siinä Poirot’ta kuten myös myöhemmin Broadwayllä. Siellä sen nimenä oli The Fatal Alibi ja ensi-ilta oli 8.2.1932 Booth Theatressa. Yhdysvaltalainen versio ei menestynyt ja se lopetettiin vain 24 esityskerran jälkeen.

Alibi-näytelmästä Christie sai virikkeen kirjoittaa ensimmäisen oman näytelmänsä Black Coffee (1930). Christie oli seurannut Alibin harjoituksia koiransa Peterin kanssa ja nautti sen ”uutuudenviehätyksestä”.[11]. Häntä kuitenkin häiritsivät lukuisat romaaniin tehdyt muutokset niin paljon, että hän halusi kirjoittaa oman näytelmän.[11]

Alibi (elokuva) muokkaa

Alibi-näytelmä pohjalta tehtiin yksi ensimmäisistä Christie-elokuvista. Sen ensi-ilta oli 28.4.1931. Elokuvan tuotti Julius S. Hagan Twickenham Film Studios -yhtiölle. Austin Trevor näytteli Poirot’ta (myöhemmin samana vuonna hän näytteli Poirot’ta Christien Black Coffee näytelmän elokuvaversiossa).

Käsikirjoitus: H. Fowler Mear
Ohjaaja: Leslie Hiscott

Austin Trevor: Hercule Poirot
Franklin Dyall: sir Roger Ackroyd
Elizabeth Allan: Ursula Browne
J.H. Roberts: tohtori Sheppard
John Deverell: lordi Halliford
Ronald Ward: Ralph Ackroyd
Mary Jerrold: rouva Ackroyd
Mercia Swinburne: Caryll Sheppard
Harvey Braban: tarkastaja Davis
Muissa osissa Clare Greet, Diana Beaumont ja Earl Grey

”Campbell Playhouse” -kuunnelma muokkaa

Orson Welles sovitti romaanista yksituntisen kuunnelman. Se esitettiin 12.11.1939 Campbell Playhouse -sarjassa. Welles näytteli itse sekä tohtori Sheppardia että Hercule Poirot’ta

Käsikirjoitus: Howard Koch ja Wyllis Cooper
Tuottaja: John Houseman
Ohjaaja: Orson Welles

Näyttelijät:
Orson Welles: Hercule Poirot ja tohtori Sheppard
Edna May Oliver: Caroline Sheppard
Alan Napier: Roger Ackroyd
Brenda Forbes: rouva Ackroyd
Mary Taylor: Flora
George Coulouris: tarkastaja Hamstead
Ray Collins: herra Raymond
Everett Sloane: Parker

BBC Radio 4 -kuunnelma muokkaa

BBC Radio 4 sovitti romaanista puolitoistatuntisen kuunnelman 1987. Sen ensi-esitys oli 24.12.1987. John Moffatt näytteli ensimmäistä kertaa Poirot’ta. Tämän jälkeen hän esitti Poirot’ta lukuisissa muissa BBC:n kuunnelmissa.

Käsikirjoitus: Michael Bakewell
Tuottaja: Enyd Williams

Näyttelijät:
John Moffatt: Hercule Poirot
John Woodvine: Doctor Sheppard
Laurence Payne: Roger Ackroyd
Diana Olsson: Caroline Sheppard
Eva Stuart: Miss Russell
Peter Gilmore: Raymond
Zelah Clarke: Flora
Simon Cuff: Inspector Davis
Derek Guyler: Parker
Muissa osissa Richard Tate, Alan Dudley, Joan Matheson, David Goodland, Peter Craze, Karen Archer ja Paul Sirr

Hercule Poirot -televisiosarja (2000) muokkaa

Roger Ackroydin murha oli 103-minuuttinen erikoisjakso Hercule Poirot -televisiosarjassa 2.1.2000. Tässä versiossa Japp – ei Sheppard – on Poirot’n apulainen ja Sheppard on vain yksi epäillyistä. Tohtori Sheppardin päiväkirjaa käytetään kuitenkin lähteenä, kun Poirot selittää tapauksen kulkua. Juoni poikkeaa huomattavasti romaanista, Sheppard yrittää muun muassa useita kertoja ajaa autolla Parkerin yli.

Käsikirjoitus: Clive Exton Ohjaaja: Andrew Grieve

Näyttelijät:

 David Suchet … Hercule Poirot  
 Philip Jackson … ylitarkastaja Japp  
 Oliver Ford Davies … tohtori Sheppard  
 Selina Cadell … Caroline Sheppard  
 Roger Frost … Parker  
 Malcolm Terris … Roger Ackroyd  
 Nigel Cooke … Geoffrey Raymond  
 Daisy Beaumont … Ursula Bourne  
 Flora Montgomery … Flora Ackroyd  
 Vivien Heilbron … rouva Ackroyd  
 Gregor Truter … tarkastaja Davis  
 Jamie Bamber … Ralph Paton  
 Charles Early … konstaapeli Jones  
 Rosalind Bailey … rouva Ferrars  
 Charles Simon … Hammond  
 Graham Chinn … vuokraisäntä  
 Clive Brunt … laivastoupseeri  
 Alice Hart … Mary  
 Philip Wrigley … postimies  
 Phil Atkinson … Ted  
 Elizabeth Kettle … rouva Folliott  

Sarjakuva muokkaa

Bruno Lachard on kirjoittanut ja piirtänyt sarjakuvaversion romaanista. Ranskankielinen alkuperäisteos Le Meurtre de Roger Ackroyd ilmestyi 2004 (kustantajana Emmanuel Proust éditions) ja englanninkielinen käännös The Murder of Roger Ackroyd 2007 (kustantajana HarperCollins, ISBN 0-00-725061-4).

Julkaisuhistoria muokkaa

Britannia ja Yhdysvallat muokkaa

Tärkeimmät painokset ovat

  • 1926, William Collins and Sons (London), kesäkuu 1926, sidottu, 312 s.
    • Ensipainos Britanniassa
  • 1926, Dodd Mead and Company (New York), 19.1.1926, sidottu, 306 s.
    • Ensipainos Yhdysvalloissa
  • 2006, HarperCollins, 4.9.2006, sidottu, ISBN 0-00-723437-6
    • Poirot Facsimile Edition, näköispainos brittiläisestä vuoden 1926 ensipainoksesta

Romaani julkaistiin ensimmäisen kerran 54-osaisena jatkoromaanina London Evening News -sanomalehdessä 16.7.-16.9.1925 nimellä Who Killed Ackroyd?. Tekstiin oli tehty pieniä muutoksia lähinnä kunkin jakson alkuun (esim. ”Sitten hän...” oli jatkoromaanissa ”Sitten Poirot...”. Suurin muutos oli jaossa lukuihin: kirjassa on 27 lukua, mutta jatkoromaanissa vain 24.

Romaani oli ensimmäinen Collinsin julkaisema Christien teos. HarperCollins, W. Collins Sons & Co. Ltd. -yhtiön seuraaja, on yhä edelleen Christien teosten kustantaja Britanniassa.

Suomennokset muokkaa

Romaani on suomennettu neljä kertaa: vuonna 1927 Satakunnan Kansassa lehden suomentamana jatkokertomuksena nimellä Odottamaton ratkaisu[12] ja samana vuonna saman nimisenä kirjana, Kello 9,10 (1929) sama suomennos nimellä Roger Ackroydin murha (1959) ja Roger Ackroydin murha (2018).

Painosten tiedot:

Omistuskirjoitus muokkaa

Christien omistuskirjoitus kirjassa on:

Punkielle, joka pitää epätavallisista salapoliisitarinoista, murhista, tutkimuksista ja siitä kuinka jokainen on vuorollaan epäilyksenalainen!

”Punkie” on Christien sisaren Margaret (”Madge”) Frary Wattsin (1879–1950) lempinimi. Sisaruksilla oli ikäeroa 11 vuotta, mutta heillä oli läheinen suhde aina Margaretin kuolemaan asti. Christien äidille kuuluukin kunnia siitä, että hän ensimmäisenä ehdotti Christielle kirjoittamista, jotta tämä ei pitkästyisi sairautensa aikana. Mutta vasta kun sisarukset olivat keskustelleet tuolloin juuri ilmestyneestä Gaston Leroux’n salapoliisiromaanista Keltaisen huoneen salaisuus (1908), Christie ilmoitti haluavansa yrittää vastaavanlaisen romaanin kirjoittamista, kun taas hänen siskonsa väitti, ettei Agatha pystyisi siihen.[13] Kahdeksan vuotta myöhemmin Christie muisti tuon keskustelun ja – käyttäen hyväkseen sota-aika saamaansa apteekkialan koulutusta – kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Stylesin tapaus 1916 (julkaistu 1920).[14]

Margaret Watts puolestaan oli kirjoittanut 1924 – kaksi vuotta ennen Roger Ackroydin murhan ilmestymistä – näytelmän The Claimant, joka perustuu Tichbornen tapaukseen. The Claimant -näytelmää esitettiin West Endin Queen’s Theatressa kuukauden ajan 1924.[15]

Viittaukset muussa kulttuurissa muokkaa

Pierre Bayard, kirjallisuustieteen professori ja kirjailija, on kirjoittanut kirjan Qui a tué Roger Ackroyd? (1998, englanniksi Who Killed Roger Ackroyd? 2000), jossa hän tutkii uudelleen Ackroydin tapauksen ja esittää vaihtoehtoisen ratkaisun, jossa murhaaja olisikin tohtori Sheppardin sisko, Caroline. Hän esittää todisteita toisen murhaajan puolesta ja väittää Christien alitajuisesti tienneen, kuka oikea murhaaja on.[16]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Thompson, Laura: Agatha Christie. An English Mystery. Lontoo: Headline Publishing Group, 2008. ISBN 978-0-7553-1488-1. (englanniksi)
  • Robert Barnard: A Talent to Deceive: An appreciation of Agatha Christie, s. 199. Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743. (englanniksi)
  • Bayard, Pierre: Qui a tué Roger Ackroyd?. Minuit, 1998. (ranskaksi)
  • Christie, Agatha: An Autobiography, s. 433. Collins, 1977. ISBN 0-00-216012-9. (englanniksi)
  • Morgan, Janet: Agatha Christie, A Biography. Collins, 1984. ISBN 0-00-216330-6. (englanniksi)
  • Review. New York Times Book Review, 18.7.1926. (englanniksi)
  • Review. The Observer, 30.5.1926, s. 10. (englanniksi)
  • Review. The Scotsman, 22.7.1926, s. 2. (englanniksi)
  • Review. Times Literary Supplement, 10.6.1926, s. 397. (englanniksi)
  • Thompson, Laura: Agatha Christie, An English Mystery. Headline, 2007. ISBN 978-0-7553-1487-4. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Roger Ackroydin murha WSOY, viitattu 9.11.2018
  2. ↑ Christie käytti tätä ratkaisua vain yhden kerran myöhemmin. Samankaltaista ratkaisua hän käytti kerran aikaisemmin. Lähde: Thompson.
  3. ↑ Thompson 2008, s. 155–160.
  4. ↑ Christie 1977, s. 433
  5. ↑ Review. Times Literary Supplement, s. 397
  6. ↑ a b Review. New York Times Book Review, s. 18
  7. ↑ Review. Observer, s. 10
  8. ↑ Scotsman, s. 2
  9. ↑ Barnard, s. 199
  10. ↑ Jussi Nurminen, Brittikirjailijat valitsivat kautta aikain parhaan rikosromaanin, Yle.fi, uutiset viitattu 6.11.2013
  11. ↑ a b Thompson 2007, s. 277
  12. ↑ Odottamaton ratkaisu. (Jatkokertomuksen ensimmäinen osa) Satakunnan Kansa, 02.06.1927, nro 125, s. 7. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12.1.2022.
  13. ↑ Thompson 2007, s. 102
  14. ↑ Morgan 1984, s. 77
  15. ↑ Morgan 1984, s. 113-115
  16. ↑ Bayard, Pierre. Qui a tué Roger Ackroyd?. Minuit, 1998. Uusintapainos 2002. Englanninkielinen käännös Who Killed Roger Ackroyd?, Fourth Estate, 2000.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Roger_Ackroydin_murha&oldid=21909941”