Giallo

kirjallisuuden ja elokuvan lajityyppi

Giallo ([ˈdʒallo]; ’keltainen’) on Italian elokuvan elokuvagenre, jolla tarkoitetaan yleisesti italialaisia kauhu- ja trillerielokuvia, mitä tuotettiin 1960-luvulta 1980-luvulle.[1] Genre on ottanut nimensä Italiassa tuotettujen kioskijännityskirjojen kansien vallitsevasta väristä.[2]

Letícia Román elokuvassa La ragazza che sapeva troppo (1962), jota pidetään ensimmäisenä giallo-elokuvana.

Tausta

muokkaa

Milanolaisessa Mondador-kustantamossa alettiin painaa vuonna 1929 usein kioskeissa myytäviä jännityskertomuksia. Teokset olivat usein englannista käännettyjä mysteeri- ja etsivätarinoita. Toisen maailmansodan jälkeen myös italialaiset kirjailijat alkoivat kirjoittaa omaa materiaalia. Giallo-tarinoita on kirjoitettu Italiassa paljon vielä 1960- ja 1970-luvujen jälkeenkin.

Elokuva

muokkaa

Lajityypin ominaispiirteet

muokkaa

Vaikka giallo-elokuvaa onkin vaikeaa määritellä johtuen sen luokittelua pakenevasta monimuotoisuudesta, on kuitenkin paljon tunnusmerkkejä, jotka voi yhdistää perinteiseen lajityypin elokuvaan. Giallo-elokuvat ovat alun perin saaneet vaikutteita saksalaisista 1960-luvun Krimi-elokuvista, jotka perustuivat Edgar Wallacen kirjoittamiin tarinoihin. Giallo-lajityyppiin kuuluvan elokuvan täytyy kuitenkin olla italialaista alkuperää, tai vähintäänkin elokuvan ohjaajan täytyy olla italialainen.

 
Nahkahansikasmurhaaja vaanii elokuvassa La coda dello scorpione (1971).

Gialloissa murhat kuvataan usein murhaajan näkökulmasta. Murhat suoritetaan oudoilla ja kekseliäillä tavoilla. Murhaaja pukeutuu yleensä mustaan ja käyttää usein mustia nahkahansikkaita.[3] Murhaajan aseena on usein jokin teräase, yleensä veitsi tai partaterä, mutta käytetyt aseet ulottuvat sähköporasta myrkytettyihin kissan kynsiin. Uhrit ovat yleensä kauniita naisia ja murhiin liittyy melkein aina myös seksuaalista väkivaltaa. Myös erilaiset päähenkilöiden traumat ja muut henkiset sairaudet kuuluvat melkein poikkeuksetta tekojen motiiveihin tai altistavat uhreja teoille. Giallo-elokuvien juonet ovat yleensä hyvinkin monimutkaisia ja juonenkäänteet sekä loppuratkaisut ovat usein yllättäviä, jopa epäuskottavia.

 
Italialaista sisustustyyliä elokuvassa La notte che Evelyn uscì dalla tomba (1971).

Giallo-elokuvilla on myös oma tunnistettava visuaalinen tyyli. Erityisesti aikakauden sisustus- ja vaatemuoti pääsee yleensä hyvin esille ja kuvauskohteiksi on usein valittu paikkoja, jotka ovat kuin suoraan turistioppaista. Lajityypin elokuvia käytettiinkin usein tietoisesti Italia-kuvan markkinoimiseen ulkomaalaisille katsojille. Elokuvateknisesti mukaan kuuluu usein muun muassa upeita laajakuvaotoksia ja toisaalta tungettelevan ahdistavia kamerakulmia. Toistuvina tehokeinoina esiintyy runsaan alastomuuden lisäksi roiskuvaa verta ja erityistä raakuutta sisältäviä otoksia. Musiikkia giallo-elokuviin ovat tehneet muun muassa Ennio Morricone ja erityisesti Dario Argenton elokuviin musiikkia tehnyt Goblin.

Elokuvia, ohjaajia ja näyttelijöitä

muokkaa

Ensimmäisenä esimerkkinä todellisesta giallosta pidetään yleensä Mario Bavan La ragazza che sapeva troppo (1963) -elokuvaa.[2] Bava täydensi myöhemmin omaa näkemystään lajityypin klassikkona pidetyssä elokuvassa Himotappaja (1964). Elokuva on se giallo, johon kaikkia myöhempiä töitä on sittemmin verrattu. Kului useita vuosia ennen kuin nuori Dario Argento teki gialloista suosittuja ohjauksellaan Kuoleman lintu (1969). 1970-luvun alkua pidetään giallojen kulta-aikana, jolloin Italiassa tehtiin satoja lajityypin elokuvia. Melkein jokainen arvostetuimmista italialaisista ohjaajista antoi oman lahjoituksensa lajityypille. Heistä tunnetuimpia olivat Sergio Martino, Lucio Fulci, Umberto Lenzi, Massimo Dallamano, Aldo Lado ja Pupi Avati. Innostus alkoi kuitenkin vaimentua nopeasti ja vuoden 1975 jälkeen ilmestymistiheys muuttui todella harvaksi.lähde? Ehkä tunnetuin giallo on Argenton Verenpunainen kauhu (1975). Argenton myöhempiä teoksia lajityypin parissa ovat muun muassa Non ho sonno (2001), Peluri (2004), La terza madre (2007), Giallo (2009) ja Dark glasses – mustat lasit (2022).[4]

 
Edwige Fenech elokuvassa La signora gioca bene a scopa? (1974).

Tunnetuin giallojen naisnäyttelijä on Edwige Fenech. Fenech näytteli pitkän uransa aikana muun muassa kolmessa Sergio Martinon ohjaamassa arvostetussa giallossa, jotka olivat Lo Strano vizio della Signora Wardh (1971), Tutti i colori del buio (1972) ja Il Tuo vizio è una stanza chiusa e solo io ne ho la chiave (1972). Nämä giallot nostivat Fenechin lopulliseen läpimurtoonsa. Fenechin pääparina näytteli usein George Hilton, joka kuuluu itsekin lajityypin kuuluisimpiin ja eniten käytettyihin näyttelijöihin. Fenech oli mukana myös lajityypin pioneerin, Mario Bavan ohjaamassa giallossa 5 bambole per la luna d'agosto (1970).

Lähteet

muokkaa
  1. Murray, Noel: What is giallo, really? Polygon. 18.10.2021. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)
  2. a b Alanen, Antti: Elokuvantekijät, s. 52–53. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3.
  3. Kench, Sam: Giallo Films Explained — Argento, Bava & Beyond StudioBinder. 24.10.2021. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)
  4. Dario Argento MUBI. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Rämö, Matti: ”Murhan taide ja visvan lumo”, italialaisia kauhuelokuvia 1960-80-luvuilla. Filmihullu 2/2016.

Aiheesta muualla

muokkaa