Kristjan Palusalu

Kristjan Palusalu (vuoteen 1935 Christian Trossmann, 10. maaliskuuta 1908 Saulepi17. heinäkuuta 1987 Tallinna) oli Viroa edustanut painija, joka voitti sekä kreikkalais-roomalaisen että vapaapainin raskaansarjan kultamitalin vuoden 1936 olympialaisissa Berliinissä. Hän on ainoa raskaansarjan painija, joka on voittanut molempien tyylien olympiakultaa samoissa olympialaisissa.[1] Olympiavoittojensa lisäksi Palusalu voitti Euroopan mestaruuden kreikkalais-roomalaisessa painissa vuonna 1937 ja kaksitoista Viron mestaruutta.[2]

Kristjan Palusalu
Kristjan Palusalu Berliinin olympiavoittojen jälkeisissä paluujuhlissa Tallinnassa Kadriorun stadionilla elokuussa 1936.
Kristjan Palusalu Berliinin olympiavoittojen jälkeisissä paluujuhlissa Tallinnassa Kadriorun stadionilla elokuussa 1936.
Henkilötiedot
Syntynyt10. maaliskuuta 1908
Saulepi
Kuollut17. heinäkuuta 1987 (79 vuotta)
Tallinna
Kansalaisuus Viro
Uran tiedot
Pituus 184 cm
Paino 115 kg
Laji Paini
Seura SK Tallinna Sport (1929-1938)
Tallinna Spartak (1946-1948)
Kilpauran kesto 1929-1948
Valmentaja Anton Ohaka
Mitalit
Maa:  Viro
Miesten kreikkalais-roomalainen paini
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Berliini 1936 yli 87 kg
EM-kilpailut
Kultaa Kultaa München 1937 yli 87 kg
Miesten vapaapaini
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Berliini 1936 yli 87 kg

Painiuran alkuMuokkaa

Keväällä 1929 Christian Trossmann meni Viron armeijaan asevelvolliseksi ja palveli Tallinnan lähellä Suurupin merilinnakkeessa. Armeijan mestaruuskilpailuissa hän saavutti painimestaruuden, jonka perusteella valmentaja Anton Ohaka kannusti häntä osallistumaan Tallinnan Sportin painiharjoituksiin. Kovimpia vastustajia hänelle olivat Olaf Luig ja Otto Viikberg, joille hän hävisi tässä vaiheessa.

Puolitoistavuotisen asevelvollisuuden jälkeen hän siirtyi Tallinnaan töihin varastomieheksi. Marraskuussa 1930 hän voitti ensimmäisen maansa painimestaruusmitalin sijoittuessaan vapaapainissa pronssille.

Nousu painin kansainväliselle huipulleMuokkaa

Lokakuussa 1931 Christian Trossmann osallistui ensimmäisen kerran Viron edustajana painimaaotteluun, jossa vastustajana oli Latvia. Marraskuussa 1931 hän edusti Viroa painimaaottelussa Suomea vastaan. Hän voitti Suomen edustajan Väinö Laitisen ja hävisi toiselle suomalaisedustajalle Edil Rosenqvistille. Seuraavana vuonna 1932 hänestä tuli Viron painimestari niin kreikkalais-roomalaisessa kuin vapaapainissa. Työelämässä hänestä tuli vuoden 1932 lopulla vartija Patarein vankilaan. Vuonna 1932 merkittävin kisa hänellä oli Tukholmassa, jossa vastustajat tulivat Ruotsista, Saksasta ja Unkarista. Siinä hän hävisi Unkarin Rajmund Badolle, Saksan Georg Gehringille ja Ruotsin Carl Westergrenille. Virolaisedustus kaukaisissa Los Angelesin kesäolympialaisissa oli hyvin pieni johtuen vallitsevasta taloudellisesta lamakaudesta. Ainoa Viron painija oli Yhdysvaltoihin muuttanut Osvald Käpp.

Vuonna 1933 Christian Trossman voitti jälleen molemmissa painimuodoissa Viron mestaruuden. Helsingissä kisattiin EM-kisat, joissa mukana oli neljä painijaa eli hänen lisäkseen Saksan Kurt Hornfischer, Suomen Arvo Niemelä ja Ruotsin Carl Westergren, jotka ottivat mitalit tässä järjestyksessä Trossmanin jäädessä neljänneksi. Vuonna 1934 käydyssä Viron-Suomen-Unkarin välisessä painiottelussa hän hävisi Suomen Arvo Niemelälle ja saman vuoden Viron mestaruuskilpailussa hän hävisi Nikolai Karklinille vapaapainissa. Nämä olikin Trossman/Palusalun viimeiset tappiot Virossa.

Vuoden 1934 kreikkalais-roomalaisen painin EM-kisat kisattiin Roomassa, jonne Trossmania ei lähetetty Saksan Hornfischerin voittaessa. Seuraavan vuoden 1935 kesäkuussa sukunimi muuttui Trossmanista Palusaluksi. Hänestä tuli sinä vuonna myös molempien painimuotojen maansa mestari. Sinäkään vuonna Palusalua ei lähetetty EM-kisoihin mestaruuden mennessä Hornfischerille. Vastaavasti vapaapainin EM-kisat Brysselissä jäivät myös väliin mestaruudne mennessä Sveitsin Karl Hegglinin ottaessa mestaruuden.

Berliinin olympialaispainit 1936Muokkaa

 
Virolaiset Tallinnan Sportin painimestarit Ago Neo (vas.) ja Kristjan Palusalu (oik.) Berliinin olympialaisten aikaan. Palusalu voitti molempien painimuotojen raskaat sarjat. Neo puolestaan otti raskaassa keskisarjassa (alle 87 kg) kreikkalais-roomalaisessa pronssia ja vapaassa hopeaa.

Berliini kesäolympialaisissa elokuussa 1936 virolaiset Kristjan Palusalu ja Ago Neo painivat molemmissa painimuodoissa. Ajatuksena oli käyttää vapaapainia valmistautumisena kreikkalais-roomalaiseen painiin, jota he pitivät parempana lajinaan. Lopputulos ylitti odotukset; molemmat toivat mitalin.

Vapaapanissa Palusalu paini 11 miehen raskaassa sarjassa. Hän eteni voitoilla Tšekkoslovakian Josef Klapuchista, Ranskan Robert Herlandista, Turkin Mehmet Çobanista ja Sveitsin Werner Bürkistä sekä viimeisessä ottelussa Suomen Hjalmar Nyströmistä. Näin kulta oli Palusalun, hopea Klapuchin ja pronssi Nyströmin.

Yhden välipäivän jälkeen Palusalun kisa jatkui kreikkalais-roomalaisella painilla, jossa oli raskaassa sarjassa 12 kilpailijaa. Palusalu otti voitot Itävallan Eduard Schöllistä, Romanian Zoltan Kondorossystä, Ruotsin John Nymanista ja Turkin Mehmet Çobanista sekä viimeisessä ottelussa Saksan Kurt Hornfischeristä. Mitalijärjestys oli näin kultaa Palusalulle, hopeaa Nymanille ja pronssia Hornfischerille.

Näin Kristjan Palusalusta tuli ainutlaatuinen mestari. Hän oli ainoana painijana siihen mennessä voittanut molemmat raskaan sarjan painimuodot samoissa kisoissa. Ruotsin Ivar Johansson oli edellisissä olympialaisissa tehnyt vastaavan, mutta alemmassa sarjassa. Paluumatka junalla oli riemukulkue Virossa väkijoukkojen tungeksiessa joukkueen saapuessa Palusalu etunenässä Tallinnan Baltian asemalle sekä sieltä edelleen Kadriorun stadionille. Vastaanottojuhlallisuuksissa oli mukana Viron tasavallan silloinen johto riigivanem Konstantin Päts etunenässä. Palusalu palkittiin Viron valtion toimesta 42 hehtaarin maatilalla.

Samana vuonna Palusalu voitti molemmissa painmuodoissa maansa mestaruuden raskaassa sarjassa.

Urheilu-uran viimeiset vuodetMuokkaa

Olympiakisoja seuraannesta vuodesta 1937 tuli vielä Palusalulle menestysvuosi. Hän saavutti kreikkalais-roomalaisessa painissa maansa mestaruuden. Loppuottelussa kukistui nouseva tähti Johannes Kotkas. Saman vuoden maaotteluissa Suomea ja Latviaa vastaan kukistivat tutut vastustajat Hjalmar Nyström ja Alberts Zvejnieks. Toukokuussa 1937 käytiin EM-kisat Pariisissa. Niissä hän eteni mestaruuteen voitolla Saksan Gehringistä, Unkarin Gyula Bóbista, Belgian Charlierista, Ranskan Herlandista ja Ruotsin Nymanista. Loppuottelussa hän kukisti tutun vastustajan eli tšekkien Klapuchin. Näi järjestys oli Palusalu, Nyman ja Klapuch.

Vuodesta tuli Palusalun huippu-urheilu-uran viimeinen. Ura päättyi loukkaantumiseen 7. tammikuuta 1938 ottelussa toista virolaista Voldemar Roolantia vastaan, jolloin Palusalun olkapää meni paikoiltaan. Vielä maaliskuun Viron mestaruuskisoissa hän kukisti Johannes Kotkasin ja Nikolai Karklinin. Maaliskuussa käydyssä Suomi-Viro -maaottelussa tapahtui uusi loukkaantuminen ottelussa Arvo Niemelää vastaan, joka merkitsi Palusalun huippu-urheilu-uran loppua. Samana keväänä huhtikuun lopussa Tallinnassa käydyissä EM-kisoissa Viroa edusti menestyksekkäästi Johannes Kotkas.

Urheilu-uran jälkeinen aikaMuokkaa

 
Kristjan Palusalu loikattuaan rintaman yli Suomen puolelle yhdessä suomalaisten urheilumiesten nyrkkeilijä Valle Reskon ja urheilujohtaja Viktor Smedsin seurassa marraskuussa 1941. Smedsin rooli sodan aikana oli toimia sotavankien kuulustelijana.

Neuvostoliiton miehitettyä talven 1939-1940 tukikohtakauden jälkeen Viron kesällä 1940 tehtiin siitä Neuvostoliittoon kuuluva Neuvosto-Viro. Virolaiset nuoret miehet joutuivat tällöin puna-armeijaan. Näin kävi myös Palusalulle. Kesällä 1941 hänet lähetettiin yhdessä 200 muun virolaisen kanssa työpataljoonaan Arkangelin alueelle Kotlasiin. Kesäkuun lopussa 1941 käynnistyneen Saksan ja sen liittolaisten hyökkäyksen käynnistyttyä Neuvostoliittoon Palusalu yritti paeta syyskuussa 1941 yhdessä muiden virolaisten kanssa. Yritys epäonnistui, ja heidät tuomittiin aluksi kuolemaan, mutta kuolemantuomio muutettiin etulinjapalvelukseksi suomalaisten vastaisella rintamanosalla Itä-Karjalassa Maaselän kannaksella, jossa Palusalu kahden toverinsa kanssa loikkasi 31. lokakuuta 1941 etulinjan yli suomalaisten puolelle Jalkaväkirykmentti 4:n rintamaosalla. Kyseisellä rintamanosalla palveli lääkärinä voimistelija Heikki Savolainen, joka tunsi Palusalun. Näin Palusalun onnistui palata saksalaisten valtaamaan kotimaahansa Viroon vuoden 1942 alussa. Siellä hän vietti lopun ajan sodasta Kunglan maatilallaan Pillapalun kylässä Harjumaalla.[3]

Puna-armeijan vallattua Viron syksyllä 1944 valta Virossa vaihtui, ja neuvostovalta palautettiin Viroon. Neuvosto-Viron aika siis jatkui. Palusalu vangittiin 12. tammikuuta 1945, ja hän oli vangittuna vuoteen 1946 Patarein vankilassa. Hänet vapautettiin syytteistä 29. elokuuta 1946. Vapauttamista esittivät sodan jälkeisen ajan huippu-urheilijat, painija Johannes Kotkas ja shakkimestari Paul Keres. Sen jälkeen hän työskenteli rakennustyöläisenä ja painivalmentajana Spartakin riveissä. Itse hän kilpaili vielä aina vuoteen 1948 asti. Palusalu työskenteli 1960-luvun alusta vuoteen 1984 Tallinnan lähellä Kirovin kalastuskolhoosissa. Vuodesta 1966 hänestä tuli virallinen painituomari. Hän toimi virolaisen mestaripainijan Martin Kleinin muistokilpailujen päätuomarina.[2]

Neuvostovalta teetti pian maailmansodan päättymisen jälkeen puna-armeijan Viron valtauksen kunniaksi ns. Pronssisotilas-patsaan, jonka mallina oli juuri vankilasta vapautunut Kristjan Palusalu. Patsas tuotiin Tõnismäelle Kaarlen kirkon ja Viron kansalliskirjaston väliin 1947. Kristjan Palusalun tytär Helle vahvisti isänsä patsaan mallinaolosta vuonna 2007.[4]

 
Puna-armeijan Viron valtauksen kunniakseen teettämä Pronssisoturi-patsas, jossa mallina oli vuonna 1946 Kristjan Palusalu. Patsas siirrettiin suuren kohun saattelemana huhtikuussa 2007 alkuperäiseltä paikaltaan Tõnismäeltä uuteen paikkaan Tallinnan sotilashautausmaalle.

Neuvostohallinnon suhde Kristjan Palusaluun tuli esille Moskovan olympiakisoissa elokuussa 1980. Suomen olympiajoukkueen johto järjesti perinteisesti olympiakisojen aikana kaksi vastaanottoa, joista toinen haluttiin järjestää Tallinnassa, koska kaupungissa kilpailtiin olympiapurjehduksissa. Suomalaisten vastaanotolle oli tarkoitus kutsua virolaiset olympiavoittajat mukaan lukien Palusalu, Berliinin vuoden 1936-kisojen kaksinkertainen painikultamitalisti. Palusalun kutsuminen oli kuitenkin mahdotonta. Tätä kuvaa Suomen olympiajoukkueen johtoon kuulunut Pertti Paloheimo kirjassaan [3]:

»Vieraslistan laatiminen on aina vaikea ja vastuullinen tehtävä. Yritin olla huolellinen. ... Kutsuvieraslistaani kuuluivat kaikki elossa olevat virolaiset kultamitalimiehet Kristjan Palusalu etunenässä. ... Kun listani - parisataa vierasta - oli valmis, toimitin sen urheilukomiteaan, joka oli lupautunut jakamaan kutsut. ... Yksi nimi kuitenkin oli liikaa, Kristjan Palusalu. Pyysin perusteluja. Viittasin hänen huikeisiin saavutuksiinsa Berliinin kisoissa 1936. Tiesin, että hän on elossa. Uudet tuttavani ilmoittivat, että mitään virallisia berliinin kisoja ei koskaan ole pidettykään. Ne on pyyhitty pois Neuvostoliiton historiasta. Kisat olivat Hitlerin poliittinen propagandanäytös ja tulokset historiankirjoitus on mitätöinyt. Tajusin keskustelun turhaksi. ... Sitten syntyi päätökseni: vastaanotto pidetään ja vieraslistalta poistetaan kaikki entiset kultamitaliurheilijat.»

Taustana neuvostohallinnon kriittiseen suhtautumiseen saattoi Paloheimon mukaan olla se, että ennen Moskovan olympiakisojen avajaisia Moskovasta tuli määräys, jonka mukaan kaikkien elossa olevien virolaisten kultamitaliurheilijoiden tuli allekirjoittaa vetoomus, jossa vaadittiin USA:ta luopumaan boikotista. Vetoomus oli tarkoitus toimittaa Washingtoniin presidentti Jimmy Carterille. Kaikki muut paitsi Palusalu allekirjoittivat.[3]

Ensimmäisen kerran Palusalua muistettiin Neuvosto-Virossa virallisemmin hänen 75-vuotispäivänään, jolloin silloinen Neuvosto-Viron urheilukomitean puheenjohtaja Johan Unger etunenässä onnitteli Palusalua.[3]

Kristjan Palusalun muistoMuokkaa

Viron uuden itsenäisyyden syntyvuosina 1980-luvun puolivälin jälkeen Palusalun suoritukset tulivat esille aivan eri tavalla kuin aiemman neuvostovallan aikana hänen uransa jälkeen. Nyt pyrittiin vaalimaan hänen muistoaan monin eri tavoin. Vuonna 1986 Tallinna Kalev perusti hänen nimellään urheilukoulun.[5] Vuodesta 1988 Tallinnassa on järjestetty painissa kansainvälinen Kristjan Palusalun muistoturnaus. Vuonna 1989 virolainen rahtilaiva nimettiin hänen nimensä mukaan.

Vuodesta 2003 lähtien on Viron olympiakomitea lahjoittanut "Kristjanin kultaisen patsaan" Viron vuoden urheilijalle.[2] Palusalun syntymän 100-vuotispäivänä julkaisi Viron postilaitos hänen kunniakseen postimerkin.[6] Tallinnassa paljastettiin 10. maaliskuuta 2009 Kristjan Palusalun muistomerkki, kun oli kulunut 101 vuotta hänen syntymästään.[7] Samana vuonna hänestä julkaistiin 55 minuutin mittainen elokuva "Palusalu" ohjaajanaan Kristiina Davidjants.[8]

 
Kristjan Palusalun muistomerkki paljastettiin maaliskuussa 2009 Tallinnassa Kalevin Spordihallin edessä.
 
Kristjan Palusalu kuoli 17. heinäkuuta 1987. Hänet haudattiin Tallinnan Metsäkalmistuun. Kuvassa hauta, jossa hän lepää yhdessä vaimonsa Ellenin kanssa, joka haudattiin miehensä viereen vuonna 2004.

LähteetMuokkaa

  1. Antti O. Arponen: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 127. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  2. a b c PALUSALU, KRISTJAN 8.1.2019. esbl.ee. Viitattu 24.10.2020. (viroksi)
  3. a b c d Paloheimo, Pertti: ”Urheilusankari - Kristjan Palusalu”, P. Paloheimo, Pispalan Tarmo. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 9510220272.
  4. Pekka Hakala: Painija Palusalu varmistui Viron Pronssisotilaan malliksi - Kansallissankari kertoi patsaan teosta tyttärelleen 13.5.2007. hs.fi. Viitattu 24.10.2020.
  5. K. Palusalu Spordikool – alates aastast 1986 palusalu.ee. Viitattu 24.10.2020. (viroksi)
  6. Neuvostosotilaan patsasmallista postimerkki 4.3.2008. hs.fi. Viitattu 24.10.2020.
  7. Avati Kristjan Palusalu mälestusmärk 10.3.2009. DELFISPORT. Viitattu 24.10.2020. (viroksi)
  8. Palusalu err.ee. Viitattu 24.10.2020. (viroksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa