Kreikan kielikiista

Kreikan kielikiista (m.kreik. το γλωσσικό ζήτημα, to glossikó zítima, ”kielikysymys”) viittaa pitkäaikaiseen kiistaan nykykreikan kirjakielen muodosta. Kiistaa käytiin Kreikassa suuri osa 1800- ja 1900-luvuista, ja se koski kysymystä siitä, tulisiko nykykreikkaa kirjoittaa katharévousan vai dimotikín mukaisesti. Kielikiista politisoitui ja johti välillä ankaraankin kulttuurisotaan. Kiista käytännössä päättyi vuonna 1976, jolloin dimotikín asema virallistettiin.

Nykykreikan kirjakielen muodot

Katharévousa on kreikan kirjakielen osin keinotekoinen muoto, joka luotiin muokkaamalla kieltä klassisen kreikan suuntaan. Se kehitettiin 1800-luvun alussa, ja se oli lähes koko ajan Kreikan itsenäistymisestä aina vuoteen 1976 saakka Kreikan valtion virallinen kielimuoto. Nimi ”katharévousa” viittasi alun perin oppineeseen, ”puristiseen” eli puhdistavaan kielimuotoon, josta oli pyritty poistamaan kreikan kieleen vuosisatojen kuluessa tullut turkin, albaanin, italian ja muiden kielten vaikutus.

Dimotikí on kreikan kirjakielen muoto, joka perustuu kansan puhekieleen. Se kehittyi myös 1800-luvulla ja alkoi horjuttaa katharévousan asemaa enemmän 1880-luvulta lähtien. Dimotikín nousu johti konservatiivien taholta ankaraan vastarintaan. Dimotikín asema käytännössä virallistettiin vasta Kreikan sotilasjuntan kauden jälkeen vuonna 1976.

Kielikiistan vaiheet

Diglossian tausta

Kreikan kielessä vallitsi diglossia eli kielen jakutuminen kahteen muotoon jo Bysantin valtakunnan aikana, jolloin oppineet kirjoittivat muinaiskreikkaan pohjautunutta bysantin kreikkaa, kun taas kansa puhui siitä vuosisatojen kuluessa yhä kauemmaksi erkaantunutta puhekieltä. Tätä kansan puhekieltä voidaan kutsua dimotikíksi termin laajassa merkityksessä.

Osmanivallan aikana kansanomaista nykykreikkaa ei käytetty kirjallisesti missään. Ortodoksinen kirkko käytti vanhaa, muinaiskreikasta periytynyttä koinee-kreikkaa (tai sen bysanttilaisena kreikkana edelleen elänyttä muotoa), ja opetti sitä ylläpitämissään kouluissa. Klassista kreikkaa puolestaan opetettiin läntisissä yliopistoissa.

Katharévousan synty

Kirjakielen kehittäminen nykykreikalle alkoi kansallisen heräämisen myötä 1700–1800-lukujen taitteessa, jo ennen Kreikan itsenäistymistä. Kansallista heräämistä samoin kuin kirjakielen kehittämistä ajoivat kreikkalaiset oppineet valistusajattelijat, jotka osasivat itse klassista kreikkaa. Monet, niin kutsutut arkaistit, kannattivat klassisen kreikan käyttöönottoa kirjakielenä sellaisenaan. Toiset, realistisemmin ajatelleet katsoivat, että olisi kehitettävä uusi kirjakielen muoto, joka yhdistelisi klassista kreikkaa ja kansan puhekieltä. Alkuvaiheessa vain vähemmistö oppineista katsoi, että puhekieltä voitaisiin käyttää suoraan kirjakielenä.

Adamántios Koraís, katharévousan kehittäjä.

Ensimmäisenä kirjakielen muotona kehitettiin katharévousa, joka kehitettiin klassisen kreikan ja kansankielen yhdistelmäksi. Sen ideoijana pidetään Adamántios Koraísia (1748–1833). Katharévousan varhaisiin puolestapuhujiin kuului myös muun muassa Nikifóros Theotókis (1731–1800), jolta tunnetaan varhaisin ilmaisun katharévousa käyttö kyseisestä kielimuodosta, vuodelta 1796.

Katharévousan kannattajat näkivät kansan puhuman kielen vulgaarina ja turmeltuneena kielenä. Tuon ajan kansankielessä olikin paljon nykyistä enemmän turkin, albanian ja slaavikielten vaikutusta. Jyrkimmät näkivät minkä tahansa poikkeaman klassisesta kreikasta turmeltuneena ja virheellisenä. Koraís itse halusi puhdistaa kielen klassisen kreikan kieliopin mukaiseksi. Puhdistettuun kieleen oli kyllä tarkoitus ottaa vaikutteita ja sanastoa kansan puhekielestä, mutta se piti saada niin klassisen kreikan mukaiseksi ja näköiseksi kuin mahdollista. Tarkoituksena oli voida osoittaa, että nykykreikkalaiset olivat antiikin kreikkalaisten henkisiä perillisiä.

Katharévousan kannattajilla, kuten Koraísilla, oli usein yhteyksiä Länsi-Eurooppaan, ja he kohtasivat siellä toisia oppineita, jotka tunsivat kreikan vain klassisena kreikkana, ja joutuivat puolustelemaan näille ”kreikan kielen huonoa tilaa”. Koraís itse oli asunut pääasiassa ulkomailla, mutta tunsi kreikan Smyrnasta, missä kieli oli täynnä turkkilaisia ja italialaisia vaikutteita. Klassisesta kreikasta ammentava kieli tuotti sen sijaan kansallisylpeyttä.

Katharévousa yritti näin palauttaa kreikan kielen vuosisatojen takaiseen asuunsa. Eräänä ajatuksena oli saada tavallinen, oppimattomana ja kulttuuriltaan monin tavoin ei-kreikkalaisena pidetty kansa vähitellen omaksumaan muinaiskreikka kielekseen. Käytännössä päämääränä oli näin herättää muinaiskreikka uudelleen henkiin, hieman samalla tavalla kuin heprea herätettiin myöhemmin henkiin uudelleen syntyneessä Israelin valtiossa.

Vuonna 1830 itsenäistynyt Kreikan valtio otti katharévousan tai ainakin sitä muistuttavan kielen viralliseksi kielimuodokseen, ja siitä tuli viranomaisten käyttämä kieli, vaikkakaan tätä ei vielä kirjattu suoraan lakiin. Kouluissa opetettu kreikka oli kuitenkin edelleen muinaiskreikkaa, mikä jatkui aina 1800-luvun lopulle saakka. Eräänä syynä lienee ollut se, ettei katharévousan muoto ollut pitkään aikaan tarpeeksi vakiintunut.

Katharévousa kohtasi alusta lähtien vastustusta sekä arkaistien että kansankielen kannattajien taholta. Kiistassa oli kyse paitsi kielestä myös vallasta vasta syntyneessä uudessa valtiossa. Kielen määrittäminen määräisi samalla myös sen kulttuurin, jonka pohjalle uusi valtio rakennettaisiin, ja sen, ketkä olisivat sitä tekemässä. Valistusajattelijana Koraís oli sekularismin, demokratian ja tasavaltalaisuuden kannattaja ja suhtautui etäisesti kirkkoon. Tämän seurauksena häntä vastustivat muun muassa fanariootit, jotka olivat olleet merkittävä voimatekijä jos Osmanien valtakunnassa ja edelleen myös itsenäistyneessä Kreikassa. Samalla vastustus suuntautui myös katharévousaan.

Dimotikín synty

Jonkin verran katharévousaa myöhemmin sen rinnalle kehitettiin enemmän kansan puhekieltä muistuttava dimotikí-kirjakieli. Varhaisin ilmaisun dimotikí käyttö kielimuodon nimenä tunnetaan Panagiótis Kodrikákselta vuodelta 1818.

Merkittäviä varhaisia dimotikín käyttäjiä oli runoilija Dionýsios Solomós. Hän arvosteli vuonna 1824 katharévousaa, kytkien kansankielen Kreikan vapaussodan sankareihin: ”Menkää ja etsikää sotasankarit, tuntekaa heidän haavansa (λαβωματιές, lavomatiés) ja kertokaa heille, että heidän tulisi kutsua niitä sanalla τραύματα (tráfmata)” – tráfmata oli klassisesta kreikasta otettu ”uudissana”, siinä missä lavomatiés oli kansan puhekielinen ilmaisu.

Seurauksena myös nykykreikan kirjakieleen syntyi diglossia, joka uusinti bysanttilaisen ajan diglossian muinaiskreikkaan perustuneen kirjakielen ja siitä erilleen kehittyneen puhekielen välillä; nyt diglossia vallitsi kahden kilpailevan kirjakielen välillä, joista toinen perustui klassiseen kreikkaan ja toinen puhuttuun nykykreikkaan.

Katharévousan vakiintuminen

1800-luvun kuluessa katharévousan asema vakiintui, ja sitä käytettiin yhä enemmän virallisissa yhteyksissä. Myös monet proosakirjailijat käyttivät katharévousaa, ja vaihtoivat tyylin dimotikíksi lähinnä kuvatessaan kansan puhetta tai tavoitellakseen maalaistunnelmaa. Suurin osa runoudesta kirjoitettiin kuitenkin dimotikílla.

Noin vuosien 1830 ja 1880 välisenä aikana kielikiista näytti välillä ratkenneen virallisesti katharévousan hyväksi. Todellisuudessa kirjallisuudessa vallitsi – katsontatavasta riippuen – joko täydellinen vapaus tai kaaos, sillä sen enempää katharévousan kuin dimotikínkaan muotoa ei oltu tarkasti määritelty. Katharévousan kannattajat saattoivat pyrkiä kirjoittamaan tarkoituksellisen arkaaisesti, esimerkiksi puhdasta attikalaista klassista kreikkaa tai ainakin koinee-kreikkaa, tai käyttää enemmän kansanomaisia muotoja, kun taas dimotikín kannattajat saattoivat käyttää mitä tahansa paikallista murretta. Muun muassa Fílippos Ioánnou ja Kléon Rízos Ragkavís huomauttivat tilanteen ongelmallisuudesta, ja toivoivat siihen ratkaisua.

Ioánnis (Giánnis) Psycháris, dimotikín tunnetuimpia kehittäjiä.

Katharévousa kytkeytyi ajan myötä yhä enemmän kreikkalaiseen kansallismielisyyteen, ja sen nähtiin asettuvan osmaniturkkilaisia ja slaavilaisia poliittisia pyrkimyksiä vastaan kreikkalaisten asuma-alueilla. Katharévousan toivottiin voivan toimia yhteisen, uuden panhelleenisen valtion kielenä, kun Kreikkaan olisi liitetty kreikkalaisen Makedonian ja kreikkalaisen Vähän-Aasian alueet (Megáli idéa). Dimotikín kannattajia syytettiin usein turkkilais- ja slaavilaismielisiksi.

Dimotikín nousu

Vuonna 1863 Kreikan kansallislauluksi otettiin Solomóksen vuonna 1823 dimotikílla kirjoittaman runon kaksi ensimmäistä säkeistöä, mikä oli erikoinen valinta, sillä valtio käytti virallisesti kilpailevaa kielimuotoa. Samaan aikaan katharévousan kehitys vei sitä usein enemmän muinaiskreikan kuin puhekielen suuntaan, mikä teki siitä entistä vaikeampaa tavalliselle kansalle.

Katharévousan ongelmana nähtiin myös se, että se pyrki hellenisoivana ohittamaan bysanttilaisen ajan kehityksen, joka oli kuitenkin oleellinen osa Kreikalle henkisesti tärkeän ortodoksisen kirkon välittämää perintöä. Näin katharévousa ei voinut sellaisenaan täysin tyydyttää kansan tarpeita. Monien mielestä tuli tarpeelliseksi ottaa bysanttilaisen ajan historia osaksi kansallista kertomusta, ja vastaavasti nähdä kieli luonnollisena jatkumona. Muinaiskreikasta luonnollisen kehityksen kautta muodostunut kansankieli alkoi vähitellen saada itsenäistä arvoa, sen sijaan että se nähtiin vain klassisen kreikan turmeltumana.

Seurauksena kritiikki katharévousaa kohtaan alkoi kasvaa, samalla kuin dimotikí alkoi kasvattaa suosiotaan. Dimotikía alkoivat nyt edistää monet runoilijat, jotka halusivat osoittaa sen olevan tarpeeksi hienostunutta mitä tahansa runoutta varten. Dimotikín kannattajat katsoivat olevansa ylpeitä kreikkalaisuudestaan ja omasta kielestään sellaisena kuin se oli, ja pyrkivät ammentamaan kansan puhumasta aidosta kielestä. Katharévousaa he pitivät keinotekoisena kielimuotona, joka ei edustanut nykyisiä kreikkalaisia.

Ensimmäisen vakavamieliseksi tarkoitetun kirjan dimotikíksi kirjoitti Giánnis Psycháris vuonna 1888. Hänen proosateoksensa oli nimeltään To taxídi mou (”Matkani”), ja se oli kuvaus kirjoittajansa matkasta Kreikassa. Samalla Psycháris ehdotti siinä katharévousan täydellistä hylkäämistä ja korvaamista dimotikílla kaikessa kirjallisessa käytössä.

Psycháris kannatti Megáli idéaa, jopa Konstantinopolin liittämistä Kreikkaan, ja huomautti katharévousan käytön itse asiassa hankaloittavan päämäärän saavuttamista. Hänen mukaansa kreikkalaisten tuli keskittyä maansa todellisuuteen menneisyyden palvonnan sijasta, ja keskittyä mieluummin ajamaan turkkilaiset pois kreikkalaisilta alueilta kuin turkin sanat kreikan kielestä.

Psycháriksen kirjoitus johti kielikiistan polarisoitumiseen kahden jyrkästi toisistaan erottuneen leirin välille. Dimotikí alkoi saada yhdä suuremman osan kirjallisista piireistä taakseen. Sen kannattajiin liittyi ajan myötä myös yhä enemmän opettajia, jotka saivat kouluissa havaita, etteivät oppilaiden oppimistulokset olleet tarpeeksi hyviä, kun näitä opetettiin vain muinaiskreikaksi ja katharévousaksi. Jo Psycháris oli syyttänyt katharévousaa koulujärjestelmän epäonnistumisesta.

Dimotikín kannatus kytkeytyi samalla muiden yhteiskunnallisten uudistusten kannatukseen ja ajan muuhun poliittiseen tilanteeseen. Vasemmistolaiset näkivät katharévousan työväen sorron välineenä. Dimotikía kannattaneet oikeistolaiset nationalistit puolestaan alkoivat nähdä katharévousan ongelmallisena kansallisuusaatteen ajamisen kannalta. Samaan aikaan Kreikassa tuli nimittäin ajankohtaiseksi kysymys kreikkalaisen Makedonian saamisesta osaksi Kreikkaa. Vaihtoehtona oli, että alue menetetään Bulgarialle. Monet katsoivat, että katharévousan käyttö vaikeuttaa makedonialaisten voittamista Kreikan puolelle, sillä se ajaa kansan bulgarialaisiin kouluihin, joissa käytettiin kansankieltä.

Kielikiistan kiihkeimmät vuodet

Dimotikín nousu johti välillä ankariinkin kiistoihin ja jopa väkivaltaan eri kielimuotojen kannattajien välillä. Uuden testamentin evankeliumien julkaiseminen dimotikíksi tehtynä käännöksenä vuonna 1901 nähtiin monissa piireissä loukkauksena. Se sai Ateenan kaduilla aikaan niin kutsutun ”evankeliumimellakan”, jossa kuoli kahdeksan ihmistä. Se puolestaan johti Kreikan hallituksen kaatumiseen. Mellakointiin johti myös muun muassa Aiskhyloksen Oresteian kääntäminen dimotikíksi.

1900-luvun alkupuolella ja ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana kirjakielen valinnasta tuli yhä poliittisemmin värittynyt kysymys. Yleistäen voi sanoa, että oikeisto, konservatiivit ja kuningasmieliset usein kannattivat katharévousaa, ja vasemmisto, liberaalit ja tasavaltalaiset puolestaan dimotikía ja samalla laajempia yhteiskunnallisia ja koulutuspoliittisia uudistuksia. Oikeisto näki dimotikín muun liberaalin ja uudistusmielisen ajatusmaailman mukana uhkana kansalliselle kulttuurille, joka kiteytettiin ajatukseen ”kodista, uskonnosta ja isänmaasta”.

Elefthérios Venizéloksen noustua pääministeriksi vuonna 1910 monet dimotikín kannattajat siirtyivät hänen puolelleen, ja näkivät ajan koittaneen sekä dimotikílle että Megáli idéan toteuttamiselle. Venizélos kuitenkin suosi yksinkertaistettua katharévousaa. Vuonna 1911 hänen hallituksensa sääti ensimmäisen kerran lain, joka määritteli katharévousan viralliseksi kieleksi, kuitenkaan mainitsematta sitä nimeltä — lakiin kirjattiin virallisen kielen olevan se, jolla Kreikan perustuslaki ja muut lait on kirjoitettu.

Tästä huolimatta Venizéloksen hallitus teki vuonna 1917 dimotikísta koulujen alaluokkien opetuskielen. 1920-luvulla dimotikíksi kirjoitettuja oppikirjoja poltettiin jälleen, ja ne korvattiin katharévousaksi kirjoitetuilla. Seuranneina vuosina jokainen uusi hallitus joko vähensi tai lisäsi niiden alempien vuosiluokkien määrää, joilla opetus oli dimotikíksi. Samaan aikaan dimotikí kuitenkin voitti puolelleen yhä suuremman osan kirjoitetusta kirjallisuudesta. Radion tulon jälkeen radiouutiset luettiin katharévousaksi, mutta vapaamuotoisempi ohjelma ja laulut olivat luonnollisesti kansankieltä.

1920-luvulla alkaneen sotilasdiktatuurin aikana katharévousa kytkeytyi voimakkaasti (ääri)oikeistolaiseen ajatusmaailmaan ja kommunismin vastustamiseen. Kreikan ensimmäinen diktaattori Theódoros Págkalos julisti kaikki dimotikín kannattajat kommunisteiksi.

Toinen diktaattori Ioánnis Metaxás sen sijaan otti tavoitteeksi dimotikín kielimuodon vakiinnuttamisen. Työn suoritti Manólis Triantafyllídis, ja hänen kielioppinsa julkaistiin vuonna 1941. Sodan vuoksi sitä ei kuitenkaan voitu käyttää. Samana vuonna klassisten kielten professori Ioánnis Kakridís joutui syytteeseen siitä, että hän oli julkaissut dimotikílla kirjoitetun teoksen, jossa ei käytetty polytonista ortografiaa. Seurannut oikeudenkäynti tunnetaan ”aksenttioikeudenkäyntinä”.

Kreikan sisällissodan aikana vuosina 1945–1949 dimotikí oli vasemmistolaisen osapuolen käytössä. Sodan aikana ja sen jälkeen kielimuodon käyttö johti muissakin yhteyksissä jälleen helposti syytteisiin ”kommunistisympatioista”, ja kielimuodon käyttö julkisissa yhteyksissä oli lähes kriminalisoitua. Sodan jälkeen 1950-luvulla dimotikí toimi jälleen koulujen opetuskielenä, mutta tuolloinkin sitä oli alun perin tarkoitus käyttää vain alaluokilla valmistelemaan oppilaita katharévousan käyttöön ylemmillä luokilla. Tuossa vaiheessa jo selvästi suurin osa uudesta kirjallisuudesta kirjoitettiin dimotikíksi. Vuonna 1964 Geórgios Papandréoun hallitus teki päätöksen dimotikín ja katharévousan tasa-arvoisuudesta kouluissa.

Kreikan sotilasjuntta, joka hallitsi vuosina 1967–1974, teki katharévousasta virallisen kielimuodon kirjaamalla sen nimen ensimmäistä kertaa eksplisiittisesti ylös vuonna 1911 säädettyyn lakiin virallisesta kielestä. Papandréoun hallituksen päätös dimotikín käytöstä kouluissa kumottiin. Sotilasjuntan kaudella dimotikín kannattajat saivat jälleen kohdata kommunistisyytteitä. Samalla katharévousa kytkettiin ihmisten mielissä lopullisesti äärioikeistolaiseen ajatusmaailmaan.

Sotilasjuntan kautta voidaan pitää viimeisenä iskuna katharévousalle, koska se jakoi kielimuodon tukena aiemmin olleet konservatiivit kahteen leiriin. Samalla dimotikín nousu toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä voidaan nähdä väistämättömänä, sillä yhteiskunta muuttui vääjäämättä, maan sisäinen muuttoliike lisääntyi ja sosiaalinen nousu tuli mahdolliseksi, siinä missä perinteisen katharévousaksi koulutuksensa saaneen yläluokan merkitys yhteiskunnassa pieneni. Yhtenä tekijänä voidaan nähdä myös mediassa tapahtunut muutos, sillä vapaa radio ja televisio levittivät yhä enemmän puhekieltä, kun taas lehdistön sekä valtion kontrolloiman radion ja television merkitys pienenivät. Media muuttui näin sellaiseksi, että se levitti ja uusinti nimenomaan kansankielen käyttöä. Jälkeenpäin voidaan sanoa, että katharévousan saavuttama asema oli mahdollinen lähinnä suhteellisen suljetussa yleisössä kaupunkien koulutetun väestön keskuudessa sekä näiden hallitseman kirjoitetun sanan ja printtimedian parissa.

Kielikiistan päättyminen

Sotilasjuntan kauden päätyttyä dimotikísta tuli käytännössä Kreikan kolmannen tasavallan virallinen kieli, osittain voimakkaana vastareaktiona aiemmalle sorrolle. Uusi vuoden 1975 perustuslaki ei määritellyt valtiolle virallista kieltä, mutta dimotikísta tehtiin koulujen virallinen opetuskieli vuonna 1976. Andréas Papandréoun hallitus yksinkertaisti kreikan oikeinkirjoitusta vuonna 1982 poistamalla polytonisen ortografian käytöstä.

Vaikka katharévousaa ei enää juurikaan käytetä kirjakielenä, sillä on ollut suuri vaikutus dimotikín kehitykseen, ja monet dimotikín sanat ja ilmaisut ovat peräisin katharévousasta. Katharévousan käyttöä ei ole Kreikassa kielletty, ja monet konservatiivit ja myös jotkut kirjailijat kannattavat sen käyttöä yhä. Merkittävimpänä sitä käyttää edelleen Kreikan ortodoksinen kirkko ja monet muut ortodoksiset instituutiot. Sitä käytetään myös joissakin hallinnollisissa ja juhlallisissa yhteyksissä, tiedotteissa, kylteissä, opasteissa, perinteisten instituutioiden nimimuodoissa jne. Samoin polytonista ortografiaa esiintyy yhä edelleen paitsi katharévousassa myös dimotikíssa.

Varsinainen kielikiista voidaan katsoa Kreikassa päättyneeksi. Sen sijaan maassa on keskusteltu edelleen muinaiskreikan pakollisesta opetuksesta eri kouluasteilla.