Kousa
Kousa eli koussikka on itäsuomalainen kauhaa tarkoittava sana. Muualla Suomessa kousa-sanalla tarkoitetaan joko haarikan kaltaista tai lyhytvartisen kauhan muotoista juoma-astiaa.
Kousa on valmistettu Suomessa poikkeuksetta puusta, mutta Venäjällä on käytetty erikoistapauksissa myös hopeaa, hopeoitua pronssia tai pronssia. Museoissa on säilynyt useita venäläisvalmisteisia, hyvin koristeellisia juhlakäyttöön tai lahjaesineiksi tarkoitettuja metallikousia, jollaiset olivat Venäjällä muodissa etenkin 1800-luvun panslavismin ja kansallisromantiikan aikana.
Länsisuomalaiset kousat muokkaa
Länsi-Suomessa kousat ovat olleet puun tyviosasta veistettyjä, juhlatilaisuuksissa käytettyjä juomahaarikoita, joissa on kaksi tarttumakahvaa.[1] Tällaisia kousia on käytetty Suomessa keskiajalta lähtien, ja niiden esikuvana pidetään hedelmällisyysjuhlissa pakanallisella ajalla käytettyjä oksin koristeltuja juoma-astioita.[2] Nykypäiviin saakka säilyneitä vanhoja juhlakousia tunnetaan Pohjoismaissa yhteensä 24 kappaletta, ja niistä suuri osa kytkeytyy Nousiaisilla vaikuttaneeseen Bielke-sukuun. Nimeltä tunnettu kousantekijä oli Nousiaisten lähellä Vehmaalla 1500-luvun alussa asunut Per Kousomakare, jonka nimikin viittaa suoraan kousien valmistukseen.[2][3] Myös Kalannin alueella valmistettiin paljon kousia. Vakka-Suomi olikin keskiajalta lähtien aina 1800-luvun loppupuolelle Suomen puuastiateollisuuden keskus.[4]
Juhlakousat kuuluivat myös Varsinais-Suomen varhaisiin vientituotteisiin, joita vietiin erityisesti 1500-luvulla runsaasti Ruotsiin, muun muassa Tukholman seudulle.[5][3] Koristeelliset juhlakousat olivat Ruotsissa ja Suomessa 1500-luvulla yleisiä linnojen ja kuninkaankartanoiden astiastoissa, ja niitä käytettiin varsinkin aateliston hääjuhlissa juoma-astioina.[6] Koristeelliset suomalaiset kousat olivat jopa niin kuuluisia, että Olaus Magnus piirsi sellaisen karttaansa Lounais-Suomen kohdalle.
Suomen kansallismuseon kokoelmien arvokkaimpiin esineisiin kuuluu niin sanottu Ruskon kousa, jota tiedetään 1800-luvulla käytetyn Ruskon pitäjän Hujalan kylässä kinkerihaarikkana. Kinkereiden päätyttyä kinkerikousa vietiin juhlakulkueessa taloon, jossa seuraavat kinkerit oli määrä pitää.[6] Ruskon kinkerikousa on Suomen ainoa säilynyt vanha juhlakousa. Kousaan on merkitty vuosiluku 1542, eli se edustaa juuri 1500-luvun juhlakousien valmistusperinnettä.[5]
Kousaan liittyviä perinteitä muokkaa
Lounais-Suomen maaseudulla vanhaan tapaninpäivän viettoon kuului tapa, että kiertäjät kulkivat jalkaisin taloissa laulamassa tapaninlauluja ja vaatimassa tapaninkousaa. Tapaninkousa oli talon isäntäväen kiertäjille laulujen esittämisestä ”maksuksi” antama juomatarjoilu.[7]
Nimipäivätapoihin on Länsi-Suomessa kuulunut vanhastaan olut- tai viinakestityksen eli nimipäiväkousan vaatiminen päivänsankarilta. Nimipäivän viettäjän oli tarjottava kousa eli malja olutta kaikille taloon tulleille. Perinteen mukainen nimipäiväkousa tarjottiin juuri kousasta eli kaksikorvaisesta oluthaarikasta, ja tapaa kutsuttiin kousan juomiseksi. Ellei nimipäivän viettäjä lunastanut kestitysvelvollisuuttaan, häntä saattoi uhata telkeäminen sikolättiin tai jokin muu rangaistus. Kousan juomisen tavan on arveltu olleen peräisin oluttuvista, joihin kansa kokoontui pitäjän kirkon suojeluspyhimyksen muistopäivinä.[7]
Lähteet muokkaa
- ↑ Toivo Vuorela 1979. Kansanperinteen sanakirja. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.
- ↑ a b Aikamatka käsityöhön: 1500-luku. Suomen käsityön museo[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Vakka-Suomen Aluesanomat 30.6.2010 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Yleistä Uudenkaupungin historiasta (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Varsinais-Suomen maakuntaraha (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Ruskon kinkerikousa. Kansallismuseon kokoelmat
- ↑ a b Matti Sarmela 2007. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587. ISBN 978-952-99977-1-8
Kirjallisuutta muokkaa
- Nurmi, Matti (toim.): Vakka ja kousa vanhoil konsteil: Länsirannikon puuastiaperinnettä. Valokuvaaja: Esa Urhonen. Piirrokset: Olavi Nurmi, Turkka Suuriniemi. Kolmen ajan rannikon julkaisuja nro 1. Santtio: Santtioseura, 2002. ISBN 951-98907-0-X.