Wikipedia

Tutkimusmatkat pohjoisnavalle

(Ohjattu sivulta Kilpajuoksu pohjoisnavalle)

 

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: kurjaa suomea; muutenkin olisi rakenteellista korjattavaa ja lähteitä kaivattaisiin tekstiin, paikoitellen liian luettelomainen
Amerikkalaisen Robert Pearyn retkikunta väitti saapuneensa pohjoisnavalle vuonna 1908, mutta myöhemmin tätä on epäilty.

Tutkimusmatkat pohjoisnavalle ovat tutkimusretkiä kohti pohjoisnapaa. 1700-luvulla yritettiin pohjoisnavalle purjehtia laivoilla, koska meren uskottiin olevan avoinna navalle asti. Esitettiin myös arvioita, että navalla olisi manner. Pohjoisnavalla on kuitenkin enemmän tai vähemmän yhtenäistä lauttajäätä, joka liikehtiessään murskaa olosuhteisiin soveltumattomat laivat. Lisäksi pelkkä jäihin juuttuminen saattoi laivan merivirtojen kuljettamaksi.

1800-luvulla siirryttiin Pohjoisnavan valloituksessa koiravaljakoihin. Tällöin oli jo käynnissä eräänlainen kilpajuoksu siitä, kuka onnistuisi pääsemään ensimmäisenä pohjoisnavalle. Monia retkikuntia lähti kohti napaa, monet eivät palanneet hengissä ja monet selvisivät vain hädin tuskin. Retkeilijöitä vastassa oli pakkanen, jääröykkiöt, äkisti avautuvat jäärailot ja pettävä jää sekä kyvyttömyys kuljettaa riittävästi varusteita mukana satojen kilometrien pituista matkaa varten. Merivirta kuljetti monesti jäätä yllättävän nopeasti ja vaikeutti osaltaan matkaa.

1800-luvun lopulla Fridtjof Nansen yhdisti aikaisempien naparetkien tekniikat ja rakennutti erikoisvahvan Fram-laivan, joka ajelehti pitkään jäissä. Sitten Nansen lähti koirarekien avulla kohti pohjoisnapaa, muttei päässyt sinne. Nansen ja Johansen selvisivät hengissä kylmästä napayöstä ja tämän jälkeisestä vaelluksesta. Vuonna 1897 ruotsalainen Salomon August Andrée yritti pohjoisnavalle ilmapallolla, mutta ilmapallo vajosi jään tasolle pian lähdön jälkeen, ja Andrée miehineen kuoli rekiretken jälkeen Huippuvuorten lähellä, luultavasti jääkarhun hyökkäykseen tai myrkytykseen. Vuonna 1908 amerikkalainen Robert Peary väitti käyneensä pohjoisnavalla, mutta tätä on jälkikäteen laajalti epäilty. 1920-luvulla ilmalaivat ja lentokoneet lensivät pohjoisnavan yli, ensimmäisenä Roald Amundsen Norge-ilmalaivallaan.

On kiistelty siitä, kuka kävi ensimmäisenä pohjoisnavalla. Ensimmäinen täysin varmasti pohjoisnavalla käynyt retkikunta oli Pavel Kononovitš Senkon lentokoneella vuonna 1948 kulkenut retkikunta, joka mittasi sijaintinsa tarkasti. Vuonna 1968 Ralph Plaisted vaelsi lumikiitäjällä pohjoisnavalle jäätä pitkin, ja 1969 Wally Herbert vaelsi koiravaljakolla ensi kertaa todistetusti pohjoisnavalle. Suomalaisryhmä hiihti pohjoisnavalle vuonna 1984. 90-luvulla pohjoisnaparetkistä tuli rikkaiden seikkailijoiden huvia, ja muutama yritys järjestää nykyään huoltopalveluja kaupallisille matkoille.

Ensimmäiset arktiset tutkimusretkeilijät muokkaa

Arktiset löytöretket olivat Arktikseen ja lähialueelle suuntautuneita tutkimusretkiä. Ne alkoivat, kun Pytheas Massilialainen purjehti kertoman mukaan pohjoiseen Thuleen, ehkä Norjan rannikolle vuonna 325 eaa. Sen jälkeen viikingit saapuivat Islantiin ja Grönlantiin keskiajalla. Uudella ajalla eurooppalaiset tekivät retkiä Siperiaan ja Kanadan arktisille saarille.

1700–1800-luvuilla monet löytöretkeilijät yrittivät purjehtia Pohjoisnavalle uskoen, että sula vesi ulottuisi navalle saakka[1]. Varsinkin kesän aikana Golfvirran lämmittämällä alueella pääsee purjehtimaan pitkälle pohjoiseen Huippuvuorten, Frans Joosefin maan ja Severnaja Zemljan seuduilla. Mutta toiset taas kuvittelivat pitkään virheellisesti, että alueella olisi Etelänavan tapaan iso yhtenäinen manner. Alettiin myös etsiä meriteitä Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse Atlantilta Tyynellemerelle, ns. luoteis- ja koillisväyliä[2], jotka myöhemmin löydettiinkin, tosin monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen.

Myös magneettinen pohjoisnapa kiinnosti tutkijoita. Se löydettiin 1831 syrjäisiltä Kanadan pohjoissaarilta. Napamerillä liikkuivat myös valaanpyytäjät ja 1850-luvulla järjestettiin monia retkiä Arktisilla saarilla vuonna 1845 kadonneen napatutkija Sir John Franklinin retkikunnan löytämiseksi[3].

Naparetkien vaarat ja vaikeudet muokkaa

1800-luvulla alkoi kilpajuoksu pohjoisnavalle. Monet tutkimusmatkailijat yrittivät huonolla menestyksellä päästä koiravaljakolla navalle 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Monet eivät palanneet hengissä ja monet selvisivät vain hädin tuskin. Nälkä, kylmä ja uupumus tappoivat monia naparetkeilijöitä. Napaseuduilla saattavat myrskyt puhjeta äkkiä ja rikkoa ohuen jään tai palelluttaa suojautumattoman kulkijan. Tutkimusmatkoja vaikeutti se, että pohjoisnapa-alue on lauttajäätä, joka on monesti sulan veden, jäälauttojen ja röykkiömäisten ahtojäiden sekamelskaa. Tämä on vaikeaa niin koiravaljakoille kuin kajakeille ja laivoille. Koiravaljakoiden etenemisen pysäyttivät railot ja jääröykkiöt ja laivoja kulun esti umpijää, joka saattoi murskata jäihin juuttuneen laivan. Jos railo on edes ohuessa jäässä, siinä oli nahkakajakillakaan mahdotonta liikkua. Joskus avautuneen leveän railon jäätymistä sai odotella ikuisuudelta tuntuvan ajan, niin että tarvikkeet hupenivat vähiin. Esimerkiksi polttoöljy oli välttämätöntä jotta voitaisiin kypsentää ruokaa, joka muuten oli jäässä. Railoja saattoi avautua vaikkapa leirin keskelle kun oltiin asetuttu nukkumaan. Mikä pahinta, railo pystyi avautumaan pian sulkeutumisensa jälkeen. Jos railosta pääsi hengissä ylös, paleltuminen uhkasi. Uupumus saattaa äärimmillään johtaa siihen, että ihminen tuupertuu lumihankeen ja lopulta jäätyy kuoliaaksi.

Aivan pohjoisimmalla napa-alueella on harvassa ravinnoksi kelpaavaa eläimistöä, napakettuja ja jääkarhuja. Toisaalta jääkarhut uhkasivat napaseuduilla liikkujia. Raa'asta tai huonosti kypsennetystä jääkarhun lihasta saattoi saada trikinoosin. Liikkuminen jääröykkiöiden seassa oli todella väsyttävää. Kylmä jäädytti hikiset tai kastuneet vaatteet hiertäväksi panssariksi. Kanadan pohjoisilla saarilla oli vaara, että alkuasukkaat hyökkäisivät esimerkiksi haaksirikkoutuneiden laivojen miehistöjen kimppuun.

Kilpailu pohjoisnavan valloittamiseksi alkaa muokkaa

 
Nykyaikainen satelliittikuva pohjoisnavasta. Kuvassa näkyy jäätä, tummia railoja, pilviä ja kuvan päälle piirretyt pituuspiirit.

1800-luvulla monet pohjoisnavan saavuttamisyritykset epäonnistuivat. Seuraavassa vain muutamia navalle yrittäneitä tai pohjoisnapaseuduilla liikkuneita.

  • Wrangel vaelsi Siperiasta jäälle leveysasteelle 72 [4]
  • 1773 englantilainen Constantine Phipps yritti ensimmäisenä päästä navalle[5] edeten Huippuvuorten lähettyvillä laivalla 80° 48´ asti[6]. Napavesille ilmestyi tämän jälkeen muita purjehtijoita, joista kaikki eivät palanneet takaisin.
  • 1806 William Scoresby aloitti kilpajuoksun pohjoisnavalle, saapuen leveysasteelle 81 30[6][7].
  • 1827 William Edward Parry yritti ensimmäistä kertaa navalle muuten kuin purjehtimalla, rekien ja kajakkien yhdistelmillä joilla saattoi kulkea sekä vedellä että jäällä. Tämä oli kehitetty John Franklinin ideasta[6]. Saavutettiin uusi ennätys[7] 82° 75' pohjoista leveyttä eli 800 km:n päähän pohjoisnavasta, noin peninkulman päivävauhdilla. Matka oli hidasta, kun jää ja avovesi vuorottelivat[8][9][10].
  • 1871 Charles Hall saavutti laivalla napamerellä purjehtimisen ennätyksen, 81 42[11]. Hall löysi Franklinin retkikunnan esineistöä, mutta kuoli retkellä miehistönsä jäsenen myrkyttämänä[12].
  • 1876 George Strong Naresin[7] retkikuntaan kuulunut Albert Markham saavutti 83° 20' pohjoista[13] leveyttä lähdettyään kiinni jäätyneestä laivastaan pohjoiseen. Kirveet ja jääkuokat olivat tienraivausvälineitä jääröykkiöiden keskellä. Matka vei vain 50 km aiemmasta pohjoiseen. Retkikunta eteni laivasta 117 km:n päähän, mutta jään liikkeen yms. tekijöiden takia ei pystytty kulkemaan suoraan eteenpäin. Näin ollen menomatkalla kuljettiin 344 km ja paluumatkalla 394 km[14][10][15]
  • Adolphus Greelyn johtaman suuren retkikunnan James B. Lockwood saavutti koiravaljakolla 83° 24'. Pakkasta oli jopa –62 °C. Lockwood kuoli talvehtiessaan[10], kun noutolaiva ei päässyt perille. 27 miehestä jäi henkiin vain 7, ja yksi paleltunut kuoli pian pelastamisen jälkeen. Talvella oli ruoka loppunut ja metsästys epäonnistunut. Kuusitoista kuoli nälkään ja keripukkiin, yksi tappoi itsensä ja yksi ruokaa varastellut oli päätetty teloittaa[16]. Talvehtijat olivat syöneet ruohoja, kukkia ja merilevää ruoan loputtua[17]
  • 1888 Fridtjof Nansen hiihti ryhmänsä kanssa Grönlannin napajäätikön yli[18], tosin melko kapeasta kohdasta Nuukin leveyksiltä. Tapahtuma herätti huomiota ja mielenkiintoa naparetkeilyä kohtaan.
  • 1895 Nansen ja Johansen etenivät koiravaljakoilla pohjoiselle leveysasteelle 86°13'[19].
  • 1899–1900 italialainen luutnantti Umberto Cagni[20][21] eteni 11. maaliskuuta alkaen Frans Joosefin maan Rudolfinmaalta[22] Nansenia pohjoisemmaksi 25. huhtikuuta 1900 leveysasteelle 86°34'[21]. Eteneminen oli vaivalloista railojen, jääkasojen, väsymyksen ja lumimyrskyjen vuoksi ja matka edistyi vain kuusi meripeninkulmaa päivässä[23]. Lähtö tapahtui Frans Joosefin maasta, ja paluu onnistui vain vaivoin. Ruoka loppui, miehet söivät koiriaan[3][24][10]. Cagni käytti kärkipartiotekniikkaa: erillinen ryhmä etsi ja raivasi pääjoukolle tietä. Paluu vei 60 päivää, noin 10 km/päivävauhdilla[21].

Amundsen ja Nobile muokkaa

Kuuluisin naparetkeilijöistä oli norjalainen Roald Amundsen, joka purjehti ensimmäisenä luoteisväylän ja saavutti ensimmäisenä etelänavan. Amundsen lähti Huippuvuorilta Norgen-nimisellä ilmalaivalla 11. toukokuuta 1926,[25] ja purjehti pohjoisnavan yli[26] 200 metrin korkeudessa.[27] Pohjoisnavalle Norgen saapui 12. toukokuuta,[25] ja koko lento Huippuvuorilta Alaskaan vei 70 tuntia.[28] Lennon jälkeen Amundsen ja Norgen rakennuttaja italialainen Umberto Nobile ajautuivat riitaan. Norjalaisten mielestä Nobile oli kyvytön johtamaan ilmalaivaretkeä. Sen sijaan Amundsenin aikaisemman yhteistyökumppanin Umberto Nobilen yritys päästä navalle Italia-nimisellä ilmalaivalla johti ilmalaivan tuhoon.

Ilmalaiva Italia lähti Milanosta 15. huhtikuuta 1928, ja noin kuukautta myöhemmin ilmalaiva saapui Kongsfjordiin, josta Norgenkin oli lähtenyt. 23. toukokuuta Italia lähti tutkimaan pohjoisnapaa. Jää ja lumi lisäsivät ilmalaivan painoa ja se syöksyi alas. Kun ilmalaiva lähestyi maan pintaa, kymmenen miestä hyppäsi jäälle.[25] Ilmalaivan gondoli murskaantui suureksi osaksi jään pintaan ja suuret määrät tarvikkeita putosi jäälle. Ilmalaiva keveni ja alkoi nousta. Kuusi miestä jäi nousevaan ilmalaivaan, josta ei tämän jälkeen kuultu mitään.[25] Jäälle jäänyt osa miehistöstä selvisi hengissä, päätyi jäälautalle[29] ja onnistui sähköttämään apua itse kyhätyllä lähettimellä. Amundsen katosi[30] Atlantin yllä, kun oli kuullut Nobilen ilmalaivan tuhosta ja lähti etsimään häntä lentäen. Mahdollisesti Amundensenin kuolema johtui lentokoneen moottoriviasta. Jäälle jääneitä Italia-ilmalaivan miehiä ei saatu ensin noudettua jäälautalta, mutta heitä kyettiin huoltamaan lentokoneilla. Eräs ruotsalainen kykeni hakemaan Nobilen paljon ennen kuin muut saatiin lautalta pois. Mukana ollut ruotsalainen Finn Malmgren oli aivan uupunut, ja italialaiset jättivät hänet jäälle, kunnes hän kuoli.[31]

Napamatkoja 1900-luvulla muokkaa

 
Ydinsukellusvene USS Skate nousi pintaan pohjoisnavalle murskaten melko ohuen napajään, joka on vain tavallista merijäätä.
  • 1926 Amerikkalainen Amiraali Richard E. Byrd väitti lentäneensä pohjoisnavalle kolmimoottorisella Fokker-lentokoneella. Vain kolme päivää tämän jälkeen Roald Amundsenin ilmalaiva Norge ylitti pohjoisnavan[9], tai ainakin kävi melkein sen yllä.
  • 1931 Saksalainen ilmalaiva Graf Zeppelin kävi pohjoisnavalla.
  • 23. huhtikuuta 1948 venäläiset[32] Pavel Kononovitš Senko, Mihail Mihailovitš Somov, Pavel Afanasievitš Geordijenko ja Mihail Jemel Janovitš Ostrekin laskeutuivat lentokoneella pohjoisnavan lähelle ja olivat ensimmäiset varmasti siellä käyneet ihmiset, sillä he mittasivat sijaintinsa tarkasti: 90° pohjoista. Retkikuntaa johti Aleksandr Kuznetsov ja siinä oli mukana yhteensä 23 miestä.
  • 1952 Yhdysvaltain ilmavoimien lentäjät Joseph O. Fletcher ja William P. Benedict laskeutuivat pohjoisnavalle lentokoneellaan 3. maaliskuuta 1952.
  • 1958 yhdysvaltalainen sukellusvene USS Nautilus alitti napajään[9] ja samana vuonna toinen sukellusvene USS Skate nousi napajään läpi pintaan pohjoisnavalla.
  • 1968 Ralph Summers Plaisted saapui Ward Hunt Islandilta navalle lumikiitäjillä[10], minkä Yhdysvaltain ilmavoimien koneet varmistivat. Tällöin kyseessä olisi ensimmäinen varma ihmisen vaellus pohjoisnavalle[33].
  • 1969 Wally Herbert ylitti pohjoisnavan[10][34] matkallaan Alaskasta Huippuvuorille. Monien mielestä tämä oli ensimmäinen varmistettu pinnalla tehty matka pohjoisnavalle[9][32] vanhanaikaisella koirareellä[35].
  • 1977 venäläinen ydinkäyttöinen jäänmurtaja NS Arktika kävi ensimmäisenä pinta-aluksena pohjoisnavalla[9].
  • 1978 Japanilainen seikkailija Naomi Uemura vaelsi 57 päivässä ensimmäisenä yksin pohjoisnavalle. Kanadan ilmavoimat huolsivat Uemuraa. Matka oli 725 km ja alkoi Ellesmerensaaren Cape Edwardista 7. maaliskuuta ja päättyi 1. toukokuuta kello 4:45[36].
  • 1979 Venäläiset kulkivat koirareellä Hanriettan saarelta. Kuusi miestä, joita johti Dmitri Sapiro, kulkivat ilman koiria ja rekiä kantaen 45 kg:n painoisia reppuja selässään. Matka vei 76 päivää[37].
  • 1984 Suomalainen Huurre- retkiryhmä vaelsi kymmenentenä maailmassa pohjoisnavalle lähtien retkelle Ellesmeren saaren pohjoiskärjestä Ward Hunt Islandilta 6.3 ja saapuen pohjoisnavalle sunnuntaiaamuna 20. toukokuuta 1984 kello 7:00. Retkikuntaa johti Jussi Kauma. Ryhmän runko-osat olivat aiemmin 1981 tehneet paljon helpomman retken magneettiselle pohjoisnavalle. Pakkanen aleni huomattavasti retkellä kevään edistyessä[38].
  • 1986 Will Steger vaelsi pohjoisnavalle ensi kertaa koirareellä ilman ilmasta tapahtuvaa huoltoa. Matkassa oli 5 miestä, 1 nainen. Matka vei 57 päivää[37].
  • 1988 Polar Bridge Expedition oli venäläis-kanadalaisen ryhmän hiihto pohjoisnavan kautta Pohjois-Siperiasta Kanadan Ellesmeren saarelle. Kanadan ryhmän johtaja oli myöhemmin tunnetuksi tullut naparetkeilijä Richard Weber.

Nykyajan retkeilijöitä muokkaa

Nykyään pohjoisnavalle vaellellaan usein. Naparetkeilystä on tullut huippu-urheilua. Matkoilla on yhä monia vaaroja, koska useimmiten matkat tehdään ilman suksia kummempia kulkuvälineitä. Tällöin railoihin putoaminen, pettävä jää, myrskyt, ja paleltumat uhkaavat. Myös rahoittajien löytäminen on joskus vaikeaa.

Vuonna 1993 Richard Weber ja tohtori Mikhail (Misha) Malakhov tekivät ensimmäisen kaupallisen naparetken. Nykyään monet yritykset avustavat sadan ihmisen vaeltamisessa pohjoisnavalle vuosittain. Vuonna 1995 Weber ja Maklanov pääsivät ensi kertaa pohjoisnavalle ilman koiria ja ulkopuolista ilmasta tai muualta annettavaa apua.

Vuonna 1994 norjalainen Börge Uosland hiihti ensimmäisenä pohjoisnavalle yksin ilman matkan varrella tullutta huoltoa Sevarnaja Zemljalta. 52 päivän hiihto tapahtui 2. maaliskuuta – 23. huhtikuuta[39].

Vuonna 2001 ensimmäinen naisryhmä saapui navalle Josée Auclairin opastamana.

Vuonna 2003 Borge Ousland ja Mike Horn saapuivat ensi kertaa navalle pohjoisen talvella.

Ranskalais-suomalaisen naparetkeilijän Dominick Arduinin matka päättyi katoamiseen 5. maaliskuuta 2004, kun hänen kajakkinsa joutui matkan alussa olevalla avovesialueella myrskyyn. Luultavasti Dominick joutui veteen ja kuoli hypotermiaan tai hukkumalla[40].

Vuonna 2005 Tom Avery, George Wells ja muutamat muut kulkivat 16 koiran valjakon avulla vähän alle 37 päivässä lähdettyään pohjoisnavalle Kanadan pohjoisosen Arktisten saarten Ellesmeren saaren Cape Columbiasta. Matka jäljitteli Pearyn vuoden 1909 kiisteltyä retkeä[41].

2. toukokuuta 2007 brittiläinen moottoriohjelma Top Gear kävi vuoden 2006 magneettisella pohjoisnavalla. Kyseisen päivän aamuna kaksi ohjelman kolmesta juontajasta, Jeremy Clarkson ja James May, pääsivät ensimmäisinä magneettiselle pohjoisnavalle käyttäen kulkuvälineenään pelkkää autoa.

Kesällä 2007 venäläinen retkikunta teki tutkimusretken pohjoisnavalle jäänmurtaja Rossijan ja tutkimusalus Akademik Fjodorovin voimin. Tutkimusaluksesta laskettiin vesille kaksi Mir-sukellusvenettä, jotka laskeutuivat ensimmäistä kertaa merenpohjaan pohjoisnavalla.[42]

Naparetkeilyn luonne voi muuttua kokonaan vesillä liikkumiseksi, jos kasvihuoneilmiö sulattaa napajään.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Imret, Bertrand: North Pole, South Pole – Journeys to the End of Earth. New Horizons, Thames and Hudson, 1992.
  • Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9.
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Otava, 1929.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Lainema & Nurminen 2001, s. 10–
  2. ↑ [1], The Northern Lights Route, University Library of Tromsø - 1999
  3. ↑ a b Salovaara 1929, s. 13.
  4. ↑ Otavan suuri ensyklopedia 6, OE6, osa Malaijit-Oppiminen, Napamaat - Pohjoiset Napa-alueet - Löytö- ja tutkimusretket - Naparetket, Sivu 4571
  5. ↑ Constantine Phipps, 2nd Baron Mulgrave
  6. ↑ a b c Lainema & Nurminen 2001, s. 249.
  7. ↑ a b c Spectrum 1, artikkeli ”Arktis”, s. 414.
  8. ↑ Salovaara 1929, s. 15.
  9. ↑ a b c d e THE NORTH POLE DIVE , A Brief History of North Pole Exploration
  10. ↑ a b c d e f Otavan suuri ensyklopedia 6, OE6, osa Malaijit-Oppiminen, Napamaat - Pohjoiset Napa-alueet - Löytö- ja tutkimusretket - Naparetket, Sivu 4572
  11. ↑ Lainema & Nurminen 2001, s. 252.
  12. ↑ Lainema & Nurminen 2001, s. 255.
  13. ↑ Lainema & Nurminen 2001, s. 260.
  14. ↑ Hannes Salovaara: Naparetkeilijöitä, s. 15. Otava, 1929.
  15. ↑ Sir Albert Hastings Markham (1841-1918)[vanhentunut linkki]
  16. ↑ Lainema & Nurminen 2001, s. 265.
  17. ↑ Salovaara 1929, s. 16.
  18. ↑ Fridtjof Nansen, History of Geology James S. Aber[vanhentunut linkki]
  19. ↑ With Nansen to the North Pole[vanhentunut linkki]
  20. ↑ Online Encyclopedia Encyclopedia Home :: PIG-POL Polar Regions Originally appearing in Volume V21, Page 954 of the 1911 Encyclopedia Britannica
  21. ↑ a b c Lainema & Nurminen 2001, s. 282, 284.
  22. ↑ Lainema & Nurminen 2001, s. 283.
  23. ↑ Imret 1992, s. 68.
  24. ↑ Spectrum 1
  25. ↑ a b c d Ventura, Piero & Ceserani, Gian Paolo: Suuret löytöretket, s. 202–207. Suomentanut Renne Nikupaavola. Weilin+Göös, 1987. ISBN 951-35-4174-6.
  26. ↑ Roald Amundsen, 1872-1928[vanhentunut linkki]
  27. ↑ Imret 1992, s. 74.
  28. ↑ Salovaara 1929, s. 20.
  29. ↑ THE 1928 CRASH OF THE AIRSHIP ITALIA[vanhentunut linkki]
  30. ↑ Imret 1992, s. 76.
  31. ↑ Salovaara 1929, s. 22.
  32. ↑ a b http://www.northpolextreme.com/intmap.html (Arkistoitu – Internet Archive), North Pole, Interactive map, 24a ul. Marata, 191040, Russia, Saint-Petersburg
  33. ↑ http://www.nytimes.com/2008/09/13/us/13plaisted.html, Ralph Plaisted, 80, Adventurer and Polar Pioneer, Dies, Published: September 12, 2008, The New York Times
  34. ↑ Imret 1992, s. 130.
  35. ↑ Who Was First at the North Pole? ~ An Historical Perspective ~,by Barbara Rhodes, Chairperson PolarFlight Research Forum[vanhentunut linkki]
  36. ↑ Guinnes World Records 2009, sivu 115, Naparetket
  37. ↑ a b Imret 1992, s. 117.
  38. ↑ Hiihto Pohjoisnavalle, Matti Saari, Otava Keuruu 1984, ISBN 951-1-08148-9, takakansi, kartta sivu 118, 119
  39. ↑ Guinness World Records 2009, sivu 114, Naparetket
  40. ↑ Dominick Arduin - seikkailijan salaisuus, Svan Pahajoki, kustannusosakeyhtiö Revontuli, Gummerus Jyväskylä 2004, ISBN 952-5170-40-3, http://www.revontuli.net, sivu 102
  41. ↑ Guinnes World Records 2009, sivu 114, Naparetket
  42. ↑ Venäläinen sukellusretkikunta saapui pohjoisnavalle HS. Viitattu 2.8.2007.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tutkimusmatkat_pohjoisnavalle&oldid=20963121”