Kalle Procopé

Karl Gustaf ”Kalle” Procopé (1881 – 18. kesäkuuta 1911 Aldan) oli niin sanottuihin työläisaktivisteihin lukeutunut suomalainen maalari ja sortovuosien aktivisti, joka heinäkuussa 1905 ampui Viipurissa venäläisen everstiluutnantin Vladimir Kramarenkon. Hän oli jo aikaisemmin keväällä sekaantunut kuvernööri Nikolai Mjasojedovin murhayritykseen. Procopén tapaus herätti aikoinaan suurta huomiota, kun hänet suomalaisen siviilituomioistuimen sijaan tuomittiin Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevien säädösten vastaisesti venäläisessä sotaoikeudessa. Procopén puolesta esitettiin lukuisia vetoomuksia aina senaattia ja eduskuntaa myöten, mutta mikään ei tuottanut tulosta.

Kalle Procopé.

Mjasojedovin murhayritys

Viipurin Kolikkoinmäen työläiskaupunginosassa asunut Procopé oli maaliskuussa 1905 mukana suunnittelemassa Viipurin läänin kuvernöörin Nikolai Mjasojedovin murhaa yhdessä aktivisteihin kuuluneiden Matti Reinikan ja August Rissasen kanssa. Päätekijänä oli Reinikka, johon Procopé tutustui viipurilaissyntyisen Rissasen kautta. Procopén osuus murhayrityksessä jäi kuitenkin vain Reinikan avustamiseen, ja näin hän selvisi sadan markan sakolla.

Kramarenkon murha

Murha ja pidätys

Santarmieverstiluutnantti Kramarenko surmattiin Viipurissa Torkkelin- ja Maununkatujen kulmauksessa 21. heinäkuuta 1905 noin kolmen aikaan iltapäivällä. Procopé ampui lähietäisyydeltä kolme laukausta Browning-merkkisellä pistoolilla ja pakeni sen jälkeen kohti Punaisenlähteentoria. Lyhyen pakomatkansa aikana hän ampui myös kerran takaa-ajanutta poliisia kohti. Laukaus ei kuitenkaan osunut. Kramarenko puolestaan onnistui palaamaan vaikeasti haavoittuneena asuntoonsa. Sieltä Kramarenko kuljetettiin lääninsairaalaan, jossa hän kuoli vammoihinsa.

Joidenkin myöhempien lähteiden mukaan murha oli etukäteen suunniteltu, ja se olisi tapahtunut paikallisen työläisaktivistiryhmän toimeksiannosta, kun taas aikakauden sanomalehdet kertoivat Kramarenkon valikoituneen kohteeksi sattumalta. Esimerkiksi helsinkiläiset Folket ja Hufvudstadsbladet kertoivat, että Procopé oli istunut kahden puistonpenkillä ryypiskelleen työmiehen seurassa ja Kramarenkon käveltyä ohitse saanut ajatuksen ampua hänet. Kuulusteluissa Procopé kertoi kantaneensa asetta, koska oli jo pitkään suunnitellut murhaavansa Viipurin poliisipäällikön Woldemar von Grossin.

Procopé oli aluksi pidätettynä poliisilaitoksella, josta hänet seuraavana päivänä vietiin lainvastaisesti Viipurin päävartioon venäläisen sotaväen valvontaan. Procopén vanhemmat ja kolme muuta henkilöä tekivät asiasta tuloksettoman vastalauseen, jossa häntä vaadittiin siirrettäväksi lääninvankilaan. Päävartiossa Procopéta kerrottiin myös pahoinpidellyn. Väitteitä ei kuitenkaan pystytty näyttämään toteen, minkä vuoksi Työmies-lehden päätoimittaja Edvard Valpas sai myöhemmin sakkotuomion komendantti Wischnjakoffin nostettua häntä vastaan syytteen.

Oikeudenkäynti ja vetoomukset

Heinäkuun viimeisenä päivänä Suomen senaatti sai Pietarista määräyksen lähettää Procopé tuomittavaksi kaupungissa toimivaan sotilaspiirioikeuteen venäläisten sotalakien mukaan. Senaatti esitti keisari Nikolai II:lle pyynnön Procopén tuomitsemisesta Suomessa, mutta tähän ei suostuttu. Sen jälkeen Viipurin raastuvanoikeus teki päätöksen hänen lähettämisestään Pietariin. Istuntoa seurasi monikymmenpäinen yleisö, ja sitä oli turvaamassa vahva poliisivartio. Maalari T. H. Piironen esitti oikeussalissa julkilausuman, jossa menettelyä paheksuttiin.

Procopé siirrettiin Pietariin 9. elokuuta, neljä päivää raastuvanoikeuden päätöksen jälkeen. Samana päivänä Viipurin kauppatorilla nähtiin suuri Viipurin ja Talikkalan työväenyhdistysten järjestämä joukkokokous Procopén puolesta. Väkivaltaiseksi muuttuneessa tilaisuudessa oli lehtitietojen mukaan jopa tuhansia osallistujia. Paikalla olleet ratsupoliisit yrittivät hajottaa mielenosoitusta ratsastamalla päin väkijoukkoa, jolloin kymmeniä ihmisiä loukkaantui. Kauppatorilla oli myös kaupunkiin sijoitettua venäläistä sotaväkeä, mutta mielenosoitus saatiin päättymään vasta kolmen tunnin kuluttua, kun paikalle saapui Lappeenrannasta hälytettyjä rakuunoita.

Pietarin sotaoikeus antoi tuomionsa 15. elokuuta, jolloin Procopé määrättiin hirtettäväksi. Keisari Nikolai II kuitenkin antoi määräyksen poliittisten vankien joukkoarmahtamisesta vielä saman kuun aikana, ja näin myös Procopén kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyörangaistukseksi. Tapausta käsiteltiin myöhemmin syksyllä Viipurin hovioikeudessa, joka piti sotaoikeuden tuomiota laittomana ja esitti joulukuussa senaatille vetoomuksen Procopén saamisesta oikeuteen Suomeen. Myös sosialidemokraatit esittivät samaan aikaan senaatille ja prokuraattori Julius Grotenfeltille suunnatun vaatimuksen, jonka mukaan Procopén asia pitäisi käsitellä suomalaisessa tuomioistuimessa, mihin hänellä Suomen kansalaisena on lakisääteinen oikeus. Senaatti päättikin tammikuussa 1906 ryhtyä toimenpiteisiin asian viemiseksi eteenpäin. Toukokuussa puolestaan aktivisti Georg Fraser esitti valtiopäiville, että se ryhtyisi toimenpiteisiin Venäjällä olevien suomalaisten poliittisten vankien vapauttamiseksi. Procopén lisäksi heihin kuului Onni Nikolainen. Maaliskuussa 1907 valitun Suomen ensimmäinen eduskunnan perustuslakivaliokunta esitti seuraavana syksynä vetoomuksen, jossa useiden muiden laillisuuskysymyksien ohella vaadittiin ratkaisua myös Procopén tilanteeseen.

Vankeusaika

Pietariin siirron jälkeen Procopéta pidettiin aluksi tavallisten rikollisten joukossa Pietari-Paavalin linnoituksessa. Hänellä ei ollut mukana rahaa eikä henkilökohtaista omaisuutta, ei myöskään mahdollisuutta pitää yhteyttä Suomeen. Keväällä 1906 Procopé siirrettiin Moskovaan ja sieltä kesän aikana edelleen Siperiaa kohti Nižni Novgorodin, Tverin, Permin ja Omskin kautta. Procopé oli nyt sijoitettu toisten poliittisten vankien joukkoon, ja samalla hän sai myös mahdollisuuden kirjeiden lähettämiseen.

Lokakuussa 1906 Jakobstad-lehdessä kerrottiin, että Procopé on kirjoittanut kirjeessä isälleen olevansa Tobolskissa ja mainitsee, että hänen vankeusaikaansa oli lyhennetty niin, että sitä oli jäljellä enää kolme vuotta. Vuodenvaihteessa Tobolskin poliittisilta vangeilta kiellettiin kirjeenvaihto, ja he menivät nälkälakkoon. Venäläisten sanomalehtien mukaan Procopé oli jo toisena päivänä niin huonossa kunnossa, että hän joutui sairaalahoitoon. Kesällä 1907 Procopé lähetti vanhempiensa lisäksi kirjeitä myös Viipurissa ilmestyneelle Työ-sanomalehdelle, joista osan hän oli allekirjoittanut nimellä Kaarlo Onnela. Kirjeissään Procopé muun muassa kertoi olevansa suhteellisen tyytyväinen oloihinsa. Taloudellista apua Procopé sai vankeusaikanaan ainakin Helsingissä toimineelta työläisaktivistien ryhmältä ja Suomen aktiivisen vastustuspuolueen johtajalta Johannes Gummerukselta.

Talvella 1908 Procopésta kertoi myös toinen Siperiaan karkotettu suomalainen aktivisti Filemon Tiderman. Hänen mukaansa Procopé joutui tekemään raskasta työtä mutta eli kuitenkin Tidermanin kuuleman mukaan ”kuin porvari”. Elokuussa 1908 Procopé kirjoitti joutuneensa Tobolskissa toiseen vankilaan, ja hänet oli erotettu entisistä vankitovereistaan. Syyskuussa 1909 Procopé kirjoitti vapautuneensa 22. elokuuta ja olevansa matkalla kohti Kiinan rajaa. Hän arveli saapuvansa kotimaahan seuraavana kesänä. Sen jälkeen Procopén vaiheet ovat tuntemattomat, mutta hänen ilmoitettiin kuolleen keuhkokuumeeseen Aldanin vankilan sairaalassa Taka-Baikaliassa kesäkuussa 1911.