Avaa päävalikko

Kalle Procopé

suomalainen työläisaktivisti

Kalle Procopé.

Karl Gustaf ”Kalle” Procopé (k. 18. kesäkuuta 1911 Taka-Baikalin kuvernementti[1]) oli niin sanottuihin työläisaktivisteihin lukeutunut suomalainen maalari ja sortovuosien aktivisti, joka heinäkuussa 1905 ampui Viipurissa venäläisen everstiluutnantti Vladimir Kramarenkon. Hän oli jo aikaisemmin keväällä sekaantunut kuvernööri Nikolai Mjasojedovin murhayritykseen. Procopén tapaus herätti aikoinaan suurta huomiota, kun hänet suomalaisen siviilituomioistuimen sijaan tuomittiin Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevien säädösten vastaisesti venäläisessä sotaoikeudessa. Procopén puolesta esitettiin lukuisia vetoomuksia aina senaattia ja eduskuntaa myöten, mutta mikään niistä ei tuottanut tulosta.

Mjasojedovin murhayritysMuokkaa

Viipurin Kolikkoinmäen[2] työläiskaupunginosassa asunut Procopé oli maaliskuussa 1905 mukana suunnittelemassa Viipurin läänin kuvernöörin Nikolai Mjasojedovin murhaa yhdessä aktivisteihin kuuluneiden Matti Reinikan ja August Rissasen kanssa. Päätekijänä oli Reinikka, johon Procopé tutustui viipurilaissyntyisen Rissasen kautta.[3] Procopén osuus murhayrityksessä jäi kuitenkin vain Reinikan avustamiseen ja näin hän selvisi 100 markan sakolla.[4][5]

Kramarenkon murhaMuokkaa

Murha ja pidätysMuokkaa

Santarmieverstiluutnantti Kramarenkon murha tapahtui Viipurissa Torkkelin- ja Maununkatujen kulmauksessa 21. heinäkuuta 1905 noin kolmen aikaan iltapäivällä. Procopé ampui lähietäisyydeltä kolme laukausta Browning-merkkisellä pistoolilla ja pakeni sen jälkeen kohti Punaisenlähteentoria. Lyhyen pakomatkansa aikana hän ampui myös kerran takaa-ajanutta poliisia kohti. Laukaus ei kuitenkaan osunut. Kramarenko puolestaan onnistui palaamaan vaikeasti haavoittuneena asuntoonsa. Sieltä Kramarenko kuljetettiin lääninsairaalaan, jossa hän kuoli vammoihinsa.[6][7]

Joidenkin myöhempien lähteiden mukaan murha oli etukäteen suunniteltu[8] ja se olisi tapahtunut paikallisen työläisaktivistiryhmän toimeksiannosta,[9] kun taas aikakauden sanomalehdet kertoivat Kramarenkon valikoituneen kohteeksi sattumalta. Esimerkiksi helsinkiläiset Folket ja Hufvudstadsbladet kertoivat, kuinka Procopé oli istunut kahden puistonpenkillä ryypiskelleen työmiehen seurassa ja Kramarenkon käveltyä ohitse saanut ajatuksen ampua hänet. Kuulusteluissa Procopé kertoi kantaneensa asetta, koska oli jo pitkään suunnitellut murhaavansa Viipurin poliisipäällikön Woldemar von Grossin.[7][10]

Procopé oli aluksi pidätettynä poliisilaitoksella, josta hänet seuraavana päivänä vietiin lainvastaisesti Viipurin päävartioon venäläisen sotaväen valvontaan. Procopén vanhemmat ja kolme muuta henkilöä tekivät asiasta tuloksettoman vastalauseen, jossa häntä vaadittiin siirrettäväksi lääninvankilaan.[11] Päävartiossa Procopéta kerrottiin myös pahoinpidellyn. Väitteitä ei kuitenkaan pystytty näyttämään toteen, minkä vuoksi Työmies-lehden päätoimittaja Edvard Valpas sai myöhemmin sakkotuomion komendantti Wischnjakoffin nostettua häntä vastaan syytteen.[12]

Oikeudenkäynti ja vetoomuksetMuokkaa

Heinäkuun viimeisenä päivänä Suomen senaatti sai Pietarista määräyksen lähettää Procopé tuomittavaksi kaupungissa toimivaan sotilaspiirioikeuteen venäläisten sotalakien mukaan.[11] Senaatti esitti keisari Nikolai II:lle pyynnön Procopén tuomitsemisesta Suomessa, mutta tähän ei suostuttu.[13] Tämän jälkeen Viipurin raastuvanoikeus teki päätöksen hänen lähettämisestään Pietariin. Istuntoa seurasi monikymmenpäinen yleisö ja sitä oli turvaamassa vahva poliisivartio. Maalari T. H. Piironen esitti oikeussalissa julkilausuman, jossa menettelyä paheksuttiin.[14]

Procopé siirrettiin Pietariin neljä päivää raastuvanoikeuden päätöksen jälkeen 9. elokuuta.[15] Samana päivänä Viipurin kauppatorilla nähtiin suuri Viipurin ja Talikkalan työväenyhdistysten järjestämä joukkokokous Procopén puolesta. Väkivaltaiseksi muuttuneessa tilaisuudessa oli lehtitietojen mukaan jopa tuhansia osallistujia. Paikalla olleet ratsupoliisit yrittivät hajottaa mielenosoitusta ratsastamalla päin väkijoukkoa, jolloin kymmeniä ihmisiä sai vammoja. Kauppatorilla oli myös kaupunkiin sijoitettua venäläistä sotaväkeä, mutta mielenosoitus saatiin päättymään vasta kolmen tunnin kuluttua, kun paikalle saapui Lappeenrannasta hälytettyjä rakuunoita.[16]

Pietarin sotaoikeus antoi tuomionsa 15. elokuuta, jolloin Procopé määrättiin hirtettäväksi.[17] Keisari Nikolai II kuitenkin antoi määräyksen poliittisten vankien joukkoarmahtamisesta vielä saman kuun aikana ja näin myös Procopén kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyörangaistukseksi.[18] Tapausta käsiteltiin myöhemmin syksyllä Viipurin hovioikeudessa, joka piti sotaoikeuden tuomiota laittomana ja esitti joulukuussa senaatille vetoomuksen Procopén saamisesta oikeuden eteen Suomeen.[19] Myös sosialidemokraatit esittivät samaan aikaan senaatille ja prokuraattori Julius Grotenfeltille suunnatun vaatimuksen, jonka mukaan Procopén asia pitäisi käsitellä suomalaisessa tuomioistuimessa, johon hänellä Suomen kansalaisena on lakisääteinen oikeus.[20] Tammikuussa 1906 senaatti päättikin ryhtyä toimenpiteisiin asian viemiseksi eteenpäin.[21] Toukokuussa puolestaan aktivisti Georg Fraser esitti valtiopäiville, että se ryhtyisi ryhtyisi toimenpiteisiin Venäjällä olevien suomalaisten poliittisten vankien vapauttamiseksi. Procopén lisäksi heihin kuului Onni Nikolainen.[22] Maaliskuussa 1907 valitun Suomen ensimmäinen eduskunnan perustuslakivaliokunta esitti seuraavana syksynä vetoomuksen, jossa useiden muiden laillisuuskysymyksien ohella vaadittiin ratkaisua myös Procopén tilanteeseen.[23][24]

VankeusaikaMuokkaa

Pietariin siirtonsa jälkeen Procopéta pidettiin aluksi tavallisten rikollisten joukossa Pietari-Paavalin linnoituksessa. Hänellä ei ollut rahaa tai henkilökohtaista omaisuutta eikä myöskään mahdollisuutta pitää yhteyttä Suomeen.[25] Keväällä 1906 Procopé siirrettiin Moskovaan[26] ja sieltä kesän aikana edelleen Siperiaa kohti Nižni Novgorodin, Tverin, Permin ja Omskin kautta. Procopé oli nyt sijoitettu toisten poliittisten vankien joukkoon ja samalla hän sai myös mahdollisuuden kirjeiden lähettämiseen.[27][28][29]

Lokakuussa 1906 Procopé oli Tobolskissa ja samalla hänen vankeusaikaansa oli lyhennetty niin, että sitä oli jäljellä enää kolme vuotta.[30] Vuodenvaihteessa Tobolskin poliittisilta vangeilta kiellettiin kirjeenvaihto, minkä takia he menivät nälkälakkoon.[31] Venäläisten sanomalehtien mukaan Procopé oli jo toisena päivänä niin huonossa kunnossa, että hän joutui sairaalahoitoon.[32] Kesällä 1907 Procopé lähetti vanhempiensa lisäksi kirjeitä myös Viipurissa ilmestyneelle Työ-sanomalehdelle, joista osan hän oli allekirjoittanut nimellä Kaarlo Onnela. Kirjeissään Procopé muun muassa kertoi olevansa suhteellisen tyytyväinen oloihinsa.[33] Taloudellista apua Procopé sai vankeusaikanaan ainakin Helsingissä toimineelta työläisaktivistien ryhmältä ja Suomen aktiivisen vastustuspuolueen johtajalta Johannes Gummerukselta.[34]

Talvella 1908 Procopésta kertoi myös toinen Siperiaan karkoitettu suomalainen aktivisti Filemon Tiderman. Hänen mukaansa Procopé joutui tekemään raskasta työtä, mutta eli kuitenkin Tidermanin kuuleman mukaan ”kuin porvari”.[35] Elokuussa 1908 Procopé kirjoitti joutuneensa Tobolskissa siirretyksi toiseen vankilaan ja tultuaan erotetuksi entisistä vankitovereistaan.[36] Syyskuussa 1909 Procopé kirjoitti vapautuneensa 22. elokuuta ja olevansa matkalla kohti Kiinan rajaa. Kotimaahan hän arveli saapuvansa seuraavana kesänä.[37] Tämän jälkeen Procopén vaiheet ovat tuntemattomat, mutta hänen ilmoitettiin kuolleen keuhkokuumeeseen vankisairaalassa Taka-Baikalin kuvernementissa kesäkuussa 1911.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b Kalle Procopé kuollut. Työ, 20.7.1911, nro 163, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 1.2.2017.
  2. Attentatet i Viborg. Helsingfors-Posten, 23.3.1905, nro 80, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  3. Målet mot Reinikka m. fl.. Helsingfors-Posten, 15.4.1905, nro 102, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  4. Murhayritysjuttu kuvernööri Mjäsojedoffia wastaan. Uusi Aura, 18.4.1905, nro 45, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  5. Målet mot Matti Reinikka. Arbetaren, 1.7.1905, nro 59, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  6. Tammerfors Nyheter: Attentat mot gendarmofficer 21.7.1905. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.11.2015.
  7. a b Folket: Attentatet mot Kramarenko 21.7.1905. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.11.2015.
  8. Keskisarja, Teemu: ”Terrorismin potentiaalinen pikkujättiläinen: Poliittisen väkivallan sarastuskausi 1904–1906”. Artikkeli teoksessa Kullberg, Anssi (toim.): Suomi, terrorismi, Supo – koira joka ei haukkunut, WSOY, Helsinki, 2011. ISBN 978-951-03857-7-7.
  9. Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen: ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti, s. 273. Porvoo: WSOY, 1961.
  10. Hufvudstadsbladet: Polisundersökningen rörande attentatet mot Kramarenko 28.7.1905. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.11.2015.
  11. a b Forum för mål ang. politiska förbrytelser / Attentatorn Karl Prokopé. Fredrikshamns Tidning, 2.8.1905, nro 59, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  12. Ryska stabens i Viborg mål mot redaktör Valpas. Nya Pressen, 23.9.1908, nro 257, s. 5. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  13. Senatensa hemställan afslagen. Kotka Nyheter, 5.8.1905, nro 58, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  14. En protest. Åbo Underrättelser, 7.8.1905, nro 210, s. 1–2. Kansalliskirjasto Viitattu 26.11.2015.
  15. Kalle Procopé till Ryssland. Syd-Österbotten, 12.8.1905, nro 62, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  16. Kravaller i Viborg. Östra Nyland, 12.8.1905, nro 62, s. 2–3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  17. Tidningen Kalmar: Procopé inför krigsrätten 16.8.1905. Kungliga biblioteket – Sveriges nationalbibliotek. Viitattu 26.11.2015.
  18. Karl Prokopés straff / Amnestin och arbetaren Kalle Procopé. Kotka Nyheter, 29.8.1905, nro 65, s. 2, 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  19. Kalle Procopé. Tammerfors Nyheter, 15.12.1905, nro 191, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  20. Demonstrationsmöten. Åbo Tidning, 18.12.1905, nro 344, s. 1. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  21. Nytt för dagen. – Kalle Procopé. Kotka Nyheter, 30.1.1906, nro 8, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  22. De politiska fängarna. Arbetaren, 12.5.1906, nro 19, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  23. Suomen valtiopäivät: Perustuslakivaliokunnan mietintö N:o 4 29.10.1907. Eduskunta. Viitattu 26.11.2015.
  24. Lantdagens utskott. Östra Finland, 11.9.1907, nro 210, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  25. Om Kalle Procopé. Åbo Tidning, 24.3.1906, nro 70, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  26. Arbetaren Karl Procopé. Östra Nyland, 28.4.1906, nro 33, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  27. Kalle Procopé transporteras till Sibirien. Kotka Nyheter, 30.6.1906, nro 49, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  28. Hemlandet. – Kalle Procopé. Åland, 14.7.1906, nro 60, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  29. Kalle Procopé. Östra Finland, 16.7.1906, nro 160, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  30. Kalle Procopé. Jakobstad, 13.10.1906, nro 78, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  31. Venäjältä. – Kalle Procopé. Laatokka, 5.2.1907, nro 15, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  32. Kalle Procopé. Östra Finland, 6.2.1907, nro 31, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  33. Apropos – Kalle Procopé Kramarenkos mördare. Östra Finland, 4.7.1907, nro 151, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  34. Den häktade ligan. Hufvudstadsbladet, 20.10.1907, nro 286, s. 6. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  35. Ett brev från red. Tiderman. Jakobstad, 19.2.1908, nro 14, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  36. Notiser från hemlandet – Kalle Procopé. Kotka Nyheter, 22.8.1908, nro 64, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.
  37. Notiser från hemlandet – Kalle Procopé. Kotka Nyheter, 25.9.1909, nro 75, s. 3. Kansalliskirjasto Viitattu 20.12.2015.