Kaksikamarisuus (psykologia)

Kaksikamarisuus eli bikameralismi psykologiassa on Julian Jaynesin esittämä hypoteesi, jonka mukaan muinaisajan ihmisten tiedolliset toiminnot jakautuvat kahteen aivojen osaan, joista toisen koettiin ”puhuvan” ja toisen kuuntelevan ja tottelevan. Täten ihmisillä olisi ollut kaksikamarinen mieli. Jaynes esitti teoriansa vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind. Hänen mukaansa jokseenkin kaikilla ihmisillä oli tällainen kaksikamarinen mieli vielä noin 3 000 vuotta sitten.

Teorian sisältö muokkaa

Jaynes käyttää useiden parlamenttien kaksikamarisuutta vertauskuvana eli metaforana kuvaamaan mielen tilaa, jossa oikean aivopuoliskon kokemukset ja muistot välittyvät vasemmalle aivopuoliskolle kuuloaistin hallusinaatioina. Vertauskuva perustuu ajatukseen aivo­puoliskojen toiminnallisesta erilaistumisesta, joskin normaalisti ihmisen molemmat aivopuoliskot ovat koko ajan yhteydessä toisiinsa aivokurkiaisen välityksellä. Vertauskuva ei tarkoita, että kaksikamarisissa aivoissa puoliskot olisivat olleet kokonaan erillään toisistaan, mutta Jaynesin mukaan kaksikamarinen mieli koettiin erilaisena, ei-tietoisena mielen tilana, jossa uusien ärsykkeiden kohdatessa tahto välittyi kielellisten kontrolli­mekanismien avulla ja koettiin kuultuna sanallisena hallusinaationa.

Kaksikamarinen mieli oli ei-tietoinen sikäli, että se ei kyennyt käsittelemään tai ilmaisemaan mielentiloja meta-ajattelulla, vaan se reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin kykenemättä käsittämään, miksi se niin teki. Kaksikamariselta ihmiseltä näin ollen puuttui metatietoisuus, omaelämäkerrallinen muisti ja kyky tarkoituksellisesti antaa ajatustensa liikkua missä tahansa tai tarkastella omia mielikuvia introspektiivisesti. Kun kaksikamarisuus ei enää soveltunut sosiaaliseksi kontrollikeinoksi moni­mutkaisessa yhteis­kunnassa, tämän mielen mallin tilalle kehittyi nykyisen kaltainen tietoinen mieli, joka Jaynesin mukaan perustuu vertaus­kuvalliseen kielen­käyttöön, joka opitaan varsinkin erilaisia kertomuksia kuuntelemalla.

Jaynesin mukaan muinaisajan ihmiset, joilla oli kaksikamarinen mieli, kokivat maailman hieman samalla tavalla kuin nykyiset skitsofreenikot. Odottamattomissa tilanteissa he eivät tehneet tietoisia päätelmiä, vaan kuulivat ”jumalan” äänen antavan toimintaohjeita ja käskyjä, joita he kyselemättä tottelivat: he eivät olleet lainkaan tietoisia omista ajatusprosesseistaan sellaisenaan. Niiden ”käskyhallusinaatioiden”, jotka usein ohjaavat skitsofreenikkojen ja muiden ”ääniä” kuulevien käyttäytytymistä, on väitetty tukevan Jaynesin käsityksiä.[1]

Hypoteesilleen, että ihmisten aivot olivat kaksikamarisessa tilassa vielä noin 3 000 vuotta sitten, Jaynes esitti monia erilaisia todisteita, muun muassa vanhan ajan kirjallisuuden. Hän käytti monitieteistä lähestymistapaa ja etsi todisteita monilta eri aloilta.[2] Jaynes väitti, että suunnilleen niihin aikoihin saakka, joista kerrotaan Homeroksen Iliaassa, ihmisillä ei yleensä ollut sellaista itsetietoisuutta kuin useimmilla ihmisillä on nykyisin. Sen sijaan kaksikamarisia ihmisiä ohjasivat mentaaliset käskyt, joiden käsitettiin tulleen ulkopuolisilta jumalilta, mutta jotka todellisuudessa olivat peräisin heidän oikeista aivopuoliskoistaan. Nämä käskyt kuvastuvat muinaisissa myyteissä, legendoissa ja historiallisissa kertomuksissa. Esimerkiksi juuri Iliaassa ihmiset tekevät suunnilleen kaiken, minkä tekevät, koska joku jumalista käskee heidän tehdä niin. Samoin kreikkalaisessa mytologiassa muusat ”lauloivat” runoja, joita kreikkalaiset pitivät musiikkinsa ja runoutensa suoranaisena lähteenä, Jaynesin mukaan sen vuoksi, koska varhaiset runoilijat tosiaan ”kuulivat ääniä”.

Iliaan ohella Jaynes käytti teorialleen todisteena myös Vanhaa testamenttia sekä säilynyttä assyrialaista kirjallisuutta. Hänen mukaansa esimerkiksi Aamoksen kirja osoittaa selvästi, että sen kirjoittajalla oli vielä tyypillinen kaksikamarinen mieli, sillä hän käsitti kaiken sanottavansa olevan peräisin suoraan Jumalalta, kun taas Saarnaajan kirjoittajalla oli jo selvästi nykyaikaisessa merkityksessä tietoinen mieli, minkä selvimmin osoittaa kirjan kolmannessa luvussa oleva pohdiskelu siitä, miten kaikilla asioilla on oma aikansa.[3][4] Myös Homeroksen Odysseia osoittaa hänen mukaansa syvällisesti erilaista mielenlaatua kuin Ilias, tietoisuuden varhaista muotoa.[2]

Jaynes totesi, että muinaisina aikoina jumalilla oli huomattavasti keskeisempi merkitys ihmisten maailmankuvassa kuin nykyisin, niitä oletettiin olevan lukemattomia ja ne käsitettiin pitkälti ihmisen kaltaisiksi. Jaynesin mukaan tämä viittaakin siihen, että jokaisella kaksikamarisella henkilöllä oli oma ”jumalansa”, joka kuvasti hänen omia toiveitaan ja kokemuksiaan.[5] Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että monissa muinaisissa kulttuureissa esi-isiä palvottiin käsittelemällä vainajien ruumiita ikään kuin nämä olisivat vielä elossa; ne pantiin istumaan, puettiin ja niille jopa tarjottiin ruokaa. Jaynesin mukaan tämä johtui siitä, että vainajien uskottiin yhä elävän ja että kuullut hallusinaatiot tulisivat heiltä.[2] Tämä tapa sai alkunsa kyläyhteisöissä, joissa oli noin sata asukasta tai hieman enemmän, ja Jaynesin mukaan se oli uskonnon ydin. Toisin kuin nykyaikana esiintyvät hallusinaatiot, muinaisaikana kuullut äänet rakentuivat kulttuuristen normien mukaisiksi ja ylläpitivät toimivaa yhteiskuntaa. Antiikin Kreikassa mainittiin usein hyvin samantapainen käsite Logos. Se oli ohjaava ääni, joka kuultiin ilmeisesti ulkoisesta lähteestä.

Jaynes päätteli, että nämä ”äänet” olivat peräisin niistä oikean aivopuoliskon keskuksista, jotka vastaavat vasemman aivopuoliskon kielellisten kykyjen keskuksia, nimittäin Wernicken alueen ja Brocan alueen oikeanpuolisista vastineista. Nämä alueet ovat useimpien nykyisten ihmisten aivoissa melko passiivisessa tilassa, mutta Jaynes kiinnitti huomiota tutkimustuloksiin, joiden mukaan kuuloaistin hallusinaatioita vastaa tavallista vilkkaampi aivojen näiden osien toiminta.[2]

Jaynes kiinnitti huomiota siihen, että skitsofrenian syistä ja alkuperästä ei ollut päästy yksimielisyyteen. Jaynes väitti, että skitsofrenia on jäänne ihmiskunnan aikaisemmasta kaksikamarisesta tilasta.[2] Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että skitsofreenikot eivät kuule vain satunnaisia ääniä vaan kokevat ”käskyhallusinaatioita”, jotka vaativat heitä suorittamaan tiettyjä tehtäviä. Jaynesin teoriaa tukee se, että nämä käskyhallusinaatiot eroavat vain vähän niistä käskyistä, joita jumalat muinaisissa kertomuksissa antoivat ihmisille.[2]

Kaksikamarisuuden luhistuminen muokkaa

Jaynesin mukaan vasta kaksikamarisuuden luhistuminen merkitsi introspektion ja tietoisuuden alkua sellaisina kuin ne nykyisin tunnetaan. Hänen mukaansa kaksikamarinen ihmismieli alkoi toimia huonosti tai ”luhistua” toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, sillä se ei enää sopeutunut muuttuneisiin olosuhteisiin. Hän arveli, että muinaiset kaksikamariseen mieleen perustuvat yhteiskunnat olivat luonnostaan epävakaita ja niillä oli taipumus romahtaa tietyin väliajoin, kun ympäristön muutokset järkyttivät liiaksi kaksikamarisen mielen sosiokulttuurista tasapainoa: esimerkkinä tästä ovat muinaisen Egyptin välikaudet ja mayojen kaupunkien ajoittaiset tuhoutumiset. Toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua tapahtunut pronssikautisten kulttuurien romahdus johti suuriin kansainvaelluksiin ja aiheutti odottamattomia tilanteita ja jännityksiä siinä määrin, että selviytyäkseen ihmismielen oli tultava entistä joustavammaksi ja luovemmaksi.[6] Itsetajunta ja tietoisuus olisivat olleet kulttuurisesti kehittyneitä ratkaisuja tähän ongelmaan. Tarve kertoa koetuista tapahtumista julkisesti henkilöiden välillä, joilla ei ollut yhteistä kieltä tai kulttuuriperintöä, rohkaisi yhteisöjä tulemaan tietoisiksi itsestään selviytyäkseen uudessa ympäristössä. Täten tietoisuus, samoin kuin aikaisemmin kaksikamarisuus, kehittyi neurologisena sopeutumana muuttuvan maailman monimutkaisiin yhteiskunnallisiin oloihin.

Jaynesin mukaan muutos oli siis pitkälti kulttuurinen ja aikakauden runous vaikutti siihen suuresti,[7] mutta siihen saattoivat osaltaan vaikuttaa ihmisten geneettisetkin taipumukset. Luonnonvalinta olisi hänen mukaansa saattanut vaikuttaa tällaisten geenien yleistymiseen nopeastikin, koska noina mullistusten aikoina suuri osa väestöstä sai surmansa ja väkiluku väheni, jolloin geneettisistä syistä mieleltään joustavammilla yksilöillä oli suurempi mahdollisuus säilyä hengissä.[8]

Jaynes väitti edelleen, että divinaatio, rukous ja oraakkelit saivat alkunsa tänä romahduskautena yrityksenä saada ”jumalilta” ohjeita, joita ei enää kyetty kuulemaan.[2] Tämän puutteen korvaamiseksi alettiin kysyä neuvoja niiltä harvoilta yksilöiltä, joilla edelleen oli kaksikamarinen mieli, tai uskottiin, että jumalien tahto saataisiin selville esimerkiksi arpaa heittämällä. Tätä siirtymäkautta kuvaa Jaynesin mukaan esimerkiksi Raamatun Ensimmäinen Samuelin kirja, jonka kolmesta päähenkilöstä profeetta Samuel on vielä lähellä ”kaksikamarisuutta”, jota vastoin Saulilla hänen mukaansa on jo selvästi nykyaikaisen kaltainen tietoisuus, kun taas Daavidin hän katsoi edustavan jonkinlaista väliastetta.[9] Vielä pitkään jotkut lapset ”kuulivat ääniä”, joiden uskottiin olevan peräisin jumalilta, mutta kun muuttunut kieli ja yhteiskunta vaikutti heidänkin neurologiaansa, he menettivät tämän kyvyn. Jaynes jopa arveli eräisiin Raamatun kohtiin[10] viitaten, että tietyssä vaiheessa viimeiset ihmiset, joilla vielä oli kaksikamarinen mieli, saatettiin tappaa.[11]

Vastaava kehitys tapahtui Jaynesin mukaan suunnilleen samoihin aikoihin myös Intiassa ja Kiinassa, joskin kirjallinen todistusaineisto on puutteellista. Kiinassa Kungfutsen opit edellyttävät selvästi subjektiivisen tietoista mielenlaatua, mutta varhaisempaa kirjallisuutta, josta voitaisiin tehdä päätelmiä, ei juuri ole. Intiassa taas Veda-kirjat osoittavat hänen mukaansa vielä kaksikamarista, niitä nuoremmat Upanishadit sen sijaan jo korostetun selvästi subjektiivisesti tietoista mielenlaatua, mutta niiden väliseltä ajalta, jolloin itse muutos tapahtui, ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä. [12] Sitä vastoin Inkavaltakunnassa vallitsi Jaynesin mukaan vielä Pizarron saapuessa jonkinlainen kaksikamarisen ja kehityksen alkuasteilla olevan subjetiivisesti tietoisen mielen yhdistelmä, mikä hänen mukaansa osaltaan selittääkin, miksi inkahallitsija ei odottamattoman vihollisen saapuessa kyennyt reagoimaan asianmukaisella tavalla.[13]

Kaksikamarisen mielen nykyaikaan säilyneinä jäänteinä Jayes pitää uskontoa, hypnoosia, hurmostiloja ja skitsofreniaa sekä yleisesti koettua tarvetta saada päätöksentekoon apua ulkoiselta auktoriteetilta. Jaynesin mukaan kirjalliset todisteet viittaavat siihen, että tämä kehitys tapahtui ensimmäiseksi Mesopotamiassa, sielläkin ilmeisesti vasta Hammurabin ajan (noin 1700 eaa.) jälkeen mutta ennen Tukultin aikaa (noin 1230 eaa.).[14]

Arvostelu muokkaa

Jaynesin hypoteesi on edelleen hyvin kiistanalainen eikä ole saanut tiedeyhteisön yleistä hyväksymistä. Tieteelliseltä kannalta sitä on arvosteltu varsinkin, koska Jaynesin päätelmät eivät perustu mihinkään neuropsykiatriseen tosiasiaan.[15]

Varhaisemmat kommentoijat vuonna 1977 pitivät Jaynesin hypoteesia merkittävänä ja tukivat sitä tietyin edellytyksin sanoen, että asia ansaitsee lisätutkimuksia.[16][17]

Jaynesin mukaan kieli on mahdollinen myös ilman subjektiivista tietoisuutta ja onkin kehittynyt paljon aikaisemmin.[18] Sitä vastoin subjektiivinen tietoisuus ja abstraktimmat ajattelun muodot eivät hänen mukaansa olisi voineet syntyä ilman kieltä, kuten ovat väittäneet myös esimerkiksi Andy Clark, Daniel Dennett, William H. Calvin, Merlin Donald, John Limber, Howard Margolis, Peter Carruthers ja José Luis Bermúdez.[19]

American Journal of Psychiatry -lehteen vuonna 1986 lähettämässään kirjeessä H. Steven Moffic kysyi, miksi Jaynesin teoriaa ei ollut käsitelty Asaadin ja Shapiron keskustellessa kuuloaistin hallusinaatioista.[20] Nämä vastasivat seuraavan toukokuun numerossa, että Jaynesin hypoteesi on kyllä mielenkiintoista luettavaa ja herättää vastaanottavassa lukijassa monia ajatuksia, mutta ei asianmukaisella tavalla selitä yhtä hulluuden keskeisimmistä mysteereistä, hallusinaatioita.[15]

Asaadin ja Shapiron väite, ettei oikeanpuoleisella ohimolohkolla ollut havaittu olevan mitään yhteyttä kuuloaistin hallusinaatioihin, oli kuitenkin jo silloin vanhentunut.[21][22] Useat myöhemmätkin tutkimukset viittaavat siihen, että oikea aivopuolisko vaikuttaa kuuloaistin hallusinaatioihin ja että kuten Jaynes väitti, ne syntyvät oikeanpuolisessa ohimolohkossa ja välittyvät vasemmanpuoliseen ohimolohkoon. Tätä ovat korostaneet muun muassa Robert Olin[23] ja Leo Sher[24] ja asiaa on käsitelty Marcel Kuijstenin teoksessa Reflections on the Dawn of Consciousness.[25]

Filosofi Daniel Dennettin mukaan jotkin Jaynesin käyttämät todisteet, erityisesti hallusinaatioihin liittyvät, saattavat olla virheellisiä, mutta ne eivät ole hänen keskeisimpien väitteidensä kannalta oleellisia.[26]

Fyysikko ja Utahin yliopiston antropologian apulaisprofessori Gregory Cochran kirjoitti: "Geenit, jotka vaikuttavat persoonallisuuteen, lisääntymisstrategioihin ja tiedollisiin kykyihin, voivat kaikki merkittävästi jo muuttua muutaman vuosituhannen kuluessa, mikäli ympäristö suosii sellaista muutosta, ja tämä koskee myös meidän itse itsellemme tekemiä ympäristöjä, uusia tapoja hankkia toimeentulonsa ja uusia yhteiskunnallisia rakenteita. ... On todisteita siitä, että sellaisia muutoksia on tapahtunut... Ensi lukemalta Breakdown vaikutti yhdeltä mielettömimmistä koskaan kirjoitetuista kirjoista, mutta ehkä Jaynes sittenkin on oikeilla jäljillä.”[27] Kirjailija ja tieteenhistorioitsija Morris Berman piti Jaynesin kuvausta uudesta tietoisuudesta yhtenä parhaista teorioista, joihin hän oli tutustunut.[28] Myös tanskalainen tietokirjailija Tor Nørretranders on kirjoittanut Jaynesin teoriasta myönteisessä mielessä teoksessaan The User Illusion: Cutting Consciousness Down to Size.[29]

Todisteena Jaynesin olettamaa ajankohtaa vastaan, jolloin siirtyminen kaksikamarisuudesta subjektiiviseen tietoisuuteen olisi tapahtunut, voitaisiin viitata Gilgameš-eepokseen. Alkuperäisessä muodossaan, josta tosin on säilynyt vain katkelmia, se ilmeisestikin on useita vuosisatoja vanhempi kuin Vanhan testamentin vanhimmatkaan osat, ja kuitenkin siinä kerrotaan, kuinka ihmiset pohdiskelevat asioita mielessään ja puhuvat itsekseen[30] tavalla, joka Jaynesin mukaan olisi ollut kaksikamariselle mielelle mahdotonta. Eeposta on mahdollisesti kuitenkin aikojen kuluessa muokattu useita kertoja, ja siinä muodossa, jossa se nykyisin parhaiten tunnetaan, se on mahdollisesti peräisin vasta assyrialaiselta ajalta, 600-luvulta eaa. Jaynes kiinnittikin huomiota siihen, että nämä Gilgameš-eepoksen selvimmin tietoista mieltä kuvaavat kohdat esiintyvät tässä myöhäisimmässä versiossa.[31]

Monet filosofit, kuten W. V. O. Quine, ja neurotieteilijät, kuten Christof Koch, ovat pitäneet Jaynesin käsitystä mahdottomana, koska sen mukaan inhimillistä kokemusta ei olisi ollut olemassa ennen tätä tietoisuuden ”löytämistä”.[32] Ned Block on katsonut Jaynesin sekoittaneen tietoisuuden tietoisuuden käsitteeseen, josta jälkimmäinen löydettiin joskus Iliaksen ja Odysseian välisenä aikana.[33]

Brian J. McVeigh väitti vuonna 2007, että monet Jaynesin teoriaa vastaan esitetyt väitteet ovat virheellisiä ja osoittavat, että Jaynesin esittämä tietoisuuden määritelmä on ymmärretty väärin. Locken ja Descartesin mukaisesti Jaynes määrittelee tietoisuuden ”siksi, mikä kykenee tutkiskelemaan itseään”. Hän erottaakin tarkasti toisistaan tietoisuuden (”mielen itsetutkiskeluun kykenevän osan”) ja muut henkiset toiminnot kuten tajunnan, oppimisen, aistimukset ja havainnot. McVeigh väitti, että monet, jotka ovat arvostelleet Jaynesin teoriaa, eivät ole tunnistaneet tai ottaneet huomioon tätä käsitteellistä eroa.[34]

Kaksikamarisuusteorian kannattajat perustivat pian Jaynesin kuoleman jälkeen vuonna 1997 ”Julian Jaynes -seuran” (engl. Julian Jaynes Society), joka jo samana vuonna julkaisi kokoelman aihetta käsitteleviä esseitä.[35] Kirjoittajina olivat muun muassa psykologinen antropologi Brian J. McVeigh, psykologit John Limber ja Scott Greer, kliininen psykologi John Hamilton, filosofit Jan Sleutels ja David Stove sekä sinoloigi Michael Carr. Kirjassa on myös William Woodwardin ja June Towerin kirjoittama laaja Julian Jaynesin elämäkerta sekä neurotieteilijä Michael Persingerin esipuhe.

Jaynes väitti, että diviaatio ja oraakkelit saivat alkunsa vasta noin kolmetuhatta vuotta sitten suurten mullistusten aikana. Ihmiskunta on kuitenkin alusta lähtien kokenut joukon suuria mullistuksia, sekä luonnon että ihmisen itsensä aiheuttamia, mistä esimerkkinä voidaan mainita Toba-katastrofi. Divinaationkin tiedetään olevan huomattavasti vanhempaa alkuperää kuin Jaynes väitti, kuten vanhimmat säilyneet kiinalaiset tekstit osoittavat.

Richard Dawkins mainitsi vuonna 2006 teoksessaan Jumalharha Jaynesin teoksen sanoen: ”Se on yksi niistä kirjoista, jotka ovat joko täyttä hölynpölyä tai täydellisen neron työtä, mutta eivät mitään siltä väliltä! Todennäköisemmin edellistä, mutta en mene lyömään vetoa.”[36]

Julian Jaynesin teoria perustuu lähes yksinomaan Välimeren alueen ja Lähi-idän alueen kirjallisuuteen ja kulttuureihin eivätkä selitä, kuinka hänen olettamansa kaksikamarisuus olisi voinut samoihin aikoihin hävitä kaikkialta maailmasta ja koko ihmiskunnalta.

Joillekuille noihin aikoihin eläneille ihmisille on tehty DNA-testejä, joiden tulokset eivät vahvista Jaynesin käsitystä, että ihmismieleen vaikuttavissa geeneissä olisi tuolloin jokin mutaatio nopeasti levinnyt laajalle.

Koska teoria ainakaan nykyisessä muodossaan ei tarjoa testattavia ennusteita siitä, miten kaksikamarisuus olisi voinut kehittyä yksilötasolla tai yhteiskunnallisesti, sitä ei voida tieteellisesti todistaa oikeaksi.

Samankaltaisia teorioita muokkaa

Teoksessaan The Master and His Emissary psykiatri Iain McGilchrist tekee yhteenvedon siitä, mitä tutkimus on saanut selville aivopuoliskojen merkityksestä, ja hän väittää että Platonin ajoista saakka vasen aivopuolisko (”lähettiläs”) on yhä suuremmassa määrin saavuttanut valta-aseman oikean aivopuoliskon (”isännän”) kustannuksella, vahingoksemme. Vaikka McGilchrist hyväksyi Jaynesin tarkoitusperät, hänen mukaansa Jaynesin hypoteesi oli ”täsmälleen päinvastainen kuin mitä todella tapahtui”, ja sen sijaan, että kaksikamarisuus olisi väistynyt, aivopuoliskot ovat päinvastoin eronneet toisistaan yhä selvemmin.[37]

Michael Gazzaniga teki uraauurtaavaa tutkimusta henkilöistä, joilla aivopuoliskojen välinen yhteys on enemmän tai vähemmän katkennut, ja päätynyt samantapaiseen teoriaan, jonka mukaan vasen aivopuolisko toimii eräänlaisena tulkkina.

 
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Bicamerality (psychology)

Lloyd deMause esittää, että luonnonkansat elävät skitsofrenian kaltaisessa tilassa ja että heidän psykoluokkansa, varhainen infantisidaalinen, vastaa bikameraalisuutta. Vaikka hän itse ei esitä tätä, hänen tekstinsä tuntuisivat vahvistavan asian. [38]

Lähteet muokkaa

  1. R. Erkwoh: Command Hallucinations: Who Obeys and Who Resists When?. Psychopathology, 2002, nro 35. doi:10.1159/000067065.
  2. a b c d e f g Summary of Evidence for Julian Jaynes's theory julianjaynes.org. Viitattu 16.3.2016.
  3. Saarn. 3:1–8
  4. Julian Jaynes: ”Amos and Ecclesiastes Compared”, The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 295–297. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. D.C: Stove: The Oracles & Their Cessation. Encounter, Huhtikuu 1989, 72. vsk, nro 4, s. 30–38. ISSN 0013-7073.
  6. Julian Jaynes: ”The Instability of Bicameral Kingdoms”, The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 205–209. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. Julian Jaynes: The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 292. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. Julian Jaynes: The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 220. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. Julian Jaynes: ”The Moral Conciousness of the Habiru”, The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 306–307. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. Sak. 13:2–3
  11. Julian Jaynes: The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 221. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. Julian Jaynes: The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 312–313. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  13. Julian Jaynes: ”A Change of Mind in Mesopotamia”, The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 158–159. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  14. Julian Jaynes: ”A Change of Mind in Mesopotamia”, The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 223–224. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. a b Steven H. Moffic: What About the Bicameral Mind. American Journal of Psychiatry, Toukokuu 1987, 144. vsk, nro 5.
  16. Sam Keen: Julian Jaynes: Portrait of the Psychologist as a Maverick Theorizer. The Lost Voices of the Gods (Interview with Julian Jaynes), Marraskuu 1977, 11. vsk, s. 58–60.
  17. Sam Keen: Julian Jaynes: Portrait of the Psychologist as a Maverick Theorizer. Psychology Today, Marraskuu 1977, 11. vsk, s. 66–67.
  18. Julian Jaynes: The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 66. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  19. Marcel Kuijsten: Reflections on the Dawn of Consciousness: Julian Jaynes's Bicameral Mind Theory Revisited, s. 96–100, 169–202. Julian Jaynes Society, 2007. ISBN 0-9790744-0-1.
  20. G. ASaad, B. Shapiro: Hallucinations: theoretical and clinical overview. American Journal of Psychiatry, 1986, 143. vsk, nro 9, s. 1088–1097. doi:10.1176/ajp.143.9.1077.
  21. M.S. Buchsbau, DH Ingwar, R. Kessler, RN Waters, J Cappelletti, DP Van Kammen, AC King, JL Lohnson, RG Mannint: Cerebral Glucography with Positron Tomography: Use in Normal Subjects and in Patients with Schizophrenia. Archives of General Psychiatry, 1982, 39. vsk, nro 3, s. 251–259. doi:10.1001/archpsyc.1982.04290030001001.
  22. Marcel Kuijsten: New Evidence for Jaynes's Neurological Model: A Research Update. The Jaynesian, 2009, 3. vsk, nro 1.
  23. Robert Olin: Auditory Hallucinations and the Bicameral Mind. Lancet, 1999, nro 9173, s. 166. doi:10.1016/S0140-6736(05)75304-6.
  24. Leo Sher: Neuroimaging, Auditory Hallucinations, and the Bicameral Mind. Journal of Psychiatry & Neuroscience, Toukokuu 2000, 25. vsk, nro 3, s. 239–240.
  25. Marcel Kuijsten: Reflections on the Dawn of Consciousness: Julian Jaynes's Bicameral Mind Theory Revisited, s. 116–120. Julian Jaynes Society. ISBN 0-9790744-0-1.
  26. Daniel Dennett: Julian Jaynes's Software Archeology. Canadian Psychology, 1986, 27. vsk, nro 2.
  27. The World Question Center; Gregory Cochran: There is something new under the sun – us Edge Foundation, Gregory Cochran. Arkistoitu 6.3.2008. Viitattu 18.3.2016.
  28. Morris Berman: Wandering God: A Study in Nomadic Spirituality. State University of New York Press, 2000. ISBN 0-7914-4442-2.
  29. Tor Nørretranders: User Illusion: Cutting Consciousness Down to Size. New York: Viking, 1999. ISBN 0-7139-9182-8.
  30. ”Kymmenes taulu”, Gilgameš, s. 119. Suomentanut Armas Salonen. WSOY, 1980. ISBN 951-0-06945-0.
  31. Julian Jaynes: ”Gilgamesh”, The origin of consciousness in the breakdown of the bicameral mind, s. 251–252. Houghton Mifflin, 1976. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  32. Christof Koch: The Quest for Consciousness: A Neurobiological Approach. Englewood, Colorado: Roberts and Company Publishers.
  33. Ned Block: What is Dennett's Theory a Theory of?. Philosophical Topics, 1994, 22. vsk.
  34. Brian McVeigh: Elephants in the Psychology Department: Overcoming Intellectual Barriers to Understanding Julian Jaynes's Theory. Julian Jaynes Society, 2007.
  35. Marcel Kuijsten: Reflections on the Dawn of Consciousness: Julian Jaynes's Bicameral Mind Theory Revisited. Julian Jaynes Society, 2007. ISBN 0-9790744-0-1.
  36. Richard Dawkins: Jumalharha. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
  37. Iain McGilchrist, Iain: The Master and his Emissary, s. 262. Yale University Press, 2009.
  38. http://psychohistory.com/

Aiheesta muualla muokkaa