J. K. Paasikiven päiväkirjat
J. K. Paasikiven päiväkirjat ovat Suomen presidenttinä toimineen Juho Kusti Paasikiven poliittisia päiväkirjoja, joita on julkaistu Paasikiven kuoleman jälkeen. Vuosien 1941–1956 päiväkirjat on julkaistu täydellisinä kolmessa niteessä vuosina 1985, 1986 ja 1991, kun taas vuosien 1914–1939 päiväkirjoista on julkaistu kaksi valikoitua kokoelmaa vuosina 2000 ja 2004. Vuotta 1914 edeltävistä sekä vuosien 1939–1941 aikaisista tapahtumista Paasikivi ehti eläessään kirjoittaa muistelmat, joten noiden vuosien päiväkirjoja ei ole julkaistu alkuperäisinä. Paasikiven päiväkirjat eivät käsittele hänen yksityiselämäänsä käytännössä lainkaan, mutta niihin on kirjattu runsaasti hänen poleemisia mielipiteitään tapahtumista ja henkilöistä. Erityisesti ensimmäisinä julkaistut vuosien 1944–1956 päiväkirjat ovat olleet merkittävä Suomen poliittisen historiantutkimuksen lähde.
Päiväkirjojen synty
muokkaaPaasikivellä oli elinikäisenä tapana tehdä muistiinpanoja työhönsä liittyneistä päivittäisistä tapahtumista ja tapaamisista. Vuosina 1914–1934 syntyneet merkinnät liittyivät pääasiassa hänen tuolloiseen toimintaansa Kansallis-Osake-Pankin (KOP) toimitusjohtajana, ja ne jäivät KOP:n arkistoon. Toisen presidenttikautensa aikana 1950-luvulla Paasikivi alkoi kirjoittaa moniosaisia muistelmia ja käytti niissä apuna päiväkirjojaan. Aluksi hän kirjoitti vuodesta 1944 alkaen hajanaisille muistilapuille tekemänsä merkinnät uudelleen lehtiöihin yhtenäiseksi päiväkirjakokonaisuudeksi, osin pikakirjoituksella, minkä jälkeen hän alkoi kirjoittaa varsinaisia muistelmia vanhemmista tapahtumista. Kirjoittaessaan pääministeri- ja presidenttivuosiensa päiväkirjoja uusiksi Paasikivi lienee ajatellut niitä myös sellaisinaan julkaistaviksi, koska hän aavisti, ettei korkean ikänsä vuoksi luultavasti ehtisi edetä muistelmissaan kyseiseen ajanjaksoon.[1] Tässä yhteydessä hän saattoi myös jälkeenpäin muokata tekstiä ja tehdä siihen lisäyksiä tai poistoja.[2] Paasikivi tiettävästi palkkasi vuoden 1954 tienoilla avustajan puhtaaksikirjoittamaan pikakirjoitettua päiväkirjatekstiä, mutta tämän hankkeen myöhemmästä kohtalosta ei ole säilynyt tietoa.[3]
Paasikivi ehti ennen vuonna 1956 tapahtunutta kuolemaansa saada valmiiksi muistelmakäsikirjoitukset sortovuosista sekä talvisodan ja välirauhan ajalta. Ne julkaistiin postuumisti nimillä Paasikiven muistelmia sortovuosilta (kaksi osaa, 1957) ja Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41 (1958). Suunnitellusta kolmannesta muistelmateoksesta Valtiolliset muistelmani ehti valmistua vain muutamia vuosia 1917–1920 käsitteleviä lukuja, joita ei koskaan julkaistu kirjana.[1]
Julkaisuhistoria
muokkaaVuosien 1944–1956 päiväkirjat
muokkaa| J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956 | |
|---|---|
 Ensimmäinen osan kansi. |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija |
J. K. Paasikivi toim. Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge |
| Kansitaiteilija | Pekka Loiri |
| Genre | historiallinen päiväkirja |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1985 (osa 1), 1986 (osa 2) |
| Sivumäärä | 718 + 736 |
| ISBN |
951-0-13291-8 (osa 1) 951-0-13349-3 (osa 2) |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Paasikiven kuoltua hänen perunkirjoituksestaan vastanneen KOP:n notariaattiosaston sihteeri Marja Maunu puhtaaksikirjoitti sodanjälkeiset päiväkirjat vapaa-aikoinaan presidentin lesken Alli Paasikiven pyynnöstä, ja puolitoista vuotta kestänyt urakka valmistui vuoteen 1958 mennessä.[4] Alli Paasikivi näytti yli 3 000 konekirjoitusliuskaa vuonna 1959 yleisen historian professori Arvi Korhoselle, joka toimitti niistä 250-sivuisen käsikirjoituksen. Käsikirjoituksen lukenut presidentti Urho Kekkonen ei toivonut sen julkaisua, ja myös Alli Paasikivi tuli itsenäisesti samaan johtopäätökseen.[1][3] Koska presidentti Paasikivi paljasti päiväkirjoissa todelliset, kielteiset ajatuksensa Neuvostoliitosta, niiden julkaisua pidettiin ulkopoliittisesti vaarallisena, varsinkin äskettäisen yöpakkaskriisin vuoksi.[5] Kekkonen pyysi vuonna 1964 silloista opetusministeriä Reino Oittista selvittämään mahdollisuuksia päiväkirjojen julkaisuoikeuksien hankkimiseksi valtiolle, mahdollisesti voidakseen salata ne.[4]
Paasikivi oli testamentannut päiväkirjojen tekijänoikeudet vaimolleen, ja vuonna 1960 kuollut Alli Paasikivi puolestaan määräsi omassa testamentissaan ne pidettäviksi salaisina 25 vuoden ajan oman kuolemansa jälkeen. Vuodesta 1944 alkaneita päiväkirjoja ja Marja Maunun niistä puhtaaksikirjoittamaa versiota säilytettiin heinäkuuhun 1985 saakka KOP:n Aleksanterinkadun konttorin suljetussa tallelokerossa, minkä jälkeen ne siirtyivät presidentin kahdelle lapsenlapselle, Ruotsissa asuneelle lääketieteen tohtori Juhani Paasikivelle ja Britanniassa asuneelle rouva Sinikka Couchmanille, jotka päättivät julkaista ne.[1] Juhani Paasikivi oli J. K. Paasikiven vanhemman pojan Juhana Paasikiven poika ja Couchman nuoremman pojan Varma Paasikiven tytär.[6][7]
WSOY julkaisi vuosien 1944–1956 päiväkirjat kahdessa osassa vuosina 1985 ja 1986 nimellä J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, ensimmäisen osan ulottuessa huhtikuuhun 1949 saakka. Kustannussopimus perikunnan kanssa tehtiin jo kesällä 1984, jolloin kukaan ei ollut vielä nähnyt tallelokeron sisältöä.[2] Toimitustyöstä vastasivat Paasikivi-seuraan kuuluneet professorit Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge, joista jälkimmäistä Juhani Paasikivi oli pyytänyt tehtävään. Pohjana käytettiin Marja Maunun puhtaaksikirjoittamaa versiota, jota paikoin verrattiin Paasikiven omiin merkintöihin.[1][5] Vieraskielisten lainausten suomentamiseen osallistuivat Eino Koponen (venäjä) ja Kari Vähäpassi (muut kielet).[8] Ensimmäinen osa ilmestyi marraskuussa 1985 ja sitä myytiin lähes 50 000 kappaletta.[2] Teoksen toisen osan loppuun liitettiin lähes 200-sivuinen henkilöhakemisto.[5]
Neuvostoliiton kommunistinen puolue (NKP) oli loppuvuonna 1984 päässyt selville päiväkirjojen salassapitoajan umpeutumisesta ja halusi estää niiden julkaisun, koska niiden sisältämien paljastusten pelättiin voivan haitata Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Puoluejohtaja Konstantin Tšernenkon määräyksestä Moskovasta Suomeen tammikuussa 1985 lähetetty lähetystöneuvos Viktor Vladimirov varoitti asiasta presidentti Mauno Koivistoa, pääministeri Kalevi Sorsaa ja muita Suomen johdon edustajia. Neuvostoliittolaisten käsitys päiväkirjojen tulenarkuudesta perustui Kekkoselta aikanaan saatuihin tietoihin.[4] Presidentti Koivisto luki hänelle toimitetun päiväkirjajulkaisun käsikirjoituksen etukäteen ja vetosi elokuussa 1985 kustantajaan, toimittajiin ja perikuntaan, jotta sitä ei julkaistaisi suurelle yleisölle. Koivisto ehdotti, että Valtion painatuskeskus ostaisi päiväkirjojen julkaisuoikeudet ja jättäisi ne toistaiseksi julkaisematta, mutta ehdotukseen ei suostuttu.[2][4] Päiväkirjojen toimittajat Blomstedt ja Klinge osoittivat Koivistolle, ettei tällä ollut keinoja estää päiväkirjojen julkaisua, vaikka hän olisi ollut asiaan kuinka tyytymätön.[4] Lopulta Koivisto kirjoitti NKP:n uudelle pääsihteerille Mihail Gorbatšoville, että julkaisun estämisestä oikeustoimilla olisi luultavasti enemmän haittaa kuin sen sallimisesta.[2][4]
Muut julkaisut
muokkaaPaasikiven henkilökohtainen arkisto, mukaan lukien aivan alkuperäiset muistilappupäiväkirjat, talletettiin hänen testamenttinsa mukaisesti vuonna 1959 Valtionarkistoon ja salattiin myös 25 vuodeksi. Arkisto avautui tutkijoille toukokuussa 1984.[9] Sieltä löytyneet vuosien 1917–1920 muistelmakäsikirjoituksen luvut julkaistiin artikkelisarjana Helsingin Sanomissa touko–kesäkuussa 1984.[1] Myös vuosien 1944–1956 päiväkirjojen alkuperäiskappaleet liitettiin tähän arkistoon vuonna 1987.[10] Ensimmäisen päiväkirjajulkaisun jälkeen Valtionarkiston tutkijat alkoivat toimittaa myös vuotta 1944 edeltäviä, pääosin pikakirjoitettuja päiväkirjoja normaaliksi tekstiksi. Hanketta valvoi asiantuntijakomitea, jonka puheenjohtajana toimi valtionarkistonhoitaja Veikko Litzen ja muina jäseninä Juhani Paasikivi, kansliapäällikkö Jaakko Numminen sekä professori Tuomo Polvinen. Itse päiväkirjojen toimittamisen hoiti valtionarkiston tutkija, maisteri Kauko I. Rumpunen. Hanketta rahoittivat Suomen Kulttuurirahasto ja WSOY:n Kirjallisuussäätiö.[11]
Työn valmistuttua WSOY julkaisi jatkosodan aikaiset vuosien 1941–1944 päiväkirjat vuonna 1991 nimellä Jatkosodan päiväkirjat.[11] Kustantamo ei julkaissut enää tätä vanhempia päiväkirjoja, mutta vuonna 1999 perustettu Kansallisarkiston ystävät -yhdistys julkaisi pieninä painoksina vuonna 2000 valikoidun kokoelman vuosien 1914–1934 päiväkirjoista nimellä ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi” ja vuonna 2004 kokoelman vuosien 1934–1939 päiväkirjoista nimellä ”Ei pienillä ole mitään turvaa”.[12][13] Teoksissa on vuosilta 1914–1917 vain muutamia sivuja, vuosilta 1918–1919 ei mitään.
Söderström on julkaissut vuosien 1941–1956 päiväkirjat ruotsiksi nimellä J. K. Paasikivis dagböcker. Vuosien 1944–1956 päiväkirjat ruotsinsi Göran Stjernschantz, ja ne ilmestyivät kolmessa osassa vuosina 1985–1987 (rajakohtina helmikuu 1947 ja helmikuu 1950). Vuosien 1941–1944 päiväkirjat ilmestyivät 1991 Frank Jernströmin ruotsintamina.
Kauko Rumpusen sanotaan olleen ainoa tutkija, joka osasi lukea Paasikiven käyttämää ja osin itse kehittämää pikakirjoitusta.[5] Paasikivi itse oli sanonut 85-vuotispäivänään Hufvudstadsbladetille marraskuussa 1955 antamassaan haastattelussa, että ”kukaan muu ei voi saada pikakirjoituksestani selvää”.[14]
Julkaisun seurauksia
muokkaaPaasikiven sodanjälkeisten päiväkirjojen julkaisu paljasti paljon uutta tietoa hänen toiminnastaan sekä Neuvostoliiton ja Suomen suhteista niin sanottuina ”vaaran vuosina”, muun muassa valvontakomission Suomen poliittiseen johtoon kohdistamasta painostuksesta. Merkittävää lisävalaistusta saatiin muun muassa sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja YYA-sopimusneuvottelujen taustoihin. Historiantutkijat riensivät nopeasti hyödyntämään uusia tietoja, mikä tuotti paljon uutta tutkimusta.[15][16][17] Toisaalta eräiden tutkijoiden mukaan mitään ”varsinaisesti uutta ei tullut esille”.[2]
Paasikiven päiväkirjojen ensimmäisen osan ilmestyminen vuonna 1985 herätti laajan julkisen keskustelun. Huomiota sai erityisesti se, että Paasikivi esittää päiväkirjoissaan Neuvostoliitosta ja sen johtajista selvästi synkempiä, epäluuloisempia ja kyynisempiä näkemyksiä kuin julkisissa puheissaan. Monet suomalaiset olivat aidosti hämmentyneitä siitä, että Paasikivi olikin yksityisesti kannattanut ”neuvostovastaisia” mielipiteitä, joiden koettiin olevan ristiriidassa häneen henkilöityneen Paasikiven linjan kanssa.[2] Monia aiemmin vallinneita käsityksiä romuttui. Päiväkirjoista paljastui esimerkiksi, että vaikka Paasikivi toteutti tinkimättä syksyn 1944 välirauhansopimuksen ehdot ja niihin perustuneet valvontakomission määräykset, välirauhansopimuksen tultua täytetyksi hän torjui lujasti kaikki sen yli menneet Neuvostoliiton vaatimukset. Paasikiven linja ei siis tarkoittanut sitä, että Neuvostoliitto olisi aina oikeassa. Toinen merkittävä päiväkirjojen paljastama uusi seikka oli Paasikiven todellinen suhtautuminen suomalaisiin kommunisteihin: Hän oli valmis yhteistyöhön kaikkien niiden kanssa, jotka hänen käsityksensä mukaan palvelivat ennen kaikkea isänmaata, mutta kun hän keväällä 1947 alkoi pitää kommunisteja Neuvostoliiton ”viidentenä kolonnana”, hän vaati sosialidemokraatteja ja maalaisliittoa tehostamaan kommunismin vastaista taistelua.[4]
Paasikiven päiväkirjojen julkaisua on luonnehdittu vertauskuvallisesti ”Suomen lähihistorian Berliinin-muurin murtumiseksi”,[10] ja ”suomalaisen glasnostin keskeiseksi ilmiöksi”, joka avasi portit Suomen ja Neuvostoliiton virallisen ystävyysliturgian kyseenalaistamiselle.[2] Muun muassa Kansan Uutisten pääkirjoituksessa marraskuussa 1985 esitettiin huoli siitä, että päiväkirjojen paljastamaa uutta totuutta Paasikiven ajattelusta voitaisiin ja haluttaisiin käyttää ”nykyisen ystävyyspolitiikan vahingoittamiseen”.[18] Pääministeri Kalevi Sorsa totesi Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamassaan kirja-arviossa, että toimittajien päiväkirjoista poimimat sensaatiohakuiset lainaukset uhkasivat horjuttaa koko Paasikiven–Kekkosen linjaa, ja ihmetteli, miksi Suomi näin sahasi omaa oksaansa.[2][4] Historiantutkija Lauri Haataja kirjoitti reaktioista vuonna 1986: ”Poliitikkojen hämmennys Paasikiven päiväkirjojen äärellä perustuu siihen, että he ovat perustelleet toimintaansa nojautumalla Paasikiven sanaan pyhänä kirjoituksena. Uudet kirjoitukset tuntuvat apokryfisiltä, koska niitä ei ole kanonisoitu”.[19] Tutkija Martti Häikiö totesi Uudessa Suomessa, että ”Suomen omista elämänehdoista kiinni pitäminen samalla kun luotiin hyviä suhteita itään oli alusta pitäen olennainen osa Paasikiven linjaa”. Ministeri Max Jakobson puolestaan kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”päiväkirjan lehdiltä vyöryy lukijan ylitse noiden vuosien raaka todellisuus koko sekasortoisuudessaan”.[20]
Päiväkirjoissa huomiota herätti myös Paasikiven yllättävän terävä ja temperamenttinen kielenkäyttö, esimerkiksi hänen toistuva tapansa kutsua Suomen kansaa ”poliittisesti lahjattomaksi kansaksi”.[21]
Vaikka Neuvostoliitto paheksui julkisesti Paasikiven päiväkirjojen julkaisua, niitä tiettävästi käytettiin myöhemmin opetusmateriaalina suomalaisten kanssa asioiville neuvostovirkamiehille, esimerkkinä suomalaisten asenteista.[4]
Julkaistut teokset
muokkaa- J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Ensimmäinen osa: 28.6.1944–24.4.1949, toimittaneet Yrjö Blomstedt & Matti Klinge. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1985. ISBN 951-0-13291-8
- J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Toinen osa: 25.4.1949–10.4.1956, toimittaneet Yrjö Blomstedt & Matti Klinge. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1986. ISBN 951-0-13349-3
- Jatkosodan päiväkirjat: 11.3.1941 - 27.6.1944, toimittanut Kauko I. Rumpunen. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1991. ISBN 951-0-17409-2
- ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi”: J. K. Paasikiven päiväkirjoja 1914 – 1934, toimittanut Kauko I. Rumpunen. Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry, Helsinki 2000. ISBN 951-98606-0-6
- ”Ei pienillä ole mitään turvaa”: J. K. Paasikiven päiväkirjat 1934–1939, alkutekstistä desifroinut ja julkaistavaksi valinnut Kauko I. Rumpunen. Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry, Helsinki 2004. ISBN 951-98606-1-4
Lähteet
muokkaa- edellä mainitut teokset
- Jukka Nevakivi et al.: Paasikiven hirmuiset vuodet 1944–1948. Tammi, Helsinki 1986. ISBN 951-30-6485-9
- Juhani Paasikivi: Monumentin sukua. Suomentanut ja toimittanut Kauko I. Rumpunen. Otava, Helsinki 1999. ISBN 951-1-16273-X.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f Yrjö Blomstedt & Matti Klinge: Saatesanat, s. 5–9 teoksessa J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Ensimmäinen osa. WSOY 1985.
- ↑ a b c d e f g h i Kai Häggman: Avarammille aloille, väljemmille vesille – Werner Söderström Osakeyhtiö 1940–2003, s. 367–370. WSOY, Helsinki 2003.
- ↑ a b Hannu Immonen: ”Paasikivi ja historia”, s. 274–275 teoksessa J. K. Paasikivi – Valtiomiehen elämäntyö 5: 1948–1956 (toim. Tuomo Polvinen). WSOY, Helsinki 2003.
- ↑ a b c d e f g h i Jukka Tarkka: Karhun kainalossa – Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 395–399. Otava, Helsinki 2012.
- ↑ a b c d Matti Klinge: Yliopistoa ja Itämerta – muistelmia 1982–1990, s. 171–175, 178. Siltala, Helsinki 2017.
- ↑ Paasikiven päiväkirjat, 2. osa, s. 536.
- ↑ Kiivas valtiomies oli kiltti isoisä TS Kotimaa. Turun Sanomat. Viitattu 2.11.2020.
- ↑ Julkaisutiedot teoksessa J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956. Ensimmäinen osa.
- ↑ Paasikiven arkistot auki (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 3.5.1984, s. 20, HS Aikakone. Viitattu 11.10.2018.
- ↑ a b Presidentti J. K. Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen vuosilta 1944-1956, vuonna 1987 Merkittävimmät asiakirjat 1890-2009 -verkkonäyttely, Arkistolaitos 2010 (Internet Archive). Viitattu 11.10.2018.
- ↑ a b Kauko I. Rumpunen: Esipuhe, s. 5–8 teoksessa Jatkosodan päiväkirjat. WSOY 1991.
- ↑ Kauko I. Rumpunen: Saatteeksi, teoksessa ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi”. Kansallisarkiston ystävät 2000.
- ↑ Iikko B. Voipio: Saatteeksi, teoksessa ”Ei pienillä ole mitään turvaa”. Kansallisarkiston ystävät 2004.
- ↑ Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge: Paasikiven päiväkirjojen 2. osan saatesanat. Paasikiven päiväkirjat, 2. osa s. 5.
- ↑ Jukka Nevakivi: ”Lukijalle”, s. 7–11 teoksessa Paasikiven hirmuiset vuodet. Myös teoksen takakannen teksti.
- ↑ Jukka Nevakivi: ”Päiväkirja vai yökirja: Paasikiven linja kriittisessä valossa”, s. 162–181 teoksessa Paasikiven hirmuiset vuodet.
- ↑ Jukka Tarkka: ”Vastuun ja totuuden taakka – Sotasyyllisyyskysymys Paasikiven päiväkirjassa 16.1.1986”, s. 71–84 teoksessa Paasikiven hirmuiset vuodet.
- ↑ Neuvostovastainen Paasikivi (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 22.11.1985, s. 16, HS Aikakone. Viitattu 11.10.2018.
- ↑ Lauri Haataja: ”Vaaran vuodet ja realismi”, s. 13–14, 41 teoksessa Paasikiven hirmuiset vuodet.
- ↑ Paasikiven päiväkirjat, osa 2, takakansiteksti.
- ↑ Poliittisesti lahjaton kansa tekee ulkopoliittisen taitamattomuuden rekordeja (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 19.9.1985, s. 24, HS Aikakone. Viitattu 11.10.2018.