Ihalainen (Lappeenranta)

Lappeenrannan kaupunginosa
Tämä artikkeli kertoo Lappeenrannan kaupunginosasta. Ihalainen on myös Lappeenrannan kylä entisen Ylämaan kunnan alueella.

Ihalainen on Lappeenrannan kaupunginosa. Se sijaitsee kaupungin eteläisellä alueella valtatie 6:n eteläpuolella noin kahden kilometrin päässä keskustasta.[1][2]

Ihalainen
Kaupunki Lappeenranta
Kaupunginosa nro 18

Ihalainen on suurimmaksi osaksi teollisuusaluetta.[2] Siellä toimivat Nordkalkin Ihalaisen kalkkikaivos ja useita siihen liittyviä teollisuuslaitoksia sekä yhdyskuntajätettä vastaanottava Lappeenrannan (Toikansuon) jäteasema.[3][4] Ihalaisen kalkkikiviesiintymä on noin kaksi miljardia vuotta vanha. Kaivostoiminta alueella alkoi varmuudella 1790-luvulla, jolloin Venäjän insinöörihallinto otti esiintymän omistukseensa, ja perimätiedon mukaan mahdollisesti jo 1550-luvulla. Kaivos siirtyi Lappeenrannan kaupungin omistukseen vuonna 1848.[5] Nordkalkin edeltäjä Paraisten Kalkkivuori aloitti toimintansa Lappeenrannassa vuonna 1910.[6]

Ihalaisen kaupunginosaan kuuluu myös 1930-luvulta alkaen rakennettu niin sanottu Partekin asuinalue kaivoksen länsipuolella. Paraisten Kalkkivuoren arkkitehdin Albert Richardtsonin suunnittelema alue on maakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö. Huomattavin rakennus on klassismia ja funktionalismia yhdistelevä teknillisen johtajan asuinrakennus vuodelta 1938.[7] Kaupunginosan lounaisnurkassa on pienempi Tapiolan asuinalue.[2][8] Kaupunginosassa on noin 100 asukasta.[1]

Kaupunginosa on Ihalaisen vanhan maarekisterikylän mailla.[1] Ihalaisen kylässä tiedetään olleen viisi taloa jo 1500-luvun puolivälissä, ja kylän isojako tehtiin vuonna 1834. Yksi talonpaikoista, Ihalainen 5, on tutkimuksissa sijoitettu Partekin asuinalueelle, mutta muut ovat jääneet teollisuuslaitosten ja rautatien alle.[9][10] Rekisterikylään kuuluivat myös muun muassa nykyisen kaupunginosan länsipuoliset kaupunginosat Mattila, Mäntylä ja Kuusela,[11] joiden kehittyminen liittyy läheisesti kaivoksen toimintaan. Niistä ja Ihalaisesta tuli osa Lappeenrantaa välirauhan aikana vuoden 1941 alussa, mitä ennen ne kuuluivat Lappeeseen. Vuoden 1932 esikaupunkiliitoksessa ne olivat jääneet vielä kaupungin rajojen ulkopuolelle, mutta kaivoksen toiminnan laajenemisen vuoksi uusi liitos nähtiin pian tarpeelliseksi.[12]

Karjalan rata kulkee kaupunginosan länsiosan poikki ja erottaa Partekin asuinalueen kaivoksesta. Mustolan satamarata koukkaa Ihalaisen eteläpuolitse kohti itää ja Saimaan kanavan varrella olevaa Mustolan satamaa. Kaupunginosaa rajaavat valtatie 6 pohjoisessa, Palosuonkatu ja Kourulanmäen pellot idässä, Hanhikempin pellot etelässä ja seututie 387 eli Vaalimaantie ja Mäntylän sairaala lännessä. Ihalaisen naapurikaupunginosia ovat Reijola, Myllymäki, Kuusela, Mäntylä ja Mattila.[2]

Lähteet muokkaa

  • Antikainen, Jyrki et al: Lappeenrannan kaupungin historia 1917–1966, nide I. Lappeenrannan kaupunki, 1988. ISBN 951-9278-44-3.
  • Tulonen, Annu et al: Nordkalkin kalkkitehdas ja Parocin vuorivillatehdas – rakennushistoriaselvitys. Ramboll Finland, 2015. Teoksen verkkoversio. [vanhentunut linkki]

Viitteet muokkaa

  1. a b c Viihtyisää asumista luonnonläheisessä miljöössä VT6 tien eteläpuolella Lappeenrannan kaupunki. Arkistoitu 17.4.2016. Viitattu 8.4.2016.
  2. a b c d Lappeenrannan karttapalvelu Lappeenrannan kaupunki. Viitattu 8.4.2016.
  3. Lappeenranta Nordkalk. Arkistoitu 19.4.2016. Viitattu 8.4.2016.
  4. Palvelut Lappeenrannassa Etelä-Karjalan Jätehuolto. Arkistoitu 19.4.2016. Viitattu 8.4.2016.
  5. Tulonen et al. 2015, 11–13.
  6. Tulonen et al. 2015, 13–15.
  7. Tulonen et al. 2015, 7 ja 32.
  8. Nordkalk Oy Ab:n Ihalaisen kaivoksen sivukivien, rikastushiekan ja maa-ainesten läjitysalueiden laajennus sekä kivilinjan muutos – yhteysviranomaisen lausunto ympäristövaikutusten arviointiselostuksesta 13.2.2014. Kaakkois-Suomen ELY-keskus. Viitattu 8.4.2016.
  9. Tulonen et al. 2015, 32.
  10. Ihala Kulttuuriympäristön rekisteriportaali. Museovirasto. Viitattu 8.4.2016.
  11. Vanhat painetut kartat Maanmittauslaitos. Viitattu 8.4.2016.
  12. Antikainen et al. 1988, 138–139.

Aiheesta muualla muokkaa