Avaa päävalikko

Hollannin kielen fonologia on samantyyppinen kuin muiden germaaniseen kieliryhmään kuuluvien kielten, kuten friisin, englannin ja saksan.

Sisällysluettelo

KonsonantitMuokkaa

Taulukossa on hollannin kielen konsonanttiäänteet.

Labiaalit Alveolaarit Postalveolaarit Dorsaalit Glottaalit
Nasaalit m n ŋ
Klusiilit p b t d k (g) ʔ
Frikatiivit f v s z (ʃ ʒ) x ɣ ɦ
Approksimantit ʋ l j
Tremulantit r

ObstruentitMuokkaa

  • Glottaaliklusiili /ʔ/ äännetään sanojen sisällä vokaalialkusten tavujen eteen /aː/:n ja /ə/:n jälkeen ja usein myös sanan alussa.
  • /r/:ää lukuun ottamatta kaikki alveolaarit ovat laminaalisia,[1][2] ja voivat Belgiassa olla myös dentialveolaarisia.
  • /b/ ja /d/ ovat täysin soinnillisia.[1]
  • /g/ ei ole natiivi foneemi ja esiintyykin ainoastaan lainasanoissa ja /k/:n assimiloituneena allofonina, esimerkiksi zakdoek [ˈzɑɡduk].
  • Pohjoisessa /ɣ/ ja /x/ yhdistyvät äänteeksi, jota on kuvailtu
    • Soinnittomaksi postvelaariseksi tremulanttifrikatiiviksi [ʀ̝̊˖], joka etistyy ennen /j/:tä [ç]:ksi;[2]
    • Soinnittomaksi postvelaariseksi [x̠] tai uvulaariseksi [χ] frikatiiviksi.[1]
  • Etelässä /ɣ/ ja /x/ ovat yleisesti velaarisia [x ɣ] tai postpalataalisia [x̟ ɣ˖].[1][2][3] Jotkin puhujat saattavat käyttää molempia ääntämistapoja riippuen edeltävän tai seuraavan takaisuudesta. Velaarista, postvelaarista ja uvulaarista ääntämystä kutsutaan nimellä harde g 'kova g', kun taas postpalataalinen ääntämys tunnetaan nimellä zachte g 'pehmeä g'. On myös ääntämys nimeltä zwakke harde g 'heikko vahva g', jossa /ɣ/ ja /x/ ääntyvät glottaalifrikatiiveina [ɦ h]. Tätä ääntämystä käytetään Zeelandissa ja Länsi-Flanderissa.
  • Alankomaissa /v/ voi langeta /f/:n kanssa yhteen.[1][2]
  • Joissakin murteissa, kuten Amsterdamissa, myös /z/ voi langeta yhteen /s/:n kanssa.[1][2]
  • /v/:n ja /z/:n soinnittomina lausuvat saattavat hyperkorrektoida /f/:n ja /s/:n soinnittomaksi, esimerkiksi concert [kɔnˈzɛrt] yleisen ääntämyksen [kɔnˈsɛrt] sijaan.
  • Jotkut puhujat ääntävät /ɦ/:n soinnittomana [h]:na. Joissain murteissa, etenkin lounaassa, h-äänne jää kokonaan pois.
  • /sj/ ja /zj/ assimiloituvat usein palataalisiksi [sʲ zʲ], alveolopalataalisiksi [ɕ ʑ] tai postalveolaarisiksi [ʃ ʒ].
  • /k/ ääntyy ennen /j/:tä [c̠͡ç̠].[2]
  • Vokaalien välissä ja /n/:n jälkeen /tj/ ja /dj/ assimiloituvat [c]:ksi muualla kuin painollisen tavun alussa.
  • Postalveolaariset sibilantit /ʃ ʒ/ eivät ole natiiveja foneemeja ja esiintyvät lähinnä lainasanoissa. Ne voidaan lausua kuten assimiloidut /sj zj/.

SonorantitMuokkaa

  • Nasaalit /m n/ assimiloituvat seuraavan äänteen mukaan:
    • Molemmat ääntyvät [m] ennen bilabiaaleja /p b/ ja [ɱ] ennen labiodentaaleja /f v/.
    • /n/ lankeaa /ŋ]/:n kanssa yhteen ennen velaareja /k ɡ x ɣ/; /ŋ/:n ääntämys taas riippuu seuraavan velaarifrikatiivin ääntämyksestä, esimerkiksi uvulaarinen [ɴ] niillä puhujilla, joille /x ɣ/ ovat uvulaarisia.
    • /n/ ääntyy [ɲ] ennen /j/:tä.[1]
  • Foneemin /l/ ääntämys vaihtelee alueellisesti:
    • Pohjoisessa /l/ on ”kirkas” ennen vokaaleja ja ”tumma” ennen konsonantteja ja taukoja. Vokaalien välinen /l/ on yleensä kirkas paitsi vokaalien /ɔ ɑ/ jälkeen. Jotkut puhujat käyttävät kuitenkin tummaa l:ää aina vokaalien välissä.[2]
    • Joissain murteissa, kuten Amsterdamissa ja Rotterdamissa, /l/ on aina tumma. Toisaalta taas joissakin itäisissä ja belgialaisissa murteissa se on aina kirkas.[2]
    • Tumman /l/:n ääntämys vaihtelee: pohjoisessa se on faryngalisoitu [lˤ], mutta sanan lopussa monet puhujat ääntävät vahvasti faryngalisoidun vokoidin [ɤˤ] ilman lateraalikontaktia. Belgiassa se on velarisoitu [lˠ] tai postpalataalinen [lʲ̠].[2]
  • Foneemin /r/ ääntämys vaihtelee suuresti murteittain ja jopa murteiden sisällä.
    • Historiallisesti alkuperäinen ääntämys on alveolaarinen tremulantti [r] tai yleisenä allofonina napausäänne [ɾ].
    • Keskisissä ja eteläisissä murteissa yleinen ääntämys on uvulaarinen tremulantti [ʀ]. Kaakossa se voi tavun lopussa ääntyä [ɐ] saksan tapaan.
    • Etelä-Hollannin rannikkomurteissa ääntämys on [ʁ].
    • Jotkin puhujat Alankomaissa, muttei Belgiassa, ääntävät foneemin tavun lopussa retrofleksinä [ɻ].[4]
  • Myös foneemin /ʋ/ä ääntämys vaihtelee alueittain:
    • Yleisin ääntämys on [ʋ], joka esiintyy Keski- ja Pohjois-Alankomaissa.[5]
    • Etelä-Alankomaissa ja Belgiassa ääntämys on bilabiaalinen approksimantti [β̞].[5]
    • Surinamessa ja maahanmuuttajien puheessa yleinen ääntämys on [w].
  • Likvidan /l r/ ja sananloppuisen konsonantin /m n p k f x/ välissä saatetaan ääntää švaa [ə].[2]

VokaalitMuokkaa

Hollannilla on laaja vokaalivarasto 13 tavallisella vokaalillaan ja ainakin kolmella diftongillaan.

MonoftongitMuokkaa

 
Pohjoishollannin monoftongit.[1]
 
Belgianhollannin monoftongit.[3]
Natiivit
etu keski taka
lavea pyöreä
höllä tiukka höllä tiukka höllä tiukka
suppea ɪ i ʏ y (ʊ) u
välinen ɛ e øː ə ɔ
väljä ɑ
Vierasperäiset
etu taka
lavea pyöreä
oraalinen nasaalinen oraalinen nasaalinen oraalinen nasaalinen
suppea
välinen ɛː ɛ̃ː (œː) (œ̃ː) ɔː ɔ̃ː
väljä (ɑː) ɑ̃ː
  • Hollannin vokaalit voidaan luokitella hölliin ja tiukkoihin,[1] pidäkkeisiin ja vapaisiin[2] tai lyhyisiin ja pitkiin.[3][5]
  • Fonologisesti vokaalit /ɪ ʏ ʊ/ voivat olla suppeita[1] tai puolisuppeita.[5].
  • Foneemia /ʏ/ on merkitty symboleilla ⟨ʏ⟩,[1][3] ⟨ʉ⟩,[2] ⟨ɵ⟩[6] ja ⟨œ⟩.[7]
  • /ʊ/:n foneeminen asema on epäselvä. Foneettisesti [ʊ̞ ~ ɔ̽]:n[5][2] kaltainen vokaali esiintyy ennen nasaaleja /ɔ/:n allofonina (esim. jong [jʊŋ]) ja myös joissain muissakin sanoissa, kuten op [ʊp], joka muodostaa miltei miniparin sanan mop [mɔp] kanssa. Tämä kaikki kuitenkin riippuu puhujasta ja maantieteellisestä vaihtelusta.[5][2]
  • Monille puhujille /ə/ ja /ʏ/ ovat sama foneemi, jonka painoton allofoni [ə] on.[5][2]
  • Tiukat vokaalit /eː øː oː aː/ ovat pitkiä [eː øː oː aː] painollisissa tavuissa ja muulloin lyhyitä [e ø o a].[1]
  • Standardihollannissa /aː/ on keskinen [äː] tai etinen [aː].[5][1][2][3]
  • Vierasperäiset vokaalit /iː yː uː ɛː œː ɔː ɑː/ esiintyvät ainoastaan painollisissa tavuissa, ja ne korvataan painottomissa tavuissa lähimmällä natiivilla vastineella.[5]

DiftongitMuokkaa

 
Pohjoishollannin diftongit.[1]
 
Belgianhollannin diftongit.[3]

Hollannissa on useita diftongeja, mutta kiistatta foneemiset niistä ovat /ɛi œy ɔu/.[1][5][2]

Päätepiste
etu taka
lavea pyöreä
ɛi œy ɔu
  • Diftongien alkupisteet ovat Belgiassa suppeampia [ɛɪ œ̈ʏ ɔ̈ʊ] kuin pohjoisen [ɛ̞ɪ œ̞̈ʏ ʌ̞̈ʊ]. Lisäksi /ɔu/ ääntyy Belgiassa yleensä pyöreänä toisin kuin pohjoisessa.[1][2] Diftongien /œy ɔu/ alkupisteitä on Belgiassa kuvailtu myös melko väljiksi [œ̞̈ʏ ɔ̞̈ʊ].[3]
  • Konservatiivisessa pohjoismurteessa diftongien alkupisteet ovat puoliväljiä ja ainoastaan kaksi jälkimmäistä pyöreitä, [ɛɪ œʏ ɔʊ].[8]
  • Polderinhollannissa diftongien alkupisteet ovat väljempiä: [aɪ, aʏ, aʊ]. Tämän myötä myös foneemit /eː, øː, oː/ ääntyvät [ɛɪ, œʏ, ɔʊ].[8][2]
  • Pohjoishollannin /œy/:n alkupisteen pyöreyttä on kuvailtu heikoksi [œ̜ʏ]:ksi[1] tai olemattomaksi [ɐ̜ʏ]:ksi.[6] Laveaa varianttia esiintyy myös Leidenissa, Rotterdamissa ja paikoitellen Belgiassa.[2]
  • Foneettisesti diftongien päätepisteet ovat kardinaalivokaaleja [i y u] väljempiä ja keskisempiä, eli [ɪ, ʏ, ʊ] tai jopa [e ø o]. Belgiassa päätepisteet ovat lyhyempiä kuin pohjoisessa.[1][3][2]

Mainittujen kolmen diftongin lisäksi kaikissa murteissa esiintyvät foneettiset diftongit [iu yu ui eːu ɔi oːi ɑi aːi], jotka ovat foneemisesti konsonantti-vokaaliyhdistelmiä /iʋ yʋ uj eːʋ ɔj oːj ɑj aːj/[5] tai monosyllabisia vokaalisekvenssejä /iu yu ui eːu oːi aːi/[2].

Pohjoisessa diftongien [iu yu eːu] jälkimmäinen elementti voi olla labiodentaalinen, [iʋ, yʋ, eːʋ], erityisesti vokaalien välissä.[2]

Pohjoisessa diftongien [eːu, oːi] puolisuppeat elementit voivat diftongisoitua [eɪu, oʊi] ([eːu]:ssa voi esiintyä labiodentaali, [eɪʋ]). Rotterdamissa [oːi] voi ääntyä [əʊi].[5][2]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Gussenhoven, Carlos: ”Dutch”, Handbook of the International Phonetic Association: A guide to the use of the International Phonetic Alphabet, s. 74–77. Cambridge: Cambridge University Press, 1999. ISBN 0-521-65236-7. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Collins, Beverley; Mees, Inger M.: The Phonetics of English and Dutch (PDF) 2003. Leiden: Brill Publishers. Arkistoitu 28.12.2016. Viitattu 3.9.2018. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Verhoeven, Jo: Belgian Standard Dutch. Journal of the International Phonetic Association, 2005, 35. vsk, nro 2, s. 243–247. doi:10.1017/S0025100305002173. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 3.9.2018. (englanniksi)
  4. Sebregts, Koe: The Sociophonetics and Phonology of Dutch r (PDF) 2014. Utrecht: LOT. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 3.9.2018. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i j k l Booij, Geert: The Phonology of Dutch. Oxford University Press, 1999. ISBN 0-19-823869-X. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.9.2018). (englanniksi)
  6. a b Rietveld, Antonius C.M.; van Heuven, Vincent J.: Algemene Fonetiek. Bussum: Uitgeverij Coutinho, 2009. ISBN 978-90-469-0163-2. (hollanniksi)
  7. Kooij, Jan; van Oostendorp, Mar: Fonologie: uitnodiging tot de klankleer van het Nederlands. Amsterdam: Amsterdam University Press, 2003. ISBN 90-5356-622-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.9.2018). (hollanniksi)
  8. a b Stroop, Jan: Young Women's Farewell to Standard Dutch 1999. St. John's: Conference on Methods in Dialectology. Arkistoitu 14.3.2017. Viitattu 4.9.2018. (englanniksi)